Invictus: Clint Eastwood mokasi
Reilut 20 vuotta sitten Clint Eastwood ohjasi ja tuotti militaristisia sotilaselokuvia (Heartbreak Ridge) sekä väsyneitä poliisielokuvia (Likaisen Harryn viimeiset seikkailut ja The Rookie). Ei olisi uskonut, että kovanaamatähti kehittyy elokuvantekijöiden kärkisarjaan – ja tekee ihailevan elokuvan Nelson Mandelasta.
Valitettavasti Mandelan hallitseman Etelä-Afrikan ensimmäisistä vuosista ja vuoden 1995 rugbyn MM-kisoista kertova Invictus olisi kannattanut jättää tekemättä. Tai ainakin antaa karsea käsikirjoitus jonkun tavallisen tunarin ohjattavaksi.
Lössö ja sokerinen Invictus on kuin parodiaa itsestään.
Morgan Freeman näyttelee Mandelaa, joka on elokuvassa ihmisyyden jokaisen osa-alueen mestari. Hän ei voi olla tekemättä työtä 25 tuntia vuorokaudessa, ja kutsuu vapaa-ajallaankin suuren liikutuksen vallassa 42-miljoonaista maataan omaksi perheekseen.
Elokuvan naurettavimmassa kohtauksessa eräs henkivartija toteaa Mandelasta, että ”hän ei ole pyhimys, hänkin on ihminen”, mikä on koomista siksi, että muun kestonsa ajan elokuva todistelee juuri päinvastaista.
Eastwoodin näkemys Mandelasta on niin sokerinen ja puunattu, että seuraavaksi Clint voisi mennä tekemään Kim Jong-Ilin muotokuvia Pohjois-Koreaan. Hyvä että roolissa on Freeman, joka on jo treenannut näyttelemällä Jumalaa parissakin elokuvassa.
Etelä-Afrikan historiikkina elokuva on naiivi. Rasismikuviot – niin mustien valkoisiin kuin valkoisten mustiin kohdistamana – esitetään historiallisena taakkana, josta Mandelan valtaan tultua päästään suunnilleen yhdessä yössä yli. Juu, mustat yrittävät vähän liian ripeästi eroon vanhan ajan instituutioista, mutta se on vain hetken huumaa ja unohtuu, kun isä-Mandela tulee puhumaan järkeä.
Suuri osa elokuvasta käsittelee lähinnä valkoisista pelaajista koostuvan rugby-joukkueen motivaationmetsästystä. Se on olevinaan rinnastus Etelä-Afrikan valkoisten identiteettikriisistä apartheidin jälkeisinä vuosina.
Matt Damonin esittämän Francois Pienaarin johtama joukkue ylittää ongelmansa käymällä slummissa moikkaamassa mustia ja tutustumalla selliin, jossa oikea Mandela istui vuosikaudet ja taustalla Freeman-Mandela lukee W.E. Henleyn runoa, josta elokuva on saanut nimensä. Elämys on heille niin vavisuttava, että he ryhtyvät heräämään kuudelta aamulla ja kohta tämä pohjakosketuksessa laahannut joukkue onkin jo maailman paras.
Sanoma on kaunis ja humanistinen, mutta tarkoitus ei pyhitä tällaista lööperitarinaa ja kaunistelua.
Mikä pettymys! Mystic River, Million Dollar Baby ja Gran Torino olivat hienoja elokuvia.
Onko pian 80 vuotta täyttävään Eastwoodiin iskenyt nyt höperyys? Olihan Gran Torinokin välillä ylisentimentaalisuuden rajoilla, vaikka aina klaarasikin.
Vastaus selvinnee pian, sillä käsittämättömän ahkera Eastwood on jo kuvannut seuraavan elokuvansa Hereafterin ja ensi-ilta lienee Cannesin festivaaleilla toukokuussa.
Invictus ensi-illassa 26.2.