Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

James Cameronin Avatar: iso, nätti ja vähän tylsä

Blogit Kuvien takaa 11.12.2009 14:30
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

James Cameronin ennätyskallis tieteiselokuva on parempi kuin odotin, mutta haukotuttaa välillä. Sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Cameron on amerikkalaisen viihde-elokuvan kärkinimi Steven Spielbergin rinnalla. Ensimmäinen Terminator (1984) ja Aliens (1986) ovat genressään täydellistä elokuvaa. Terminator 2 (1991) jää vain piirun jälkeen. Kruununsa Cameron ansaitsi tietenkin kaikkien aikojen menestyneimmällä elokuvalla Titanic (1997), jonka Oscar-voiton yhteydessä ohjaaja totesi vaatimattomasti olevansa ”maailman kuningas”.

Avatar on uhkayritys, joka saattaa sysäistä Cameronin valtaistuimeltaan. Koska se on kaikkien aikojen kallein tuotanto, siltä pitää odottaa lajityypissään paljon.

Valitettavasti Avatar kärsii mammuttitaudista. Se on vetävä, mutta sen kaari on vähän laskeva.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2154, Pandora-nimiselle viidakkoplaneetalle. Sen ilmakehässä ihminen ei voi hengittää, mutta kasvisto on satumaisen värikästä ja fauna mitä mielikuvituksellisin.

Suuryritys haluaa louhia malmia, joka on suomennoksessa ”älymetalli” ja englanniksi ”unobtainium”. Englanninkielinen sana peilaa koko käsikirjoituksen kohtalokkuudentuntua – Cameron rakentaa laveaa scifi-mytologiaa.

Metallin paras esiintymä sijaitsee kolmimetristen ja sinisten na’vi-humanoidien puukaupungin alla.

Vyötäröstä alaspäin halvaantunut sotilas Jake (Sam Worthington) pääsee seikkailemaan planeetalle, kun hänen tietoisuutensa siirretään na’vi-kroppaan.

Avatar

Lyhyesti kuvailtuna juoni on kuin Mies hevosena– tai Tanssii susien kanssa -elokuvista. Sankari on vakoojana intiaanien leirissä (na’vi-kulttuuri muistuttaa kovasti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja), omaksuu heimon tavat ja huomaa lopulta kuuluvansa mielummin siihen kuin ahneeseen ja omahyväiseen etniseen perheeseensä.

Jake myös rakastuu na’vi-prinsessaan (Zoe Saldana).

Cameron on paitsi perfektionisti ja kunnianhimoinen suuruudenhulluteen asti, myös kunnon macho. Niinpä elokuvan kliimaksi on näyttävä sotajakso. Roistoksi nostetaan verenhimoinen eversti (Stephen Lang), jolle Jake on välittänyt na’vi-salaisuuksia.

Mutta ennen taisteluihin ehtimistä Jaken pitää päästä na’vien sisäpiiriin, ja nämä kilvoittelut ja rituaalit ovat pitkästyttäviä. Klisekimppuna etenee myös Jaken paljastuminen petturiksi. Nämä eivät ole merkittäviä juonipaljastuksia, koska kuvio on alusta asti (harmillisen) selvä. Eikä loppumäiskekään mene mitenkään poikkeuksellisen komeasti – sota on oikeastaan yllättävän lyhyt.

Kliimaksi menee vanhan kaavan mukaan: kun soturit ovat alakynnessä, saapuu yllättävä, elokuvan logiikkaan toki sopiva, mutta älkää nyt viitsikö -fiilistä itsessäni herättänyt ratsuväki.

Parasta Avatarissa on ensimmäinen puolisko, jossa esitellään Pandora. Se on elokuvassa kuin henkilö itsessään – ja kaikista kiinnostavin. Vihreän ja neonväreissä hohtavan, aivan vieraan maailman kuvauksessa on aito sense of wonder.

