Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Jambuin paha henki pelotti muurin takana

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 28.3.2009 16:15

Helsingin Orion-elokuvateatterissa esitetään illalla neuvostoliittolainen kauhuelokuva. Innokkaiden kannattaa pitää kiirettä: näytös lienee loppuunmyyty jo alkuillasta.

Yksi kevään mielenkiintoisimmista elokuvailmiöistä on ollut KAVAn eli Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (ent. Suomen elokuva-arkisto) Orion-teatterissaan esittämien neuvostoelokuvien huima suosio. Tarjolla ei ole ollut Eisensteinia, Klimovia ja Kalatozovia, vaan scifiä, väkivaltaista toimintaa ja kauhua.

Jambuin paha henki

Neuvostoelokuvan salattu historia
-sarjan näytökset ovat olleet usein peräti loppunmyytyjä. Yleisön innostus ylitti sarjan suunnittelijoiden villeimmätkin odotukset. Miksi?

Yksi syy voisi olla, että sarjan omituisimmat elokuvat, kuten viime viikon tieteissekoilu Kamppailu avaruudessa ja tämäniltainen luontokauhutarina Jambuin paha henki ovat niin harvinaisia, että elokuvahullut käyttävät tilaisuuden hyväkseen. Sarjassa esitettyjä elokuvia ei ole välttämättä koskaan julkaistu vhs-nauhoina tai dvd:llä edes Venäjällä. Niitä ei löydä edes vertaisverkoista.

Keskeisempi syy on elokuvien lumoava omituisuus.

Kommunistit ja diskomusaa avaruudessa

Olen ehtinyt katsomaan sarjan todellisista kummajaisista vain pari. Kamppailu avaruudessa oli vielä surkeampi kuin aavistelin – jopa yksi huonoimmista koskaan näkemistäni elokuvista.

Vuonna 1980 valmistuneen elokuvan käsikirjoituksessa on vähemmän tolkkua kuin Matti Vanhasen nettiflirttailuissa. On hyvää edustavia tyyppejä tutkimassa avaruuslaivan tuhoa, pahoja kapitalisteja länsimaisine nimineen, diskotyylistä musiikkia ja noin viidet lavasteet. Päähenkilö selittää ristiriitaisia ajatuksiaan juurta jaksaen, mutta juuri mitään ei varsinaisesti tapahdu. Osa näyttelijöistä vaikuttaa melankolisesti masentuneilta ja heidän hyvinvointinsa alkaa huolestuttaa, kun tekele ei tarjoa muutakaan pohtimisen arvoista.

Silti tuherruksen katsominen loppuunmyydyssä Orionissa oli hauskaa. Yleisö oli virittäytynyt todistamaan tahattoman koomista hölmöilyä ja sai täsmälleen mitä halusi. Monet nauroivat liikaakin, melkein kaikelle kankaalla tapahtuvalle.

Kökkö kapitalisminvastainen sanoma, jonkinlaisia kemiallisia reaktioita kuvaamalla toteutetut ”kosmiset” erikoistehosteet ja koko jutun kaikenkattava turhuuden tuntu olivat omiaan herättämään hysteriaa. En tiennyt, että juuri tällä tavalla huonoja elokuvia on edes olemassa: ikään kuin ketään koko tekijäporukassa ei olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää.

Elokuva pakkosyöttötuotteena

Totalitaarisen yhteiskunnan ”populaarielokuvaa” on äärimmäisen kiehtovaa katsella. Muualla populaarielokuva on sitä, mitä kansan on oletettu haluavan – on pyritty tekemään bisnestä täyttämällä rahvaan odotukset.

Siksi suosituimmat elokuvat – niiden aihepiirit, huumori, mauttomuuskin – kertovat vielä vuosikymmeniä myöhemmin kansakunnan todellisesta tilasta rehellisempää kieltä kuin mikään muu.

Mutta Neuvostoliitossa teattereissa näytettiin sitä, mitä on tehty, ei sitä, minkä liput parhaiten myivät.

Parhaimmillaan se antoi mahdollisuuden mestarien pitkäaikaiseen ja huolelliseen työskentelyyn, esimerkkinä vaikkapa Andrei Tarkovskin teokset. Myös esityssarjaan myöhemmin kuuluva Aleksandr Ptushkon fantasiasatu Velho on aitoa klassikkoelokuvaa.

Mutta kaikki eivät ole Tarkovskeja ja Ptushkoja.

Neuvostoelokuvan salattu historia -sarja on näyttänyt hyvin myös kolikon kääntöpuolen. Kommunismivuosina Venäjällä tehtiin myös sinänsä viihdyttävää, mutta jenkkiramboilusta vain toverihengen päälleliimatulla hehkutuksella sekä kömpelyydellä erottuvaa actionia, kuten erityisen raaka Huumekaapparit, joka sai 1980-luvulla kotimaassaan sata miljoonaa katsojaa. Nyt se on kiehtova kuriositeetti, jonka silloinen suosio vihjaa, mitä kansa oikeasti kaipasi.

Ja usein kiintiöelokuvateollisuuden tulokset olivat järjetöntä huttua, jota tekijät puursivat kuukausipalkalla, pyrkimyksenään saada leffoilleen mahdollisimman paljon pituutta, jotta käytetyt resurssit voitiin perustella byrokraateille. Mitä pidemmät otokset, sitä enemmän ryhmä saattoi viettää rokulipäiviä.

Kamppailu avaruudessa -elokuvallakin oli kolme käsikirjoittajaa. Pelkään, että he työskentelivät vuoroissa: kahden ollessa vodkan tainnuttamia yksi saattoi aina jatkaa.

No, miten vain – näin vinksahtanut kummajainen voi ainoastaan innostaa elokuvanrakastajaa. Jos Neuvostoliitosta voi jotain positiivista keksiä, niin kymmenet elokuvat, sekä ne mestariteokset että rakastettavat pahnanpohjimmaiset.