Hurmoksellista veripalttua: Mel Gibsonin Hacksaw Ridge ja sotaviihteen paradoksi

Mel Gibson on erittäin taitava elokuvaohjaaja.

Erinäisten purkaustensa vuoksi (syystä) vaikeuksiin joutuneen Gibsonin kehuminen ei ole muotia, mutta oikein mikään muu kuin hänen aiemmat elokuvansa eivät valmista kokemukseen, joka Hacksaw Ridge on. Siinä on aineksia, joita voi verrata Pelastakaa sotamies Ryaniin, mutta tämä on ehtaa ja parasta Gibsonia: fundamentalistista eli ehdotonta, hysteeristä, viihdyttävää. Elokuvantekijänä hän on etevä katsojan manipuloija, jonka kädenjälkeen kuuluu syvä vakaumus.

Venetsian elokuvajuhlilla sunnuntaina maailmanensi-iltansa saanut Hacksaw Ridge on myös groteski kuin mikä.

Elokuva kertoo tositapahtumia lainaten Desmond Dossista, aseistakieltäytyjästä, joka yksin pelasti Okinawalla toukokuussa 1945 kymmeniä tovereitaan, jotka toiset perääntyessään jättivät haavottuneina taistelukentälle.

Tästä eteenpäin kaikki on ”elokuvan mukaan”. Iloinen maalaispoika Doss oli värväytynyt armeijaan, vaikka adventistina ei suostunut koskemaan kivääriin. Ensimmäisen taistelunsa hän käy pyrkiessään ylipäänsä rintamalle. Armeijaan vapaaehtoisena tullutta aseistakieltäytyjää simputetaan hirveällä tavalla, mutta järkähtämättömän vakaumuksensa vuoksi Doss kestää kaiken. Upseerit vievät Dossin jopa sotaoikeuteen ja uhkaavat vuosien linnatuomiolla, kun tämän logiikka aseettomasta asepalveluksesta ei heille avaudu. Lopulta Dossista tulee lääkintämies, kuten hän toivoi.