Joaquin Phoenixin kohurooli Joker: Aku Ankka sosiopaattimurhaajana
Joaquin Phoenixin roolityö on ensin hysteerinen, rohkea, koskettavakin.
Joker on teknisesti monella tapaa vahvaa elokuvaosaamista. Se näyttää ja kuulostaa komealta.
Joker on siis Todd Phillipsin ohjaama, lokakuussa ympäri maailmaa elokuvateattereihin saapuva uusi tulkinta Batmanin (eli DC-sarjakuvien) Jokeri-hahmosta. Phoenix esittää tätä roolia, piruparkaa nimeltä Arthur Fleck.
Lauantaina elokuva sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Keissi oli tietenkin poikkeuksellinen, kun ei A-luokan festareilla yleensä supersankarisarjakuviin perustuvia elokuvia esitetä, eikä aiemmin ainakaan kilpasarjassa kuten nyt.
Tämä on Jokerin syntytarina, jossa kenelläkään ei ole supervoimia, eikä Batman keekoile kuvissa. Bruce Wayne on ”näiden tapahtumien aikaan” vasta lapsi, se kyllä kerrotaan.
Elokuva sijoittuu 1980-luvun alun New Yorkiin, anteeksi Gotham Cityyn, joka on rähjäinen ja vieläpä kärsii puhtaanapitolaitoksen lakosta, eli roskia on kaikkialla. Supersankarielokuvaa odottavat saavat pettyä: paria pientä, juoksevaa katutakaa-ajoa lukuunottamatta toimintaa ei oikeastaan ole, ainostaan väkivallanpurkauksia ja kaupungin kaaoksen kuvausta.
Martin Scorsesen Koomikkojen kuningas on ilmeisin inspiraation lähde ja rinnalla on toinen Scorsesen elokuva, Taksikuski. Kosketus ei synny vain miljööstä vaan tunnelmasta sekä tapahtumistakin. Fleck haluaisi olla rakastettu stand up -koomikko, mutta hän on määrittelemättömistä mielenterveysongelmista (oireena mm. pakonomaiset naurukohtaukset) kärsivä, epätasapainoisen äitinsä luona rähjäisessä kerrostalokämpässä asuva hermoherkkä erakko. Koomikko- ja julkkispakkomielteet ovat kuin Koomikkojen kuninkaasta, naissuhde ja kohtaukset työpaikan taukotilassa ja pomon edessä (Fleck on ammattiklovni, työssään satumaisen huono) Taksikuskia.
Kiistattomia vaikutteita on myös esimerkiksi Alan Mooren kirjoittamasta Batman: Tappava pila -sarjakuvasta sekä Mooren V niin kuin verikostosta.
Elokuva on Phoenixin: muut hahmot ovat marginaalissa. Zazie Beetz esittää yksinhuoltajanaapuria, joka on Fleckin toiveissa ainakin treffikaveri. Robert De Niro, kummankin mainitun Scorsese-elokuvan pääosanesittäjä, näyttelee television suosittua talk show -isäntää, joka on Fleckille päiväunien isähahmo.
Mutta mitään Fleckille ei anneta.
Fleck joutuu väkivallan ja monenlaisten epäoikeudenmukaisuuksien uhriksi, sitten uudelleen, vielä kerran, kunnes hän saa aseen ja sekoaa. Hän alkaa tappaa ihmisiä, ja kun tässä elokuvassa ammutaan päähän, mössöä ja verta lentää seinään, eikä kamera käänny, koska tämä se on kuulkaa raffia.
Tällainen Joker on, ja kuten sanottu, se on toteutettu hienosti.
Mutta mikä on elokuvan vire?
Joker ei varsinaisesti tavoittele psykologista uskottavuutta. Se on yhden kaistan kärsimysnäytelmä, jossa Fleckiä hakataan fyysisesti ja henkisesti, kunnes hän räjähtää. Fleck on oman elämänsä Aku Ankka, mutta paskaisessa ja väkivaltaisessa (huom. ei seksuaalisessa) Gotham Cityssä hänen väistämätön kohtalonsa on hapantua traagisen pahaksi Jokeriksi, koska se on tämän elokuvanhahmon ja tämän elokuvan olemassaolon edellytys: muuttua osaksi Batman-mytologiaa.
Kolmannessa näytöksessä vähäinenkin ambivalenssi jyrätään, kun Joker puristuu DC-supersankarisarjakuvien elokuvauniversumiin uutena syntytarinaleffana.
