Jim Morrison elää dokumentissa
Luulin että Jim Morrisonista ja The Doorsista oli jo ajat sitten kerrottu kaikki kertomisen arvoinen. Höpö höpö. Jos aihe olisi loppuunkaluttu, siitä ei olisi syntynyt yhtä kaikkien aikojen parhaista musiikkidokumenteista.
Tom DiCillon ohjaama When You’re Strange näyttää Morrisonin niin erilaisesta kulmasta, mutta käsinkosketeltavan läheltä, että meinasin moneen kertaan pudota penkiltä. Dokumentti sisältää runsaasti ennennäkemättömiä filmejä kulissien takaa ja livetilanteista sekä Morrisonin omien lyhytelokuvien ylimääräistä materiaalia, jota ei ilmeisesti koskaan aiemmin ole julkisesti esitetty.
Muutkin ovat ihmetelleet dokumentin ainutlaatuisten aikalaisfilmien runsautta, ja joillain on usko loppunut ihan syyttä: kuukausi sitten maailmanensi-illassa Sundancen festivaaleilla Yhdysvalloissa katsojia lähti kesken pois, koska he luulivat tulleensa petetyksi.
DiCillon piti lisätä elokuvan alkuun teksti, että näyttelijöitä ei tosiaan ole käytetty, eikä mitään lavastettu uusiksi. Jos tätä faktaa ei paukutettaisi näin selväksi, en olisi itsekään voinut uskoa katsovani koko ajan oikeaa Morrisonia. Joissain vanhoissa filmeissä on vielä niin hyvä kuvanlaatu ja vahvat värit, että ne oitis haluaisi mieltää uudeksi tuotannoksi.
When You’re Strange rikkoo myyttejä, mutta rakentaa uusia. DiCillo ei ihaile nuorena kuolleen rock-runoilijan dekadenssia, vaan alleviivaa Morrisonin huuruista alkoholismia ankarasti – silti tuskin yhtään liikaa. Inhimillistäminen ei kuitenkaan särje taiteilijakuvaa. The Doors-fanit menevät elokuvasta aivan varmasti aivan pilveen, siis onnesta.
Arvoitukseksi jää, milloin ja missä When You’re Strangea päästään Berlinalen jälkeen näkemään. Kohina dokkarin ympärillä on kova, ja ainakin kertojanääni menee uusiksi: nyt esitetyssä digikopiossa puhui DiCillo itse, mutta viimeisimpien tietojen mukaan sen lukee lopullisessa versiossa itse Johnny Depp.