Höpsöä ja järkyttävää: Manaajan ohjaaja teki dokumentin tosielämän riivatuista

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vuonna 1973 valmistunut Manaaja on William Friedkinin menestynein ja tunnetuin elokuva. Pitkän uran jälkeen Friedkin, 82, on nyt tehnyt uransa ensimmäisen valkokangaslevitykseenkin suunnatun dokumenttielokuvan. Aiheena on demoninen riivaus ja eksorkismi nykypäivänä.

Venetsian elokuvajuhlilla eilen maailmanensi-iltansa saanut The Devil and Father Amorth on korni dokumentti, jonka ainoa määrätietoinen piirre on sensaatiohakuisuus. Vetreä Friedkin juontaa juttua itse ja on kuvannut sen avainjakson yksin. Tuo osuus on yli 15-minuuttinen yhden katkeamattoman otoksen taltiointi isä Gabriele Amorthin suorittamasta arviolta nelikymppisen naisen eksorkismista Roomassa toukokuussa 2016. Nainen, josta puhutaan nimellä Christina, on ammatiltaan arkkitehti. Korkeasta koulutuksesta huolimatta hän on vakuuttunut henkisten ongelmiensa olevan itse paholaisen aiheuttamia.

Amorth oli vuosien ajan Rooman alueen pääeksorkisti eli manaaja. (Hän kuoli pian kuvausten jälkeen viime vuoden syyskuussa.) Manausrituaalit ovat yleistyneet viime vuosina kiihtyvällä vauhdilla.

Italialaisrahoitteinen ja halvannäköinen dokumentti on syntynyt sivutuotteena, kun Friedkin (tai käytännössä haamukirjoittaja) laati Amorthista jutun Vanity Fairiin. Artikkelin ja elokuvan tasoero on huikea. (Detalji: artikkelin kuvissa naisen kasvot on muuten pikselöity ja dokumentissa jostain syystä ei.)

Dokumentti on höpsö sekasotku lääketieteen asiantuntijoiden pinnallisia haastatteluja, agnostikoksi julistautuvaa Friedkiniä puhumassa tomeralla paatoksella Manaajan kuvauspaikoilla ja Italiassa sekä varsinaisia manaushommia. Dramaattiset tehokeinot lyövät tahattoman komiikan puolelle.

Itse manausjakso on kuitenkin hyvin intensiivinen, tavallaan järkyttäväkin. Pienessä huoneessa keskellä päivää isä Amorth lukee rituaaliin kuuluvaa litaniaa, Christina vääntelehtii siviiliasuisen papin ja miesystävänsä otteessa rääkyen ja kymmenkunta sukulaista katsoo sivusta.

Kun rituaali on ohi, Christina rauhoittuu ja Amorthille lauletaan hyvää syntymäpäivää, sillä hän täyttää samana päivänä 91 vuotta.

Friedkinin touhottavassa olemuksessa taas on jotain aseistariisuvaa. Ylpeänä hän kertoo, että Amorthin suosikkielokuva on, krhm, totta kai Manaaja! Elokuvantekijä ikään kuin yliarvioi oman vakuuttavuutensa niin pahasti, että kun hän lopussa kertoo eräänlaisen kummitustarina-tyyppisen tilanteen riivatun Christinan myöhemmästä tapaamisesta (päivältä jolloin ei nyt sattunut olemaan kameraa käsillä), ei voi kuin empaattisesti nauraa sisäänpäin.

Manausjakso säväyttää, koska se on selvästi aito asia. Sitä voi miettiä, käytetäänkö tässä hyväksi Christinan mahdollista mielenterveysongelmaa. Uskon asia toki, mutta kai jossain menee uskonnollisuuden ja psykoosinkin raja. Olisi myös jännittävää tietää, kuinka paljon Amorth ja hänen kollegansa saavat manattavakseen miehiä.

Eksorkismin uusi suosio Etelä-Euroopan sivistysvaltioissa olisi erittäin kiinnostava psykologis-sosiologinen aihe, mutta The Devil and Father Amorth itsessään ei herätä tältä(kään) saralta oikeastaan mitään relevantteja kysymyksiä. Lääketieteellisesti se esittää, että riivausjutuissa voi olla kyse jostain aivohäiriöstä, ja kun tätä ajatusta tuetaan pyörittämällä kuvassa kämäisiä kolmiulotteisia mallinnoksia aivoista, alkaa taas vähän naurattaa että onko tämä jotain Fingerporia.

Dokumentti (josta on Venetsian festareilla enemmän näytöksiä kuin mistään muusta elokuvasta!) on hölynpölyä, vanhan koulukunnan sensaatiojournalismia. Nautin siitä, mutta lähinnä väärillä tavoilla. Vähän silti harmittaa, että elokuvaohjaajana suuresti ihailemani Friedkin antaa itsestään näin höperön kuvan. (Erikoinen detalji: dokkarin toinen käsikirjoittaja on suosittu ja arvostettu brittiläinen elokuvakriitikko Mark Kermode, kai siksi että hän on Manaaja-fani.)

Eräällä tavalla dokkari on journalistisesti suurenmoinen keissi. Kun sitä vertaa Vanity Fairin juttuun, jossa lähdemateriaalit ovat neurologien haastatteluja myöten tismalleen samat, näkee miten vakuuttavaa, tehokasta ja vetävää kirjoitettu sana voi olla dokumenttikerrontaan verrattuna.