Hytti nro 6, Roxy Music ja elokuva yhteisenä unena

En muista koskaan nähneeni tylsää unta. Juho Kuosmasen elokuva Hytti nro 6 on unen tai muistikuvan kaltainen. Se on koko ajan liikkeessä, silloinkin, kun ollaan ahtaassa junan hytissä Venäjällä. Eikä aina voi sanoa, mistä kaikesta merkillisen vahva jännite syntyy.

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu autenttiselta. Se ei herra paratkoon tarkoita realismia. Elokuvan uskottavuus ja aitous ovat aina illuusioita. On haastavaa rakentaa illuusio ajasta, jota ei enää ole sekä melkein kaksituntinen ketju vieraan maan miljöitä, jotka ovat ehkä enemmän nostalgiaa ja haavetta. (Elokuva kuvattiin Venäjällä, mutta lavastaja Kari Kankaanpää ja kuvaaja J-P Passi ovat suomalaisia.)

Toisaalta kun on lupa luoda jotain unen kaltaista, tärkeintä on tunnekokemus, ei historiallinen tarkkuus tai helposti kuvailtavien käänteiden mukaan loksahteleva tarina.

Elokuvan päähenkilö, suomalaisopiskelija Laura (Seidi Haarla) lähtee junalla katsomaan kalliomaalauksia ja matkan varrella selviää, että määränpäätä Murmanskia tärkeämpää on päästä pois lähtöpisteestä, umpikujaksi ja valheeksi muuttuneesta ihmissuhteesta, joka on maantieteellisesti Moskovassa.

Ympärillä on köyhyydessään ja kaoottisuudessaan melkein satumainen Venäjä, ilmeisesti 1990-luvun aivan loppuvuosina, koska Titanic-elokuva (1997) mainitaan. Ainakin eletään kolikkopuhelimien, ei kännyköiden aikaa. Samassa hytissä on Ljosa (Juri Borisov), kaivoksille töihin pyrkivä kundi. Ljosalla on huonot tavat, matala sivistystaso ja ehkä eläimellistä vetovoimaa. Ljosa on nuorempi kuin elokuvaa innoittaneen Rosa Liksomin samannimisen romaanin miespäähenkilö.