Jim Jarmuschin Limits of Control jätti jääkylmäksi

Jim Jarmuschin runolliset Dead Man ja Ghost Dog olivat 1990-luvun omaperäisintä amerikkalaista indie-elokuvaa. Tasalaatuisena Jarmuschia ei voi pitää.

Monet Helsingin kulttuurielämässä viime vuosikymmenen alussa liikkuneet bongasivat valko- tai hopeahiuksisen Jarmuschin ystäviensä Kaurismäen veljesten omistaman Corona-baarin tienoilta.

Jarmusch on cool. Mutta miten pitäisi suhtautua Limits of Controlin kaltaiseen elokuvaan, joka on tavallaan onnistunut, tekijänsä näköinen ja varmasti sellainen kuin siitä pitikin tulla – mutta silti vain onttouttaan kumiseva vaski?

Elokuvassa Isaach de Bankolé esittää jonkinlaista salamurhaajaa, joka hiippailee halki Espanjan, kohtaa outoja tyyppejä jotka johdattavat hänet seuraavan tyypin luo, ja lopulta suorittaa kalmahommat tavalla, joka on jonkinlainen metafyysinen vitsi.

Isoa vitsiä on koko elokuvakin.

Kauniisti voisi sanoa, että Limits of Controlon jammailua klassisten rikoselokuvien teemoilla. On viittauksia sinne sun tänne, kauniita kuvia, sanattomia tai vähäsanaisia kohtaamisia. Ideoita ilman juurrutusta. Vetkuttelua, mielestäni. Kun Tilda Swinton heiluu kuvaan Chungking Express-peruukki päässään, tunsin vain ärsytystä. John Hurtin löpinät eräästä Aki Kaurismäen teoksesta olivat nekin aika väsynyttä sisäpiirin nostatusta.

Eräs tuttavani totesi, että näin epäkaupallista elokuvaa ei Suomen valkokankaalle ole tuotu vuosiin. Olisi nastaa, jos voisin sanoa, että jaksaisin olla siitä iloinen.

New Yorkerin Anthony Lane summaa:

The only question is: when a cool film, about a cool fellow, on a cool mission, looks this cool, what is to prevent it from freezing into a series of attitudes?

Limits of Control ensi-illassa 28.8.