Iron Man 2 on itseironista hauskanpitoa Downey Jr-tyyliin

Iron Man 2 on juuri sellainen kuin odotin: se viihdyttää verrattomasti kahden tunnin ajan – ja kun elokuva päättyy, ei mieleen ole painunut juuri muuta kuin Robert Downey Jr.:n velmuilu.

Sarjakuviin perustuvat supersankarileffat eivät ole sydämenasiani. Ensimmäinen Iron Man oli kuitenkin mainio. Pidin siitä enemmän kuin kesän 2008 varsinaisesta sarjishitistä, Yön ritarista.

Jälkimmäinen oli hyvä, mutta tosikkomainen: se halusi kovasti olla jotain muuta kuin sarjissupersankarileffa. Kunnianhimoista juu, mutta minkä tiikeri raidoilleen voi?

Iron Manit puolestaan vetävät supersankarikuvion pitkälle, mutta varsinainen dynamo on mahdottoman karismaattinen Robert Downey Jr.

Päihdehelvetistä Hollywoodin ykköstähtien joukkoon kiitänyt Downey Jr. vetää renttuhahmon kokemuksella ja jopa omaan henkilöhistoriaansa viitaten. On riski, että tähti jää kiinni tällaiseen tyypittelyyn (Sherlock Holmesissa hän heitti lonkalta pitkälti saman roolin), mutta toistaiseksi en jaksa valittaa. Päinvastoin.

Iron Mania näkemättömille: Tony Starks (Downey Jr.) on playboy-miljonääri, viinaanmenevä veijari ja omatunnon kasvattanut asekauppias, joka on ”yksityistänyt maailmanrauhan”. Hänellä on eräänlainen robottipuku, johon pukeutuessaan Starks muuttuu lentäväksi supertaistelijaksi. Se on juuri niin hölmöä kuin miltä kuulostaa, ja elokuvan tekijät onneksi hyväksyvät sen.

Gwyneth Paltrow esittää Starksin oikeaa kättä Pepper Pottsia, joka on järjen ääni ja ehkä Starksin salaisen rakkauden kohde.

Uudessa elokuvassa Mickey Rourke tyypittelee yrmeän pahiksen, Russki Standart -vodkaa (olipa blatanttia tuotesijoittelua, paljonkohan Rustam Tariko on tästä pulittanut) pullon suusta hörppivän venäläisfyysikon, joka vankilavuosien jälkeen näyttää enemmänkin itämafiosolta ja jolla on kana kynittävänä sankarin kanssa.

Sam Rockwell näyttelee Starksin kilpailijaa Hammeria, joka värvää arvaamattoman venäläisen käsikassarakseen. Rourkea käytetään ehkä turhankin vähän, eikä hän ole ihan The Wrestler -tason vedossa vaikka pääseekin pullistelemaan, mutta Rockwell selvästi nauttii nilkkiroolistaan täysin siemauksin.

Välillä tunteillaan, kun Starks katselee myös vanhoja filmejä isästään. Rooliin on keksitty Mad Menissä pomoa näyttelevä John Slattery.

Ohjaaja on sama kuin ykkösessä, Jon Favreau. Hän ymmärtää materiaalin heikkoudet ja vahvuudet. The Guardianin haastattelussa Favreau kertoo, kuinka jo pienikin yrittäminen sarjisleffan inhimillisissä osuuksissa tuottaa tulosta:

”You have less responsibility for those scenes because the audience is just waiting for the next thing to blow up. If you can just go beyond what the audience is expecting, then you’ve got something. I love the low bar set by genre films.”

Naulan kantaan. Iron Man 2 ei ole mestariteos, mutta lajissaan se on loistava, sillä siitä voi sanoa, että parasta on kaikki muu paitsi se pakollinen peltimies-action. Petyn aina, kun Iron Manin kypärä menee kiinni ja mättö alkaa.

Muuten Justin Therouxin käsikirjoituksessa on sellainen huoleton viba kuin pitääkin: kun Nick Fury (Samuel L. Jackson) kävelee elokuvaan, ei hahmoa ryhdytä mitenkään selittelemään. Osa katsojista tuntee Furyn sarjakuvasta ja muut saavat pähkäillä, kuka tämä on miehiään. Ei haittaa!

Mitä muuta?

Scarlett Johanssonille on kirjoitettu kutakuinkin pelkän seksikkyyden varaan laskettu pimurooli, josta paljastuu vähän pippuria vasta loppusuoralla. Aika jännää, että Johanssonin kaltainen supertähti lähtee näyttelemään supersankarileffaan tällaista simppeliä sivuosaa.

Adam Goldstein eli DJ AM nähdään cameoroolissa omana itsenään. Daft Punkin robottirokkia tykittävä kohtaus on sikäli traaginen, että Goldstein menehtyi vain pari kuukautta kuvausten jälkeen.

Rehellisesti sanottuna varsinaista bang-kaboom-toimintaa tuntuisi olevan selkeästi vähemmän kuin ykkösessä – hyvä! – tai sitten se on vain parempaa. Ainakin ensimmäinen kunnon jytinäjakso Monacossa formularadalla on aivan briljantti.

Elokuvan päättyessä on tyhjä olo. Mitä oikein tapahtui? Silti täytyy myöntää, ettei 127 minuuttiin näköjään ollut suvantohetkiä muistiinpanojen tekemiseen – pelkäsin, että jotain nastaa menee kankaalla ohi, jos käännän katseeni. Kuinka hyvin elokuvissa voi viihtyä ja kuinka vähän jäädä silti käteen?

En valita.

Eiköhän tästä tule kesän menestynein elokuva ennen uutta Harry Potteria.