Silloin elokuva paljastuu tosiaan vain suorittamiseksi, perse edellä puuhun kiipeämiseksi. Voimakkaimmin vaikuttavissa elokuvissa on tulkinnan ja tunteiden pelivaraa, ne eivät selitä kaikkea. Sikäli Joker pelaa alussa väärillä korteilla, kun se vaikuttaa orgaaniselta ja ehkä vaaralliseltakin. Ei se sitä ole, vaan Phillips taluttaa katsojaa kädestä tiukasti pitäen ja loppua kohti paukuttaa jokaikisen tunnetilan perille. Asiat ovat sitä miltä ne näyttävät.
Ja tunneskaala on, kuten sanottu, perin kapea. Jokerilla on henkistä elämää kuin lyhtypylväällä. En ole vakuuttunut, että tämä roolityö saa toisilta näyttelijä- ja elokuva-ammattilaisilta aivan sitä yletöntä kiitosta, jota ensimmäiset festivaalikatsojat ja monet kriitikotkin antavat. Kärsimystä riittää, voi kuulkaa miten paljon, mutta lupaavan alun jälkeen rooli sallii Phoenixin ainoastaan polkea paikallaan: nöyryytyksiin reagoiminen ja väärinymmärretyn miehen kiukku ovat roolin ainoat ulottuvuudet. Magneettista, silti, usein. Onnettomuuksista on vaikea kääntää katsettaan.
Esittääkö tämä elokuva jonkun havainnon, jonkin ajatuksen maailmasta?
Pointti? Sitä ei vaan ole, paitsi se, että Fleckin elämä on paskaa. Totta kai häntä kohtaan tuntee empatiaa, sillä Fleck on tarinan ainoa samastumiskohde ja koska lopulta Jokeri on elokuvan sankari, lopputekstien alkaessa empatiat ovat tappajan puolella.
Gotham City ympärillä on toivoton. Poliitikot ovat paskoja, julkiset palvelut on ajettu alas. Ihmiset ovat ilkeitä toisilleen, etenkin Fleckille!
Luin arvosteluja, ja ymmärrän tavallaan heitä jotka näkevät Jokerissa nykymaailman menon kritiikkiä, yhteiskunnan polarisaation kuvaamista. Se vain jää aivan lapselliselle tasolle. Alkuperäinen Väkivallan vihollinen, johon viitataan nähdäkseni suoraan, on tässä mielessä paljon monitasoisempi teos, ajattomasta Taksikuskista puhumattakaan. Travis Bickle ei ollut väärinymmärretty, rakastettava, sairauden tai aivovamman vuoksi halveksittu reppana, kuten Fleck.
Enkä odota uutta Taksikuskia tai ”uutta” mitään muuta elokuvaa, vertaukset ovat vain välttämättömiä, koska Phillips tuntuu varastavan lähes kaiken mikä on Jokerin käsikirjoituksessa ja ulospanossa vilpittömästi kiinnostavaa.
Venetsian varsinaisessa gaalanäytöksessä (itse olin aamulla pressinäytöksessä) kuultiin kuulemma kahdeksan minuutin aplodit Jokerille. Monet kriitikot intoilevat elokuvasta. Väitteet, että Joker olisi radikaali tai perverssi elokuva ovat itsessään melko perverssejä: väkivaltakohtaukset ovat kyllä inhoja, mutta ei tämä raju teos ole. Rajua on korkeintaan se, miten incel-hahmo Jokeri saa elokuvassa pahan olonsa seurauksena moraalisen luvan ryhtyä tappamaan ihmisiä. Lievästi ilmaistuna ”keskustelua on luvassa”, kun yhdessä vuoden odotetuimmista Hollywood-leffoista seurataan empaattisesti, miten väärinymmärretty mies ryhtyy toteuttamaan itseään välineenään väkivalta.
Minusta on ihan hyvä kysymys, miksi misantropia on sallittu joillekin elokuville, mutta ei blockbusterille. Jokeri antaa vastauksen. Hollywood-blockbusterin emotionaalinen kieli on katsojan taivuttelua, houkuttelemista ja sankarimyytin rakentamista. Katsoja odottaa ja saa palkintoja. Phillips ei edes teeskentele, etteikö hänen elokuvansa sympatian kohde olisi kusipää edgelord, itsesäälissä rypevä narsisti, joka syyttää toisia ongelmistaan. Ok. Palkitaanko katsoja/Jokeri lopussa? Arvatkaa vain.
On monta syytä katsoa Joker: Phoenixin roolityö sinänsä, elokuvan (ei vain Jokerin) kiehtovan avoin sosiopaattisuus, sen ristiriitainen suhde yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja kehotukset luokkasotaan, supersankarigenren evoluution seuraaminen, tietysti myös välitön viihtyminen, sillä hei, ei tämä elokuva tylsä ole.
Kenties tulevaisuus paljastaa Jokerin olevan kyynisyydessään tärkeä tämän aikakauden eräiden piirteiden tallentaja. Voi hyvin olla!
Niin tai näin, Jokerin päättyessä tunsin oloni tyhmäksi.