Jared Leto-spektaakkeli Mr. Nobody on fantasiaa todellisuudesta

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olen sulatellut Jaco van Dormaelin kaksi- ja puolituntista Mr. Nobodya pari vuorokautta, ja se tuntuu yhä paremmalta. Sillä on jopa mahdollisuuksia Venetsian elokuvajuhlien pääpalkintoon, jos Ang Leen johtama jury uskaltaa yllättää.

Toto, sankari-elokuvalla maineeseen nousseen Van Dormaelin uutuus on yli viiden vuoden ajan työstetty monikansallinen eurooppalaistuotanto, jossa puhutaan englantia. Se kurkottaa fantasian ja scifinkin puolelle, mutta maistuu koko ajan henkilövetoiselta draamalta – ja sellaiselta todelta, jonka me kaikki tunnemme. Silloinkin, kun elokuvassa matkustetaan Mars-planeetalle.

Pääosassa on Jared Leto, jonka tähän asti merkittävin rooli oli Unelmien sielunmessun pääosa. Leto on viime vuosina näytellyt yhä harvemmin, sillä hänen luotsaamastaan emocore- tai post-grunge-yhtyeestä 30 Seconds to Mars on tullut valtavan suosittu nuorison keskuudessa.

Leton näyttelemä Nemo elää elokuvassa (ainakin) kolme erilaista elämää. Nemojen tarinat korostavat omien valintojen ja sattuman merkitystä. Ne ovat ehkä yli satavuotiaan Nemon kuvitelmaa, kun hän makaa kuolinvuoteellaan vuoden 2092 New Yorkissa. Tai sitten rinnakkaistodellisuuksia.

Tietysti keskipisteessä on rakkaus. Nemojen naisia esittävät Diane Kruger, Sarah Polley ja Linh Dan Phan.

Mr. Nobody on niin omalaatuinen elokuva, että sitä on vaikea kuvailla. On helpompaa kertoa, mitä Mr. Nobody ei ole.

Se ei ole emo-Amélie, vaikka Leto on pandameikkinuorison puolijumala, vaikka kerronta ottaa välillä sivuaskeleita erikoisten yksityiskohtien kintereille ja vaikka Nemo on tavallaan myös oman elämänsä kertoja televisiostudioon sijoittuvissa oudoissa välijaksoissa. Romantiikkaa on, mutta liiallisen imelyyden ja katsojan mielistelyn Van Dormael välttää huolellisesti.

Saman miehen kolmea eri elämää lomittava rakenne ja sivujuonen flirttailu ikuisen elämän mahdollisuudella voi tuoda mieleen Unelmien sielunmessu-ohjaaja Darren Aronofskyn The Fountainin – joka muuten sai ensi-iltansa Venetsian kilpasarjassa kolme vuotta sitten – mutta Mr. Nobody ei ole falskia ja muka-henkistä lorinaa kuoleman ihanuudesta Aronofskyn leffan tapaan.

Jotkut ovat esittäneet vertauksia Terry Gilliamin tuotantoon, ja 12 apinaa kieltämättä tuli mieleen, kun Van Dormael vaikutti ehkä leikkivän aikamatkailun ajatusleikeillä (elokuva säilyttää arvoituksiaan uskaliaan pitkään). Mr. Nobody on kuitenkin onnistuneempi ja toimivampi kokonaisuus kuin Gilliamin elokuvilla on tapana olla.

Ajan kulku sekä hetkestä kiinni ottaminen ovat puolestaan teemoja, joita taannoin valtavirrassa käsitteli Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä. Siitä muistuttaa myös ikämiesmeikki, joka peittää Leton kasvot vuoden 2092 kohtauksissa. Mr. Nobodyn filosofia on kuitenkin syvällisempää, tai ainakin enemmän katsojaa haastavaa. ”Nuorena luulin tietäväni vastauksia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epävarmempi olen, kaikista asioista”, Van Dormael pohti lehdistötilaisuudessa eilen.

Jos vertauskohde tarvitaan, kaikista lähimpänä Mr. Nobody on Charlie Kaufmanin kirjoittamia elokuvia – ei kuitenkaan minkään tietyn kaltainen.

En voi väittää, että koko kuva olisi yhden katsomiskerran jälkeen selvä – etenkin kun näytös oli illalla ja olin ehtinyt katsoa päivällä jo kolme raskaanpuoleista elokuvaa.

Van Dormaelin elokuva on eurooppalaisittain poikkeuksellisen kallis: 37 miljoonaa euroa. Saa nähdä, onko se liian vaikea suurelle yleisölle. Ei välttämättä, sillä vaikka jotain jäisi epäselväksi, on Mr. Nobodyn hienoista kuvista ja harvinaisen tenhoavasti käytetystä pop-musiikista (sekä Satiesta ja Fauresta) helppo nauttia jo sellaisinaan – väillä ohjaaja yrittää liiankin tiheään osua katsojan selkähermoon kuvan ja tutun musiikin yhdistelmällä, mutta hitto vieköön, keskimäärin biisivalinnat ovat hemmetin hyviä.

Leton bändiä ei elokuvassa kuulla, mutta hänen rock-tähteytensä taatusti vetää Suomessakin tuhannet 30 seconds to Mars-fanit teattereihin. Moni heistä varmasti rakastuu elokuvaan ja käy katsomassa sen monta kertaa. Van Dormaelia ei voi syyttää teinien kosiskelusta, mutta elokuvan epäonnisissa rakkaustarinoissa on poikkeuksellista tarttumapintaa etenkin traagisesta viehättyville romantikoille – ikään ja meikkausmieltymyksiin katsomatta.