Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Jatkuuko kotimaisten dokumenttielokuvien suosio?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 29.12.2010 06:52

Kotimaiset dokumenttielokuvat vetivät tänä vuonna paremmin yleisöä elokuvateatterihin kuin koskaan aiemmin – aivan huippulukemat. Käykö kukaan katsomassa niitä ensi vuonna?

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen pääjutussa kerrottiin tänään laajasti dokkarien hienosta vuodesta.

Kolme elokuvaa – Reindeerspotting, Miesten vuoro ja Vesku – saivat kukin vähintään yhtä paljon katsojia kuin viime vuosikymmenen kolme suosituinta kotimaista dokumenttia (Kenen joukoissa seisot, Katastrofin aineksia ja Magneettimies) yhteensä.

Menestys on hemmetin hieno asia.

Mutta kukaan ei edelleenkään mene katsomaan dokkaria elokuvateatteriin vain sen takia, että siellä menee dokkari. Kukaan ei mene elokuvateatteriin tsekkailemaan, että meniskö täällä joku nasta dokkari. Elokuvan täytyy olla hyvä ja/tai kiinnostava.

Jokainen kolmesta menestyjästä on erikoistapaus. Narkkarien elämästä ei tule toista niin onnistunutta, intensiivistä ja rajusti koskettavaa elokuvaa kuin nipaporukoiden keskellä pitkään kuvattu Reindeerspotting. Sen yleisö oli lähinnä nuorisoa, joka tuli katsomaan eräänlaista kauhuelokuvaa (ja komediaa) – elokuvan suosio löi ällikällä kaikki.

Vesa-Matti Loiri oli kauan Suomen suosituin näyttelijä ja on muusikkonakin aivan poikkeuksellinen hahmo – toista Veskua ei ole eikä tule. Pitkälti hänen ansiostaan on neljällä vuosikymmenellä myyty semmoiset kymmenen miljoonaa elokuvalippua, dokkarin 37 000 siihen päälle ei ole mikään yllättävä bonus.

Miesten vuoro on kolmikosta dokumenttina suunnitelluin, ja hyvä niin: se maksoi suomalaisdokumentiksi poikkeuksellisen paljon ja kuvat on sommiteltu huolella. Myös sisältö on niin napakasti kohdallaan, että voidaan puhua hyvästä käsikirjoituksesta. Miesten vuoron suosion yksi syy onkin takuulla se, että suurelle yleisölle se tuntuu dramaturgisessa täsmällisyydessään (lue: helppoudessaan) lähes fiktioelokuvalta. Eikä tämä ole missään tapauksessa taiteellisesta tasosta pois. (Lopun pateettisuus minusta on, mutta luulen senkin olleen valtavirtayleisön kannalta vain hyvä asia.)

Näiden kolmen perusteella ei voida sanoa mitään siitä, tuleeko suomalainen dokumenttielokuva vetämään kymmenien tuhansien yleisöä valkokankaan eteen ensi vuonna.

Näiden kolmen perusteella siitä ei voida sanoa mitään.

Tänä vuonna tuli nimittäin ensi-iltaan kuusi muutakin dokkaria, useimmat vähintään ihan kelpoja, ja ne saivat katsojia alle kolmestasadasta (Sielunpelastajat) hieman yli neljään tuhanteen (Auf Wiedersehen Finnland). Aika rajusti jäätiin tavoitteista, jos Tuomari Nurmio -aiheinen Stadilaista tangoa etsimässä avasi kymmenellä valkokankaalla, mutta sai koko esityskaudellaan vain 626 maksanutta katsojaa. Lohtu on kuitenkin lähellä. Televisioesityksessä nämä leffateattereissa flopanneetkin saavat monikymmen-, jopa satakertaisen määrän katsojia. Esimerkiksi Sielunpelastajat ja etenkin Freetime Machos ovat hyviä, kiinnostavia ja toimivat taatusti ihan samalla tenholla telkkariruudussakin.

Siinäpä se: aikamonen lisäarvo täytyy kotimaisella dokumenttielokuvalla olla, jotta sitä mennään joukolla ja kuvetta kaivaen elokuvateatteriin katsomaan, kun kaikki muistavat, että (viimeistään) vuoden kuluttua koittaa televisioesitys.

Vuoden 2011 valkokangasdokkareista ei vielä paljoa tiedetä.

No on siellä ainakin yksi, jolle voi kuvitella hittipotentiaalia. Uusi Matti Nykänen -dokkari valmistunee pian, ja takana ovat höhlän Riot on! -elokuvan tekijät. Nykäsesti gonzoileva rymymeno se ainakin myy.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Meneekö porukka elokuviin ylipäätään sen takia, että siellä menee elokuva?
Voidaanko tämän vuoden fiktiomenestyksen pohjalta sanoa mitään siitä, menestyvätkö fiktiot vuonna 2011?
Kun emme niistä paljoa tiedä.

Ainakin suuret massat menevät elokuviin siksi kun jotain on kiva katsoa. Multiplex kulttuurin ydin on juuri tämä. Valitaan paikanpäällä. Joku hyvältä vaikuttava.

Stadilaista tangoa etsimässä jäi vähille katsojille. Olisiko syynä se, ettei ole Tuomarin onnistunein projekti (levynä, keikkoina). Elokuva/dvd voi olla kiinnostavakin, mutta vähän vanhan toistoa. Tiedämmehän, että Nurmio osaa esittää tangotyyliä nyrjähtäneellä poljennolla.

Sen sijaan loppuvuosi oli ylenpalttista Tuomarin suhteen: erinomainen dvd-boxiretrospektiivi konsertteja, vielä parempi Vastavirta-klubin dvd, telkkarin Hotelli Voodoo -dvd… ja hieno elämäkerta. Kaikki kiintoisia ja kiintoisampiakin kuin puusta katsoen Tangomanifesti.

Jos Miesten vuorolle tehdään jatko-osa nimeltä Naisten vuoro, niin se saa ainakin miljoona katsojaa…

Yleensä suomalaiset elokuvat onnistuvat olemaan nykyisin alakuloisia ja masentavia. Kuvattu paljon harmaana marraskuun päivänä pienessä kankkusessa. Toimittajatoverit kiittävät niitä aluksi mediassa, mutta muutaman vuoden kuluttua ne huomataan tyhjänpäivisiksi.

Suosittelen Ingmar Bergmanin 1950-luvun tuotantoa, joissa on keveyttä, mutta kuitenkin sisältöä. Hienosti kuvattuja, upeat näyttelijät. Kirjastoissa DVD:nä.

”Yleensä suomalaiset elokuvat onnistuvat olemaan nykyisin alakuloisia ja masentavia.”
”Suosittelen Ingmar Bergmanin 1950-luvun tuotantoa, joissa on keveyttä…”

Sä oot hauska.

Kiitos Memento mori. Huumorin kukka on se kaunein kukka.