Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Hobitti – Odottamaton matka on höttöinen, korkeintaan tyydyttävä kiertoajelu Keski-Maassa

Blogit Kuvien takaa 11.12.2012 20:15
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

J.R.R. Tolkienin Hobitti-romaanista on tehty kertaheitolla kolme elokuvaa, ja näillä hetkillä ensimmäinen niistä saa ensi-iltansa Suomessakin. Se kuvittaa romaanin kuusi ensimmäistä lukua ja sisältää muutamia jaksoja, joita Tolkien ei kirjoittanut. Hobitti – Odottamaton matka on valitettavasti pettymys.

Peter Jacksonin ohjaama Sormusten herra -elokuvatrilogia määritteli Hollywoodin fantasiaspektaakkelit uusiksi. Kun elokuvat tulivat ensi-iltaan jouluiksi 2001, 2002 ja 2003, olin jokaisesta innostunut. Kukin niistä nousi tuolloin vuoden kymmenen parhaan listalleni.

Ne olivat runsaita, jännittäviä ja tarinaltaan tärkeän oloisia, ikään kuin paljon satuseikkailua enemmän. Sormusten herrat kertoivat hyvän ja absoluuttisen pahan taistelusta. Panokset olivat suuret, Tolkienin luoman maailman kokoiset. Elokuvissa oli sense of wonderia, todella suuren fantasian tuntua, mutta Keski-Maassa vallitsivat myös omat, ankarat lakinsa. Sankarien voimat olivat rajalliset. Paha Sauron oli merkillinen, väkevä voima. Ehkä vaikutelmassa resonoivat syyskuun 11. päivän tapahtumat.

Hobitti-elokuva voisi onnistua samassa. Tarinahan kertoo 13 raavaan ja taistelunhaluisen kääpiön matkasta valloittamaan kotivuortaan takaisin lohikäärme Smaugilta. Mukana ovat velho Gandalf ja mukavuudenhaluinen hobitti Bilbo. Periaatteessa asetelma muistuttaa Sormus-trilogian suurta matkaa.

Harmi, että ainakin tämä ensimmäinen Hobitti maistuu päämäärättömältä Keski-Maan kiertoajelulta, tai sellaisen alkutaipaleelta. Oleskellaan, oikein minnekään ei päästä. On kohtaamisia ilman selkeää merkitystä. Haltioita, örkkejä, hiisiä. Rytmi sahaa: suvanto, action, suvanto, action. Pälkähästä päästään yleensä suht älyttömällä yllätysratkaisulla. Viu vau ja taas mennään. Innokkaimmille Tolkienin ja alkuperäisen elokuvatrilogian faneille sekin ehkä riittää. Vaikea kuvitella, että kukaan muu tätä elokuvaa rakastaisi.

Riskejä ei nimittäin ole, ei sitten lainkaan. Ainoat hetket, jolloin päästään lähelle Sormus-trilogian seikkailun ja vaaran tuntua sijoittuvat aivan loppusuoralle. Silloin tavataan Andy Serkisin edelleen loistava Klonkku, ja hiisien luolasto näyttää hetken ajan yhdistelmältä Hieronymous Boschia ja Carl Barksia. (Pieni pyyntö: enemmän Boschia, kiitos. Sitä ja Gustav Dore-henkistä raskautta nähtiin Sormuksen ritareissa ja Kahdessa tornissa yllättävänkin paljon.)

Mutta näitä voiman pilkahduksia lukuunottamatta Hobitin meno on kerta kaikkiaan liian kevyttä.

Eikä se ole kenenkään muun vika kuin Peter Jacksonin, joka loi Sormusten herroista niin lumoavat. Rima on siksi korkealla. Ehkä iso syy laimeuteen on siinä, että päätös rakentaa kolme liki kolmituntista osaa suunnitellun kahden elokuvan sijaan tehtiin Hobitti-tuotannon päästyä jo pitkälle, kuvausten loppusuoralle.

Näyttelijöitä ei voi moittia. Martin Freemanin Bilbo on yksinäisenä hobittina kääpiöiden ja Gandalfin seurueessa periaatteessa enemmän pulassa kuin Sormus-trilogian pienet sankarit, joilla sentään oli toisensa tukenaan. Huumori hallitsee hahmoa: Bilboa ei ilmeisesti lainkaan pelota. Freeman ei silti ärsytä.

Ian McKellenin Gandalf on retkelle lähtevien kääpiöiden keskellä kuin valvoja lastentarhassa. Richard Armitagen Thorin Tammikilpi on kääpiö paikallaan, mutta hänelle lankeavat elokuvan dramaattisimmat kohtaukset on roiskittu melkein campin puolelle. Kun isänsä kauhean kuoleman todistanut Thorin joutuu pahimpaan pinteeseen, tilanne paisutellaan tahattoman koomisuuden rajalle. Sääli.

Jos niin haluaa väittää, tunnelma on tavallaan uskollinen Tolkienille, olihan Hobitti kirjanakin paljon enemmän lasten juttu kuin Sormusten herrat. Mutta ei kai tenhon puutetta sillä voi perustella.

Tämän sanominen on kaikista kurjinta: ainakin allekirjoittaneen odotukset toista Hobitti-elokuvaa Smaugin autioittama maa – ensi-ilta jouluna 2013 – ovat hyvin matalalla.

Toista oli kymmenisen vuotta sitten, kun tuntui, että joka jouluksi odotti lahjaa Jacksonilta – ja sai vähän enemmän kuin oli toivonut.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen