Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Hollywood ja luottamus yleisöön ennen ja nyt – 2001: Avaruusseikkailu Teemalla

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 30.10.2011 08:01

Stanley Kubrickin ällistyttävä 2001: Avaruusseikkailu tulee huomenna Yle Teemalta. Katsoin sen vähän aikaa sitten uudelleen blu-rayn hankittuani, ja raskas ajatus viisti mielessäni. Oivallus ei ole uusi, mutta ahdisti.

Onko tosiaan niin, että Hollywood-studioiden uskallus elokuvataiteen rajojen rikkomisessa ja estetiikan rohkeassa kehittämisessä saavutti huippunsa tämän teoksen valmistuessa vuonna 1968 ja on ollut siitä asti tasaisessa alamäessä?

2001 ei ole omia kaikkien aikojen suursuosikkejani, mutta se on ennen kaikkea ällistyttävä. Ei vain sisältönsä vuoksi, vaan nimenomaan siksi, että se on ylipäänsä tehty. Eli toteutettu suhteessa valtavan isolla rahalla koneistossa, jossa kaupallinen menestys ei ole vain hallitseva voima (sitähän se on kaikessa [elokuva]bisneksessä), vaan myös niin usein muut arvot jyräävä tekijä. Nykyäänhän ollaan tilanteessa, jossa Hollywood tekee aikuiselle yleisölle vain kourallisen elokuvia vuodessa, eivätkä nekään erityisen haastavia ole.

Joskus oli toisin. Esimerkiksi 2001:n loppujaksohan on täysin tulkinnanvarainen, kuten Kubrick on itse todennut, kun häntä on pyydetty selittämään sitä:

”I don’t want to because I think that the power of the ending is based on the subconscious emotional reaction of the audience, which has a delayed effect. To be specific about it, certainly to be specific about what it’s supposed to mean, spoils people’s pleasure and denies them their own emotional reactions.”

Aikanaan 2001 myös menestyi.

Hollywoodista ei mitään etäisestikään samankaltaista ole tullut sen koommin. Amerikkalainen, sinänsä virkeä indie-elokuva muutenkin ylittää näitä suorapuheisuuden rajoja vain harvoin (kuten The Tree of Lifellä). Pistää miettimään – mutta ei tilanne Suomessa ole kummoisempi, jos tästä kulmasta katsotaan.

Kriitikko Jukka Kangasjärvi kiteytti asiaa Syvälle salatun ensi-illan arviossaan Aamulehdessä:

”Syvälle salattu on musertava todiste siitä, kuinka totaalisesti suomalainen elokuva on hukannut kosketuksensa alitajuntaan.”

En käyttäisi sanaa totaalisesti, onhan meillä tehty esimerkiksi Muukalainen. Mutta alitajunta lienee kielletty sana elokuvien tuotantopalavereissa, vaikka käsikirjoittajat ja ohjaajat pohtisivatkin näitä syvempiä tasoja.

2001: Avaruusseikkailu Yle Teemalla ma 31.10. kello 21.00. Elokuvan esittelee Esko Valtaoja.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Mikko – aiheko tekee elokuvasta syvällisen? Minä luulin, että taiteellinen taso.

Haliwood: ”Hollywood-rainojen tärkein tuloshan on katsojien lukumäärä. Näinhän se on ollut varmaan 60-luvulta asti. Kannattaako tuota enää edes ihmetellä?”

Hollywood-elokuvien tärkein tavoite on raha, piste. Asia on ollut niin siitä asti, kun elokuvateollisuus alkoi kehittyä, siis satakunta vuotta.

En sitä ihmetellytkään. Olennaista on, että 2001: Avaruusseikkailu oli aikanaan rahasampo, todella iso hitti – siitä huolimatta, että se on vaikea. Myöhemmin Hollywoodissa (eli amerikkalaisessa studiojärjestelmässä) ei ole ollut uskallusta tehdä mitään läheskään yhtä rohkeaa. Mutta onko viisasta vai pelkuruutta jättää mahdollisuuksia kokeilematta eli käyttää vain paria tuttua muottia?

HB: ”Mikko – aiheko tekee elokuvasta syvällisen? Minä luulin, että taiteellinen taso.”

Ei kumpikaan, vaan pyrkimykset. Jos elokuva yrittää selittää koko maailmaa, sen voi odottaa olevan syvällinen. Siksi koin The Tree of Lifen ongelmalliseksi – se on osittain filosofisesti suorastaan lattea. 2001 ei ole, koska se esittää kysymyksiä ja ajatusmalleja, mutta ei anna valmiita vastauksia.

”Taiteellinen taso” ja ”syvällisyys” eivät läheskään aina ole toisiinsa verrattavia käsitteitä elokuvassa.

Tree of Life on kiintoisa, koska sitäkään ei tarvitse tulkita uskonnollisesta näkökulmasta vaan esim. psykologisesta. Brad Pittin esittämä isä on vanhatestamentillinen ankara isä (elokuvan ”luonnon tie”) ja äiti taas uusitestamentillinen armon jumala (”armon tie”). Tätähän ei tarvitse nähdä mitenkään uskonnollisesti vaikka siinä Jumalaan viitataankin. Tree of Lifessahan uskonto tavallaan selitetään tällaisesta psykologisen sisäistämisen ajatuksesta käsin – siis jos sitä haluaa näin tarkastella. ”Isä ja äiti, aina te kamppailette minussa”, sanoo elokuvan päähenkilö.

Sivuhuomautus: Minä pidän kyllä Invasion of Body Snatchersia verrattain syvällisenäkin elokuvana. Etenkin sitä ensimmäistä versiota. Kauhu/fantasia/scifi-elokuvissahan on kiinnostavaa usein se mitä pinnan alla tapahtuu. Epärealistinen genre mahdollistaa kaikenlaista metaforisuutta, jonka esim. Tarkovski ja Kubrick ymmärsivät hyvin.

Mahdollistavat kyllä, mutta en vain näe sitä syvällisyyttä Avaruusseikkailussa mistä monesti pauhataan. Se on upea elämys, mutta en saa siitä irti mitään kiinnostavaa pohdittavaa. Esim. Hohdossa on paljon enemmän ajateltavaa.

Avaruusseikkailu 2001 on ehkä isoin ja laajin elokuva aiheidensa ja teemojensa puolesta mitä löytyy. Tietoisuus, evoluutio, ajan ja avaruuden rajat ja loppujaksossa kurkotetaan vielä noiden rajojen tuolle puolen. Siitä ei liiemmin tarvitse mitään metaforisuutta etsiä, sillä se on hengästyttävä jo ihan sinällään.

Menee sananselittämiseksi. Kalle hyvä, jos minä tekisin elokuvan, jossa pyrin sanomaan jotain syvällistä elämästä ja yhteiskunnasta ja epäonnistun surkeasti – siis elokuvani on taiteena ala-arvoinen – olenko silloin syvällinen?

Pyrkimykset eivät vielä paljon paina. Tie helvettiin on katettu hyvillä pyrkimyksillä…

Jos elokuva yrittää selittää koko maailmaa, Kalle hyvä, sen tietää jo etukäteen kahmaisevan liian suuren kourallisen, toisin sanoen sen voidaan olettaa olevan surkea.

Olen samaa mieltä Treest ja 2001:stä tuolta osin. ”Filosofisilta” osiltaan Tree oli heikko, lapsuuskuvauksena hieno. 2001 on todella vaikuttava elokuva ja upea scifi.

HB: ”Menee sananselittämiseksi. Kalle hyvä, jos minä tekisin elokuvan, jossa pyrin sanomaan jotain syvällistä elämästä ja yhteiskunnasta ja epäonnistun surkeasti – siis elokuvani on taiteena ala-arvoinen – olenko silloin syvällinen?”

Minullakin menee selittelyksi. Koetin (epäonnistuneesti) sanoa, että jos teoksessa pyritään sanomaan jotain hyvin syvällistä, voidaan se arvioida tällä kriteerillä. Mutta taiteellisesti korkeatasoinen elokuva ei aina ole ns. syvällinen. Esimerkki: en tiedä, onko Huuliharppukostaja lopulta hirvittävän syvällinen, vaikka se on paras elokuva. Drive ei ole psykologisesti vuoden syvällisin elokuva, eikä yritä olla, se nyt vaan on vuoden (toistaiseksi, mutta myös melko varmasti) paras.

”Jos elokuva yrittää selittää koko maailmaa, Kalle hyvä, sen tietää jo etukäteen kahmaisevan liian suuren kourallisen, toisin sanoen sen voidaan olettaa olevan surkea.”

