Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Joisin mielummin homeista kiljua kuin katsoisin Juoppohullun päiväkirja -elokuvan toistamiseen

Blogit Kuvien takaa 28.12.2012 14:21
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Siinäpä se, en pidä Juha Vuorisen kirjoihin perustuvasta ja tänään ensi-iltansa saavasta elokuvasta yhtään. En siksi, että se olisi päihdekuvauksena liian raju. Ei, se ei ole tosiaankaan tarpeeksi raju, ei tarpeeksi rehellinen, eikä tarpeeksi elokuvallinen. Se on pitkäveteinen ja ylimielinen yhden idean valistuselokuva puettuna polttaripelleilyksi. Radikaali tämä Lauri Maijalan ohjaus olisi ollut ehkä 1970-luvulla, mutta ei silloinkaan pidetty katsojia näin pölvästeintä.

Juoppis-elokuva on olevinaan vuoden rajuin juttu: ryyppäämistä, kauheaa sekoilua ja seksiäkin.

Se on täynnä teatterin ja spede-elokuvaestetiikan tehokeinoja. Isot rumat tekohampaat Krista Kososella, hah hah.

Ilmaisu on teatteria: burleskia, etäistä, katsomme kummallista ja erittäin keinotekoista esitystä tyypistä (Joonas Saartamo) jonka sanotaan olevan rappioalkoholisti, mutta hirvittävän hyvin hän näyttää viihtyvän. Kaikki tyypin ongelmat ovat ulkoisia. Hän ei edes näytä kärsivän varsinaisista krapuloista.

Mikään ei näytä tai vaikuta ”todelta”. Vieraannuttaminen ei kuitenkaan toimi, koska ainoa pointti on säästetty aivan loppuun ja se hakataan sitten oikein moukarilla perille. Vieraannuttaminen tuntuu ratkaisulta, johon on päädytty, kun ei osata muuta.

Huono maku on avainsana: kaikki on hieman iljettävää. Ollaan silti kaukana jonkun John Watersin sisäistetystä rumuuden estetiikasta ja rakkaudesta outoa, syrjittyä ja perverssiä kohtaan. On vain halpaa niljakkuutta.

Kerronnasta uupuu rytmi: tarinaa ei oikein ole. En tiedä monestako kymmenestä eri leffasta lainaillaan, on Taksikuski-vibaa ja American Beautya, ilman punaista lankaa. Unelmien sielunmessukin on nähty, mutta ei paljoa opittu. Krapulahallusinaatiot jäniksistä ja muista surrealistisesti pelottavista pehmo-otuksista ovat suoraa lainaa joko Loputtomasta yöstä (Ben Stiller heroiiniaddiktina) tai It’s All Gone Pete Tongista (jonkun hasbeenin näyttelemä britti-dj menettää kuulonsa ja vetää liikaa kokaiinia).

Eniten ärsyynnyin elokuvan suhteesta katsojaan, ja kirjoitin siitä jo Image-lehden kolumnin. Katsojaa pidetään idioottina. Ajatus kai on, että elokuva kääntyy ”itseään vastaan”, eli alussa olisi sitä hauskaa dokausta ja sitten katsojaa rangaistaan. Sen tyyppinen rakenne voi toimia. Monessakin hyvässä elokuvassa katsoja nimenomaan houkutellaan tuntemaan tai ajattelemaan jotain, ja sitten asetelma kääntyy päälaelleen. Loistavassa A History of Violencessa ohjaaja David Cronenberg oikein lietsoo yleisön himoitsemaan väkivaltaista tilanteita – ja sitten näyttää ne kouraisevan ja luotaantyöntävän brutaaleina, yleensä (vaan ei aina) myös hyödyttöminä. On pakko tulkita näkemäänsä ja kokemaansa sitten itse. Silti katsojan rankaiseminen siitä, mitä näki, vaatii hirveän selkeää ja perusteltua ajatusta kaiken taustalla. Eikä vain julistusta, tai vaikutelma on propagandamainen.

Juoppohullun ajatus ja pointti on tämä: alkoholismi on sittenkin aika paha asia.

Siihen se jää. Muuta oivallettavaa ei ole.

Ei oikein riitä pitkään elokuvaan. Toisaalta – olihan kliseiden ja itsestäänselvyyksien via dolorosa Tie pohjoiseen tämän vuoden suosituin kotimainen.

Myös Juoppohullun päiväkirja -elokuvan näytökset tänään ovat nähtävästi jo pitkälti täynnä. Siitä voi hyvinkin tulla vuoden 2013 katsotuin kotimainen. Viina myy muuallakin kuin Alkossa ja Tallinnassa.

Kai voisi väittää, että kansa saa sellaiset elokuvat kuin se ansaitsee.

Kimmo Kuusniemen vuoden 1987 tv-opetuslyhäri Drinking ’n’ Driving – juuri arkistoista YouTubeen saatu harvinaisuus – kertoo asian tiiviimmin ja paljon paremmalla deliriumilla. Kovin vähän on muuttunut (parempaan päin).

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen