Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Indiana Jones, Reservoir Dogs ja kadonneen omaperäisyyden metsästäjät

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 28.3.2013 08:01

Elokuvaharrastajan kokoama 13-minuuttinen video osoittaa, että Kadonneen aarteen metsästäjien alkujakson joka ikiselle kuvalle ja kohtaukselle on olemassa täsmälleen tai ainakin sinnepäin samanlainen edeltäjä. ”Alkuperäiset” vertailukuvat ovat seikkailuelokuvista eri vuosikymmeniltä. Onko Steven Spielberg ideavaras?

Ei.

Jos Spielbergiä syyttää matkimisesta ja väittää hänen olevan siksi yliarvostettu – kuten YouTube-kommentoijista moni tekee – näkee vain pinnan. Kyse on samasta asiasta kuin Quentin Tarantinon kritisointi siitä, että hän lainaa aineksia elokuviinsa. Tarantinon osalta kritiikille on paradoksaalisesti antanut potkua se, että hän itse nimenomaan myöntää lainat ja viittaukset avoimesti.

Tässä on nimimerkki StooTV:n video YouTubessa: Raiders of the Lost Archives. (Video on julkaistu jo kaksi vuotta sitten.)

Olennaista on omaperäisyys siinä, miten tarinan kertoo. Jos alkuperäiset Indiana Jonesia inspiroineet elokuvat olisivat kokonaisuuksia yhtä hyviä kuin tuo Spielbergin ohjaama ensimmäinen Indiana Jones -elokuva, ne varmasti tunnettaisiin yhä hyvin.

Tarantinon esikoisen Reservoir Dogsin valmistuttua moni Hongkong-elokuvan tuntija huomasi, että Ringo Lamin ohjaamassa gangsterielokuvassa City on Fire on samanlaisia kohtauksia ja karkeasti sama juonikuvio. Siitä tehtiin jo tuolloin, kauan ennen nettivideopalveluja, paljastuskooste Who Do You Think You’re Fooling? jota levitettiin vhs-kopioina.

Katsomalla Lamin sinänsä ihan hyvän elokuvan kokonaan näkee heti, että Tarantinon vahvuudet, kuten mutkikas mutta erittäin tehokas takaumarakenne ja ovela dialogi ovat hänen oivalluksiaan, eivät lainaa. Lamin elokuvassa ryöstö on vasta loppusuoralla, eikä sen näyttelijäryhmä ole perinteinen ensemble.

Tuskin Spielbergkään esikuviaan tiedostaen jäljitteli. Hän otti lajityypin ja tyylin, lapsuusmuistojensa elokuvia, ja teki niistä omansa.

The New Yorker -lehden verkossa julkaistiin pari päivää sitten huippukiinnostava, tavallaan raadollinen mutta samalla luovuutta vapauttava artikkeli siitä, kuinka Indiana Jones ideoitiin. Ei se aina ylevää ole. Kannattaa lukea: Spitballing Indy.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Avartava kirjoitus, kiitos. Avartava nimenomaan siinä mielessä, että vuosien saatossa on pohdituttanut tuo ”ja sit siin vois olla…” -ideariihi-käsikirjoitussysteemi. Että syntyykö moisesta pelkkää epäkoherenttia sutta, kolmen tähden komiteamietintötuubaa vai sitä silkkaa mielikuvituksen triumfia. Tämän kolmikon kohdalla metodi näytti toimineen, mutta muuten moinen ryhmätyöskentely taitaa olla juuri niin käärmettäpyssyyn-osastoa kuin mitä Neil Hardwick mainiossa esseekirjassaan ”Harwick’s Sauce” kuvaa.

Neljättä Indy-leffaahan kaulittiin ja käännettiin käsittääkseni ties montako kertaa ja ties missä ja kellä, mikä näkyy armotta alansmitheemäisesti heittelehtivässä lopputuotteessa. Olisiko pitänyt vain lukita tuo miljoonan dollarin trio Spielberg, Lucas ja Kasdan johonkin huoneeseen ja päästää äijät pihalle vasta, kun asianmukainen kässäri on koossa?

Tuo koko transcript Raidersin luomisesta on äärimmäisen kiehtovaa luettavaa. Hämmästyin kuinka teräviä Lucaksen ideat olivat ja kuinka heikkoja monet Spielbergin (hylätyt) aivoitukset. (Indiana on Kung-Fu taitoinen James Bond-gambler!)

Mutta sehän on koko spitballingin tarkoitus: heitetään valtava määrä hajaideoita ilman suodatinta pöytään ja katsotaan mitkä niistä ovat kelvollisia. Kasdanin lahja oli vääntää Cliffhanger-plotista hieno ja eheä käsikirjoitus. Ideariihi loi vain juonen, valmis käsikirjoitus on paljon enemmän.

Spitballing-tapa tuottaa Hollywoodissa paljon hyvää ja keskinkertaista ja huonoa. Käytännössä se on kuitenkin lähes ainoa käytetty tapa suurissa tuotannoissa. Yhden miehen käsikirjoituksesta syntyneet elokuvat ovat äärimmäisen harvinaisia.

Kadonneen Aarteen Metsästäjissä sopassa kuin neljä lusikkaa (Lucas, Spielberg,Kasdan ja aiemmin Kauffman) jotka olivat luovimmassa terässään. Nykytuotannoissa lusikkoja saattaa olla kymmeniä.

Ideariihen hyvästä toimivuudesta antaa parhaan kuvan, jenkkiläiset TV-sarjat. Niitä ideoi parhaimmillaan yli 20 kirjoittajan tiimi. Laatu on yleisesti ollut viimevuosina mielestäni aika hyvää. (Lost, Sopranos, Game of Thrones, Breaking Bad etc…)

Tuntuu että suomalaisissa filkoissa/sarjoissa spitballingista voisi olla suuresti apua.

Näitä luetaan juuri nyt