Hytti nro 6, Roxy Music ja elokuva yhteisenä unena
En muista koskaan nähneeni tylsää unta. Juho Kuosmasen elokuva Hytti nro 6 on unen tai muistikuvan kaltainen. Se on koko ajan liikkeessä, silloinkin, kun ollaan ahtaassa junan hytissä Venäjällä. Eikä aina voi sanoa, mistä kaikesta merkillisen vahva jännite syntyy.
Kaikki tässä elokuvassa tuntuu autenttiselta. Se ei herra paratkoon tarkoita realismia. Elokuvan uskottavuus ja aitous ovat aina illuusioita. On haastavaa rakentaa illuusio ajasta, jota ei enää ole sekä melkein kaksituntinen ketju vieraan maan miljöitä, jotka ovat ehkä enemmän nostalgiaa ja haavetta. (Elokuva kuvattiin Venäjällä, mutta lavastaja Kari Kankaanpää ja kuvaaja J-P Passi ovat suomalaisia.)
Toisaalta kun on lupa luoda jotain unen kaltaista, tärkeintä on tunnekokemus, ei historiallinen tarkkuus tai helposti kuvailtavien käänteiden mukaan loksahteleva tarina.
Elokuvan päähenkilö, suomalaisopiskelija Laura (Seidi Haarla) lähtee junalla katsomaan kalliomaalauksia ja matkan varrella selviää, että määränpäätä Murmanskia tärkeämpää on päästä pois lähtöpisteestä, umpikujaksi ja valheeksi muuttuneesta ihmissuhteesta, joka on maantieteellisesti Moskovassa.
Ympärillä on köyhyydessään ja kaoottisuudessaan melkein satumainen Venäjä, ilmeisesti 1990-luvun aivan loppuvuosina, koska Titanic-elokuva (1997) mainitaan. Ainakin eletään kolikkopuhelimien, ei kännyköiden aikaa. Samassa hytissä on Ljosa (Juri Borisov), kaivoksille töihin pyrkivä kundi. Ljosalla on huonot tavat, matala sivistystaso ja ehkä eläimellistä vetovoimaa. Ljosa on nuorempi kuin elokuvaa innoittaneen Rosa Liksomin samannimisen romaanin miespäähenkilö.
Hytti nro 6 ei ole rakkauselokuva, vaan kertomus satunnaisesta kohtaamisesta ja ihmisten välisestä yhteydestä. Se alkaa täydellisesti johdattelevalla biisillä, Roxy Musicin Love is the Drugilla, jossa on kosketuksen kaipuuta, pettymystä ja kaihoa, samaa kyynisyyttä jota Ljosa ohjelmallisesti ja uhoten levittää sekä romanttisuutta, josta Venäjän-aikaansa videokasetille vähän naiivisti tallentava Laura haluaa pitää kiinni.
Diegeettisesti kahden minuutin ja 40 sekunnin verran kuultava Love is the Drug on täydellinen elokuvan alkuun parista muustakin syystä, enkä laske sitä, että se on maailman parhaita biisejä. Love is the Drugissa on rytmi ja veto, joka tuntuu olevan aina vähän kuulijaa edellä. Jos juna tarjoaa klassisen metaforan, tässä biisissä Bryan Ferry ja kumppanit luovat pitovoiman tunteen, mekaanisen ja vääjäämättömän. Bassokuvio käynnistää kuulijasta riippumattoman raskaan liikkeen. Kappaleen rakenteesta on ikään kuin unohtunut päättyä jonnekin. Siinä 1970-luvun taiderockin melankolia kohtaa funkin, oikeastaan diskopoljennon, ja näin syntyy ikuisuutta ilmentävä harharetki, ei ajattomuutta vaan väliaikaista päättymättömyyttä.
Love is the Drug on siitä erikoinen kappale rakkauden tavoittelusta, että siinä eksistentialistinen paniikki johtaa vaaran tuntuun. En tiedä, onko sitä mahdollista kuunnella selvin päin, sillä se humalluttaa, iskee kuin halko. Pakko myöntää, että syvempi tutustumiseni Roxy Musicin maailman alkoi luettuani joskus Lost in Translationin aikoihin Sofia Coppolan haastattelun, jossa hän puhui Avalon-levystä kunnioittaen kuin jostain pyhästä kirjasta, mikä se toki onkin. Millaista itsevarmuutta edellyttää käyttää Roxy Musicin teoksia elokuvassa niin, että luottaa oman taiteensa olevan samalla tasolla?
Vasta jälkikäteen havaitsin, miten Hytti nro 6 humalluttaa. Totta kai siinä on tunnemuistojen aktivoitumista kuvien edessä: vaikka ei olisi ollut venäläisen junan hytissä tai edes juonut raakaa vodkaa, ryyppääminen on samastuttavaa toimintaa. Juomista on silti aika vähän. Päihtymyksen ja/tai samanaikaisen kokemuksen ja nostalgian huntua on harvoin tavoitettu elokuvaan tässä rekisterissä. Ihmisiä kohdataan yöhämärässä ja lumessa, valot loittonevat junan himmeän ikkunan takana.. en tarkoita mitään tiettyä kohtausta, mutta en tiedä onko tällaista minua purevaa kollektiivisen muiston kosketusta ollut sitten Claire Denisin 35 Shots of Rhumin sadeiltakohtauksen (ja siinäkin yliluonnollisen hyvällä biisivalinnalla, Commodoresin Night Shiftillä oli avainrooli), no ei ainakaan liian usein.
Kuosmasen elokuva on sellaista hallittua, tunnistettavalla ja herkällä käsialalla tehtyä auteur-kerrontaa, josta kuvien, ihmisten ja musiikin alkurytmeistä alkaen näkee, että se kuuluu Cannesin raskaaseen sarjaan. Jos ei vielä tullut selväksi, hän on myös aivan riittävästi Ferryn tasolla. Elokuvassa soi hallitsevammin toinen biisi, Desirelessin Voyage Voyage, jonka kolmesta erilaisesta kontekstista tällä matkalla voisi myös kirjoittaa esseen.
Yhtä paljon kuin Kuosmasen, elokuva on Seidi Haarlan. Kumpikin heistä tekee jotain vaivattoman universaalia. Tämä on niitä rooleja, joihin on täysin mahdotona kuvitella toista näyttelijää. Vaikka ja koska teos on niin ehyt, katsoessani Hytti nro 6:tta en ollut huolissani haavoittuvan Lauran puolesta vaan siitä, että arvoituksellinen Laura lähtee tästä miljööstä ja jättää meidät. Tuntui, että hän voisi. Tässähän todistetaan jotain ennalta määräämätöntä.
En nähnyt elokuvaa Cannesin juhlagaalassa, vaan eri näytöksessä. Juhlanäytöksessä sille kuulemma annettiin 12 minuutin aplodit. Se ei ole Cannesissa tavatonta. Ei tosin aivan tavallistakaan.