Pandora on Eeden, jonka muukalaiset – ihmiset – haluavat polttaa.

Tarinasta on helppo vetää vertauksia USA:n toilailuihin Irakissa (älymetalli/öljy) ja Vietnamissa (viidakkomiljöö, helikopterisota). ”Alkuasukkaiden tappaminen näyttää pahalta, mutta vielä pahempaa on, jos osakkeenomistajat saavat kuulla huonosta tuloksesta”, perustelee Giovanni Ribisin näyttelemä kaivosyhtiön niljakepyrkyri, josta näkee ensi sekunnilla, mikä hän on miehiään – tyyppi on sama kuin Aliensin Burke. Toinen vertailukohta Cameronin tuotannossa on Abyss – syvyys (1989), jossa myös punnittiin vihollista etsivän sotilasmahdin ja vieraan kulttuurin törmäämisriskiä. Syvällisiksi näitä teemoja ei voi millään väittää.

Se, että Cameron toistaa omien elokuviensa piirteitä, ei ole ongelma. Sankari Jaken jääminen vähän haaleaksi on kuitenkin harmi. Jake on tyhmänrohkea, mutta pitkään myös tahditon na’vi-kulttuurissa – mielenkiintoinen ugly american -hahmo, jonka ristiriidoista olisi voitu saada enemmän irti. Worthington ei sitä ehdi tai osaa tehdä.

Viimeksi Public Enemiesissä John Dillingerin ampuvana poliisina nähty Stephen Lang maalaa roistoeverstistä asiallisen peruspahiksen, jonka eleet loppunujakassa ovat kuin suoraan llmestyskirja Nytin eversti Kilgorelta.

Cameronin parhaissa elokuvissa on aina ollut vahvoja naishahmoja. Nyt soturiprinsessan ohella vaikutuksen tekevät ohjaajan Aliens-tähti Sigourney Weaver Jaken tehtävää johtavana tiedenaisena sekä loistava Michelle Rodriguez ronskina sankarilentäjänä (josta tuli heti mieleen Aliensin Vasquez).

Michelle Rodriguez

Na’vit on toteutettu digitaalisesti. Elokuvan kustannuksista valtaosa lienee juuri näissä kuvissa, joita on mielettömän paljon. Useimmat päähenkilöt ovat siis animaatiota.

Välillä na’vi-olentojen ihotekstuuri pistää silmään epäaitona ja joskus heidän palmikoidut hiuksensa heiluvat luonnonlakien vastaisesti. Peräkkäin voi olla aivan realistiselta tuntuvia kuvia ja sitten yksi vanhan tietokonepelin kököltä välianimaatiolta näyttävä parin sekunnin munaus. Ongelmat ovat kuitenkin aika pieniä ja oma silmäni tottui näihin olentoihin, vaikka ne etukäteen toivat mieleen lähinnä venytetyt smurffit.

Elokuvan 3D-tekniikan toimivuudesta en voi sanoa mitään uutta, sillä Suomen ensimmäisessä lehdistönäytöksessä esitettiin tavallinen kaksiulotteinen 35mm-kopio.

Ilmeisesti 3D ei ole mitenkään itseisarvoista, sillä elokuvan visuaalisuus toimi tässä muodossa mainiosti. Vain joidenkin kuvakulmien ja leikkauksen rauhallisuuden perusteella olisi voinut aavistaa, että Avatar on suunniteltu ensisijaisesti 3D-muotoon. Joissain toimintakohtauksissa myös käytetään hidastuksia erikoisella tavalla, jonka syynä lienee se, että 3D:ssä kaikista nopeimmat liikkeet näyttävät kummallisilta. Eivät ne 2D:nä häirinneet.

Periaatteessa haluaisin nähdä Avatarin myös 3D:nä. Mutta en millään jaksa katsoa tätä melkein kolmituntista ja epätasaista poikainseikkailua uudelleen kovin pian.

Avatar ensi-illassa 18.12.