Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Jos käyt elokuvissa tänä keväänä vain kerran, ehkä A Bigger Splash

Blogit Kuvien takaa 10.3.2016 20:38
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Taiteesta ei tarvitse pitää. Taiteen tehtävä ei ole miellyttää. Useimmat meistä hakevat taiteesta kuitenkin esteettistä mielihyvää ja suoraan sanottuna viihdearvoja. Elämys tarkoittaa usein miellyttävää elämystä.

Elokuva ja musiikki ovat taiteenlajeja, joilta odotetaan nautintoja ja välitöntä tyydytystä. (Harva meistä sanoo kuuntelevansa musiikkia, josta ei itse pidä. Toki taidemusiikin ystävien marginaalissa harrastetaan tällaista kuuntelemista.) Elokuvakulttuurissa, etenkin multiplex-ajalla, haastavammat teokset jäävät festivaalien anniksi, kun varsinaisessa levityksessä ne eivät kerää katsojia. Siinä vaativalle katsojalle syntyy helposti vaikutelma, että kaikki oli ennen paremmin.

Aina joskus tulee uusia teoksia, joissa kokonaisvaltainen esteettinen tyydytys kohtaa sielua hivelevät filosofiset havainnot.

A Bigger Splash on hyvin erilainen elokuva kuin viiden vuoden takainen Drive, mutta niissä on tietyillä tasolla hirveästi samaa. Kumpikin on ilmiselvä pastissi, kumpikin on vaivatonta katsottavaa ja populaarielokuvaa, mutta kumpikin on myös omanlaisensa harvinainen jalokivi.

Mennään jo asiaan. A Bigger Splashkin menee heti. Ensin nähdään kuvia Tilda Swintonin näyttelemästä rocktähdestä Marianne Lanesta nousemassa lavalle stadion-keikalla, vähän yliampuvassa ziggystardustiaanisessa glamrock-unitardissa ja hassuissa meikeissä. (Kymmenet tuhannet katsojat ovat muuten oikeita, eivät digimonistettuja.) Sitten Lane nähdään ilkoalastomana auringonpaahteessa uima-altaan laidalla. Kamera on kulmassa, joka sanoo että ”mitään, siis mitään ei jää arvailujen varaan”, eikä jää. Kamera on siinä, ihan kaikessa rauhassa. Sitten Lane ja hänen miesystävänsä Paul (Matthias Schoenearts) harrastavat seksiä uima-altaassa. Tarina voi alkaa, muut saapuvat, kohta lentokoneen varjo ylittää aurinkoa ottavan pariskunnan.

Luca Guadagninon elokuva on paitsi kerronnaltaan nautittavan suorasukainen, myös suorasukaisesti hauska ja hauskasti suorasukainen.

Se myös tekee väkeviä havaintoja ihmisestä. Se on ilmeisimmällä tasolla intohimomelodraama. On neljä ihmistä, muka ystäviä, joiden välillä on haluja ja kaunoja sekä halveksuntaa ja pelkoja.

Toisella tasolla se käsittelee me ja ne -jakoa. Päähenkilöistä yksi elokuvan maailmassa maailmankuulu: kaikki luulevat tuntevansa Lanen. Hän on toisaalta julkista omaisuutta, toisaalta jotain mihin rahvas projisoi omia tunteitaan. Italialaissaaren poliisikomisariokin on Lanen edessä sulaa vahaa, vaikka yrittää sitä peittää. Te olette suurenmoisia ihmisiä, tähtipölystä päihtynyt komisario sopertaa hehkuttaen tarinan loppupuolella, ja me elokuvan nähneet tiedämme, että jumalauta ette muuten ole.