The Tree of Life yrittää selittää ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa. Jos jotain, se on ”maailmanselityselokuva”. Se ei ole surkea.

Pinta…: Onhan wikipediassa laajalti tietoa mutta melkein missä tahansa suppeampaan keskittyneessä kirjassa on syvällisempää sisältöä.

Mikko: Ei nyt ihan osu kohdalle tuo vertauksesi. Tarkoitan että Avaruusseikkailun aiheet/teemat (aika, avaruus, evoluutio, tietoisuus) ovat isoja, kaikkein isoimpia aiheita mitä voi oikeastaan olla. Mitään infotainmentia se ei todellakaan ole. Se avaa kysymyksiä ja jättää niitä katsojan vastattavaksi, kuten hyvät taideteokset useimmiten tekevät. Elokuvan mahdollinen syvällisyys syntyy siis vuorovaikutuksessa elokuvan aiheiden ja niiden herättämien kysymysten ja katsojan välillä. Jos katsoja ei pysty näkemään muuta kuin pintaa ja erikoisefektejä, niin ongelma ei välttämättä ole elokuvassa.

En ole missään vaiheessa mielestäni poissulkenut sitä vaihtoehtoa, että elokuva ei vain sovi mulle, mutta se että joku aihe on kaikkein isoin mitä voi olla on mielipideasia. Itseäni ei enää ainakaan kiinnosta filosofointi juuri noista aiheista (ehkä poislukien aika, josta Kubrick on tehnyt syvällisempiä elokuvia). Toisekseen elokuvassa tietoisuus ei ole mikään teema. Elokuvassa pohdiskellaan tekoälyn mahdollisesta tietoisuudesta ja ajatusleikki on aina tuntunut musta falskilta. Etenkin, koska HAL näyttäytyy niin kylmäpäisenä suurimman osan aikaa, joten sen kuolemaa edeltävät tunnepurskaukset tuntuvat jotenkin yhtä mahdottomalta kuin ajatus tietokoneesta ajattelemassa täysin samalla tavalla kuin ihminenkin.

Tietoisuus on siinä sikäli kuin se kuuluu evoluutioon apinasta ihmisen kautta puhtaasti rationaaliseen tekoälyyn. Luuletko että on sattumaa että HAL on kylmäpäinen? Enkä kyllä HALin loppua minään tunteenpurkauksina näe. Toisaalta tietoinen valinta varmasti sekin että HAL näyttäytyy inhimillisempänä kuin elokuvan ihmisnäyttelijät.

En myöskään väitä että Avaruusseikkailu käsittelisi kaikkein tärkeimpiä aiheita, vaan kaikkein isoimpia. En edes pidä mielipideasiana että aika, avaruus, evoluutio ja tietoisuus eivät olisi isoimpia aiheita mitä voi olla. Vai mikä ylittää ajan, avaruuden tai tietoisuuden? Jumala?

Menee jo saivarteluksi, mutta tietoisuutta on niin hankala määritellä, että sen kutsuminen isoksi on myös hankalaa. Fyysisestihän se tapahtuu aika kevyen ja tilavuudeltaan pienten aivojen sisällä. Puhun mielummin aiheista, joista tiedetään enemmän. Avaruuden rajojakaan on hankala määritellä, joten en pidä sen pohtimistakaan kovinkaan hedelmällisenä etenkään kun fysiikkaa en ole lukenut viiteen vuoteen (taisin saada kolmosen yliopiston jostain tentistä). Isompia aiheita ovat mielestäni konkreettiset ihmisten väliset tapahtumat ja miten elämme maapallolla.

Hannu Björkbacka kirjoitti: ”Tekijän persoonan voi tunnistaa tai sitä arvailla tai siitä kiinnostua esimerkiksi sellaisista filmeistä kuin juuri Kallen mainitsema Muukalainen, tai Le Havre, Taulukauppiaat tai Hyvä poika… ja muutamat muut (puuttumatta tällä kertaa siihen kuinka onnistuneita/vähemmän onnistuneita nuo filmit muuten ovat).”

Näin myös Likaisen pommi kohdalla! – puuttumatta tällä kertaa siihen kuinka onnistuneita/vähemmän se on…

Jamaa: onko noin? Tunnistitko? Sen pahempi tekijälle.

