Jos käyt elokuvissa tänä keväänä vain kerran, ehkä A Bigger Splash

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Taiteesta ei tarvitse pitää. Taiteen tehtävä ei ole miellyttää. Useimmat meistä hakevat taiteesta kuitenkin esteettistä mielihyvää ja suoraan sanottuna viihdearvoja. Elämys tarkoittaa usein miellyttävää elämystä.

Elokuva ja musiikki ovat taiteenlajeja, joilta odotetaan nautintoja ja välitöntä tyydytystä. (Harva meistä sanoo kuuntelevansa musiikkia, josta ei itse pidä. Toki taidemusiikin ystävien marginaalissa harrastetaan tällaista kuuntelemista.) Elokuvakulttuurissa, etenkin multiplex-ajalla, haastavammat teokset jäävät festivaalien anniksi, kun varsinaisessa levityksessä ne eivät kerää katsojia. Siinä vaativalle katsojalle syntyy helposti vaikutelma, että kaikki oli ennen paremmin.

Aina joskus tulee uusia teoksia, joissa kokonaisvaltainen esteettinen tyydytys kohtaa sielua hivelevät filosofiset havainnot.

A Bigger Splash on hyvin erilainen elokuva kuin viiden vuoden takainen Drive, mutta niissä on tietyillä tasolla hirveästi samaa. Kumpikin on ilmiselvä pastissi, kumpikin on vaivatonta katsottavaa ja populaarielokuvaa, mutta kumpikin on myös omanlaisensa harvinainen jalokivi.

Mennään jo asiaan. A Bigger Splashkin menee heti. Ensin nähdään kuvia Tilda Swintonin näyttelemästä rocktähdestä Marianne Lanesta nousemassa lavalle stadion-keikalla, vähän yliampuvassa ziggystardustiaanisessa glamrock-unitardissa ja hassuissa meikeissä. (Kymmenet tuhannet katsojat ovat muuten oikeita, eivät digimonistettuja.) Sitten Lane nähdään ilkoalastomana auringonpaahteessa uima-altaan laidalla. Kamera on kulmassa, joka sanoo että ”mitään, siis mitään ei jää arvailujen varaan”, eikä jää. Kamera on siinä, ihan kaikessa rauhassa. Sitten Lane ja hänen miesystävänsä Paul (Matthias Schoenearts) harrastavat seksiä uima-altaassa. Tarina voi alkaa, muut saapuvat, kohta lentokoneen varjo ylittää aurinkoa ottavan pariskunnan.