Lane on sitä paitsi elokuvan nelikosta se, josta saamme tietää vähiten, Paulista toiseksi vähiten. Muista hahmoista vähemmän vaarallinen on Ralph Fiennesin esittämä kukkoileva rock-tuottaja Harry, joka muun muassa kertoo tarinoita kokaiinilastin katoamisesta ja siitä kuinka erästä Rolling Stonesin levyä tehtiin, kiusaa kaikkia eri tavoin sekä antaa Lanelle sekä kokaiinia että mdma:ta. Hän on Lanen exä, joka omasta mielestään antoi Lanen Paulille. Vaarallisempi on Harryn tytär Penelope (Dakota Johnson). Parikymppinen tyttö yrittää vietellä Paulin, saattaa yrittää vietellä Harryn (he ovat tavanneet ensi kertaa vasta joitain kuukausia sitten ja eivät ehkä edes ole tytär ja isä) sekä hyökkää Lanen herkkiin kohtiin eli ikääntymispelkoon pienin, häikäilemättömin elein.

Etenkin Fiennes tekee hahmon, jota ei voi eikä halua unohtaa. Harry on sika, mutta sellainen sika, jolle ei voi sanoa ei. Ilmaan jää jopa kysymys, ovatko keskenään maskuliiniseen valtapainiin vääntäytyvät Harry ja Paul olleet sillä tavalla. Eräs repliikki kun viittaa siihen suuntaan.

Elokuvan tarina ei ole uusi, kirjaimellisestikin se on vanha: kyseessä on remake Jacques Derayn vuoden 1968 elokuvasta Vaarallinen loma (jota en ole nähnyt, anteeksi).

Jännitteet ovat mielettömiä ja moninaisia. Elokuva on sekä trillerimäinen että hauska, kumpaakin koska nämä ihmiset ovat tosia, tuhmia ja ratkaisuissaan vähän tyhmiä.

Myös Guadagninon estetiikassa on jotain erittäin harvinaista. Hän luo todellisuuden, joka ei ole varsinaisesti kyyninen, vaikka ei ihmiskuvaa voi lempeän optimistisenakaan pitää. Kerronta on tällaisten rajapintojen yläpuolella. Guadagnino esimerkiksi todella ymmärtää, mikä luksuselämässä vetää puoleensa ja millaisia (ainakin allekirjoittaneen) sielun salaisia tiukuja voi hillittömän hedonismin kuvauksella soitella. Sitten hän näyttää kuin ohimennen afrikkalaisia saarelletulijoita ja päähenkilöiden ylimielisen ja/tai vierastavan suhtautumisen tähän toiseuteen, tähän todellisuuteen, ja katsojaa vähän kirpaisee.

Englanninkielisyydestä huolimatta tämä on italialainen elokuva. Englanninkielinen, mutta tuotantona italialais-ranskalainen. Näissä maissahan on perinteisesti ymmärretty, että elokuva on paljon enemmän kuin kirjaimellinen tarina ja yksi tulkinta.

Jep, olen päätä pahkaa rakastunut A Bigger Splashiin. Se ei ole aivan tasapainoinen kokonaisuus (kolmas näytös on rytmiltään kuin liian monta moukariniskua). Se on silti ideoiden ja nautinnon runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa (kahden ja puolen katsomiskerran perusteella tosi paljon). Taiteesta ei tarvitse pitää mutta kyllä siihen on lupa rakastuakin.

Guadagnino on tyylittelijä, joka vie keinonsa fetissitasolle, kuten Driven ohjaaja Nicolas Winding Refn. A Bigger Splashissa on enemmän zoomeja kuin missään uudessa elokuvassa mitä olen vuosiin nähnyt. Swinton on Guadagninon kameralle veistosmainen olento, ei oikeastaan edes lihallinen ihminen. Vuolas musiikin käyttö on nerokasta: biisilista voisi paperilta luettuna vaikuttaa joltain hipster-paraatilta, mutta kaikki toimii elokuvassa täydellisesti. (Tähän verrattuna joku Inherent Vicen soundtrack Caneineen on kuin tyrkkyä uskottavuuspääoman keräilyä. Sorry.)

Täytyy käydä katsomassa A Bigger Splash vielä kerran valkokankaalta. Sitä ennen palaan tunnelmiin irrallisten affektien kuten musiikin avulla.

Tänään olen kuunnellut paljon Captain Beefheartia.