Minusta ainakin ohjaajan buddhalaisuutta (vaimikäseoli) ei kyllä olisi tuosta elokuvasta arvannut. Kyyninen ihmisviha elokuvassa kyllä näyttäytyi. Sekö riittää satiiriin nykyään?

Uskon ja toivon, että tekijä pystyy parempaan. Tähän astiset näytöt tv- ja elokuva-alalla eivät tosin rohkaise. Kirjansa saattaa tulla Finlandia-ehdokkaaksi, mutta netistä lukemani näytteet eivät nosta sitä ensimmäiseksi kirjastosta varattavien joukkoon minun kohdallani.

Mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia, ei poimita niitä.

Saivartelua tai ei, mutta filosofis-metafyysisessä mielessä aika, avaruus ja tietoisuus asettaa rajat kaikelle tunnetulle, joten kyse on isoimmista asioista siinä mielessä. Eikä tietoisuuskaan rajoitu aivojen sisään.

Tärkeämpiä aiheita saattaa olla esim. eettiset kysymykset, mutta kunnianhimossaan ja tähtien taakse ja evoluution tuonne puolen kurkottelussaan Avaruusseikkailu on vertaansa vailla ja monumentaalinen teos.

Pinta ja syvyys: Amen. Ja se on se taide siinä filmissä, joka sen syvällisyyden tekee, ei aihe. Harvoja esimerkkejä siitä, että elokuva on parempi kuin kirja (joka syntyi vuorovaikutuksessa elokuvan tekemisen kanssa).

Brittiläinen 1970-80-luvun televisiodraama on aiheuttanut samanlaisia ajatuksia. Tinker, Tailor, Soldier, Spy, I Claudius, Brideshead Revisited, aika hitaita ja verrattain ”vaikeita” sarjoja, mutta hyvinkin katsottuja. Scifisarja Blakes 7 oli suorastaan masentava ja pessimistinen, mutta suosittu. Suurta yleisöä on mahdollista kasvattaa, ja tyhmentää.

Uups. Ikä näkyy. Minä, Claudius ja Mennyt maailma! Niitä tuli seurattua – ja ensin mainittu jopa muutama vuosi sitten ostettua dvd:llä (varsinkin, kun siinä on dokkari siitä kesken jääneen elokuvaversion teosta & Charles Laughton).

Nykyisin syytän ajankäytön hallintaa siitä, ettei sarjoja tule seurattua. Nykyäänhän sarjaklassikita tuntuu syntyvän taajaan: The WIre, Sopranos, Mad Men… En tiedä kuinka hyviä, kun en ole ehtinyt jääd koukkuun.

Hidas tempo elokuvissa on hieno tehokeino osaavan käsissä, kuten Kubrick osoitti 2001:ssä mutta ehkäpä vielä enemmän myös Barry Lyndonissa joka on uskomattoman hieno elokuva visuaalisesti ja erityisesti kynttilänvalossa kuvattuine kohtauksineen, joita varten piti rakentaa erikseen valovoimaiset objektiivit (vanhoista taustamaisemiin käytetyistä kameroista).

Kurbickissa viehättää myös jos tuo mainittu, että hän ei selittele jälkikäteen vaan antaa teoksen puhua ja jättää tulkinnan katsojalle. Hidas tempo antaa tähän mahdollisuuden elokuvan kestäessä, eikä vain jälkikäteen jos katsoja niin haluaa. Osa ei tietysti halua eikä ilmeisesti kykene, joten siitä seuraa vaivautuneisuus ja pitkästyminen.

Kubrick teki myös vain yhden yksittäisen elokuvan kustakin aiheesta, eikä sortunut jatko-osiin tai toistoon saman tyylisellä elokuvalla. Aiheita on aivan laidasta laitaan.

Nykyisistä tekijöistä, Danny Boylen filmeissä on paljolti sama tunnelma kuin Kubrickilla, aihe ja leffa, ei toistoa jne. Sunshinen tarinan kaari on hyvin paljon tunnelmaltaan, tempoltaan ja lopultaankin 2001:n kaltainen. Sunshine ei yllä 2001:n tasolle, mutta se on yllättävän hyvä elokuva ja kestää tai oikeastaan vaatii useamman katsomisen sekin ettei loppu jää vaivaamaan, aivan kuten 2001:kin.

Näitä luetaan juuri nyt