Joistain elokuvista voi sanoa vain lämpimiä asioita, ja Marriage Story on sellainen
Viime perjantaina tuli Suomessa elokuvateattereihin elokuva nimeltään Marriage Story. Vaikka siinä näyttelevät Scarlett Johansson ja Adam Driver, se varmaankin meni monilta ohi. Kyseessä on Netflixin rahoittama elokuva, joten ”elokuvateattereihin” on hankala ilmaisu. Elokuvaa esitetään nähdäkseni vain seitsemällä valkokankaalla Suomessa. Markkinointi on ollut vähäistä, toisin sanoen en ole nähnyt sellaista lainkaan.
Noam Baumbachin kirjoittama ja ohjaama draama on jo perjantaina 6.12. katsottavissa myös Netflixin palvelusta, mutta kehotan hyvän elokuvan ystäviä kiiruhtamaan elokuvateatteriin, sillä Marriage Story on vuoden ehdottomia kärkiteoksia.
Marriage Story on arkirealistinen avioerotarina, jossa on raakaa totuudellisuutta, mutta myös yhtä aidoista tunteista ja tilanteista syntyvää huumoria. Samastuttavuuden kannalta tuntuu epäolennaiselta, että Johanssonin ja Driverin roolihahmot ovat luovaa viihde- ja taidealaa eli eräänlaista eliittiä: juuri nyt menestyksestä kiinni saava näyttelijä ja teatterihankkeitaan hieman epätoivoisesti vääntävä entinen ohjaajaguru. Olisin valmis väittämään, että universaalimmin puhuttelevat elokuvat ovat harvassa. Tässä yhdistyvät niin hienosti amerikkalaisen kerronnan luokseenkutsuva ote ja lupa keveyteen sekä eurooppalaisempi näkemys, jossa uskalletaan kyseenalaistaa armo.
Baumbach on käsitellyt kaikissa elokuvissaan oman sosiaalisen viitekehyksensä ihmisiä ja heidän suhteitaan. Taiteen ja viihteen skisma kyllä koskettaa häntä, ja elokuvan jakolinja New Yorkin ja Los Angelesin välillä on olennainen seikka, kuten Antti Alanen kirjoitti. Kuvaava on myös Alasen lista elokuvan asetelmia koskevista referensseistä – Henrik Ibsen, Maria Jotuni, Woody Allen, Robert Redford, Ingmar Bergman… Ohjaaja itse kun ei ole Suomessa tunnettu muuten kuin elokuvalle omistautuneissa piireissä, sillä eivät Frances Ha ja While We’re Young valkokankailta meillä kummoisia katsojamääriä tavoittaneet.
Ero on väistämätön ja siitä tulee sotkuinen myös tavoilla, joita kumpikaan osapuoli ei tarkoittanut. Ei Marriage Story ole silti lohduton. Baumbachille ominaiseen tapaan henkilöt ovat vähän itsekkäitä, vähän umpimielisiä ja siksi alttiita aiheuttamaan toisilleen mielipahaa, mutta samaan aikaan on vaivatonta ymmärtää, miksi he ovat toisilleen rakastettavia ja riidoista ja arkisista ristiriidoista huolimatta loppuun saakka rakkaitakin.
Tietysti tällaisen teoksen onnistumiseen vaaditaan erinomaiset roolityöt. Johansson ja Driver ovat parempia kuin koskaan. Heillä ja heidän hahmoillaan on harvinaislaatuinen balanssi. Elokuva tosiaan kertoo kahdesta ihmisestä.
Baumbachin käsikirjoitukset ovat aina olleet rönsyileviä. Nyt orgaanisuus on tasaisesti elokuvan etu: nimenomaan yksityiskohdat ja ensin yllättäviltä vaikuttavat sivupolut kasvattavat emotionaalisestikin mutkikasta kokonaisuutta. Maailma näiden ihmisten ympärillä jatkuu joka suuntaan. Kaikki aika ei ole kuvaan vangittuna.
Sivurooleissa Laura Dern, Alan Alda ja Ray Liotta esittävät erilaisia juristeja, tahoillaan aavistuksen tragikoomisia hahmoja, jotka ajavat asiat ikävämmälle tolalle. Siitä voidaan keskustella, onko Dernin hahmo hitusen överi, mutta ilmeisesti ei, vaan Kalifornia on. (Big Little Lies -vivahde ei ole sattumaa eikä silmänisku.)
Vaikka Marriage Storyn Suomen ensi-ilta ehkä meni ohi, siitä tullaan vielä kuulemaan paljonkin, sillä pääpari saa varmasti Oscar-ehdokkuudet. Itse asiassa elokuva aikanaan lienee hyvinkin yksi eniten ehdokkuuksia kahmivista. Tässä tapauksessa se kuvastaa laatua.
Koska tällaista katveeseen jäävää loistoelokuvaa tekee mieli suositella niin voimakkaasti – ja harmittaa, etten sitä ole ehtinyt kehua muuten kuin Twitterissä jo Venetsian festivaalien aikaan, jolloin tosin julistinkin sen kilpasarjan ylivoimaisesti parhaaksi elokuvaksi – muutama asia vielä. Yhdysvaltojen elokuvakriitikoita seuraavalla Metacritic-sivustolla Marriage Storyn on laskettu saaneen vuoden toiseksi parhaat arvostelut (edellä on Cannes-voittaja Parasite, joka ehtii Suomeen tammikuussa, ja kolmantena The Irishman). Indiewiren vuoden parhaat -listalla se on sijalla seitsemän, hyvin vakavan elokuvalehden Sight and Soundin listallakin sijalla 14.
Lajinsa – amerikkalaisen ihmissuhde-elokuvan – klassikkoainesta, väitän itse.