Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Hiljaisuus: erinomainen ja erilainen kotimainen sotaelokuva ei löytänyt yleisöä

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 3.1.2012 13:21

Hiljaisuus on vuoden 2011 toiseksi tai kolmanneksi paras kotimainen Le Havren (ja Hyvän pojan) kannoilla. Sen menestys on ollut silti melko heikko.

Ensi-iltaviikonloppuna kuukausi sitten Hiljaisuus sai vain 4015 katsojaa. Niistä vain kymmenen prosenttia näki sen Helsingissä, kertoi Hiljaisuuden Facebook -sivu. Suhde on yllättävä. Vaikka kotimaiset elokuvat vetävät suhteessa muita paremmin maakunnissa, saavat nekin Helsingissä yleensä silti hyvin katsojia.

Tuon ensi-iltaviikonlopun helsinkiläisyleisö olisi melkein mahtunut yhteen sen salin, Kinopalatsi 1:n esitykseen, joten suosio oli siis  odotuksiin nähden huono – ja neljän tuhannen kävijän tulos yhteensä 38 kankaalta ympäri maan oli kehno. Hiljaisuuden uskottiin vetävän siis paljon paremmin.

Nyt katsojia on vähän alle parikymmentä tuhatta. Kokonaismäärä siitä tuskin tuplaantuu.

Mikä meni pieleen? Paitsi että elokuva on hyvä, on kyseessä kuitenkin sotatarina, ja nehän ovat yleensä vetäneet Suomessa hyvin.

Ehkä se, että kyse ei ole (muutamaa kohtausta lukuunottamatta) rintamatarinasta, vaan eri tavalla vaikeasta paikasta. Sankaruus on suhteellista. Elokuvan nimi voisi olla – päähenkilöiden näkökulmasta, ei heidän suhteestaan kansakunnan kohtalonhetkiin – Ei kiitos 1944-1945.

Se on myös elokuva siitä, mitä sodan jälkeen tapahtui, vaikka asiasta vain vihjataan. Viimeinen kuva laajentaa Hiljaisuuden kauniisti yhden sukupolven elegiaksi. Juuri tämä luottamus mahdollisuuteen olla enemmän kuin näkyvien osien summa tekee Hiljaisuudesta niin vaikuttavan.

Hiljaisuus on myös lähes kokonaan vapaa sellaisesta katsojia mielinkielin hierovasta onpa-tää-vaikeeta-aikaa -nyyhkynostalgiasta, jota suomalaisessa periodielokuvassa on pitkään viljelty.

Vaikutuksensa on ollut tietysti joillain vaisummilla arvioilla. Ainakaan Hesarissa ja Episodissa elokuvasta ei innostuttu. Toisaalta Aamulehdessä se kehuttiin vuoden parhaaksi kotimaiseksi.

Mutta katsokaa nyt tätä traileria. (Tai älkää.) En ikinä olisi mennyt vapaaehtoisesti katsomaan Hiljaisuutta trailerin perusteella. Olisin pyrkinyt pois sieltä, missä tällaista esitetään.

Traileri antaa elokuvasta ihan vääränlaisen kuvan, eikä anna yhtään syytä katsoa se. Siinä on suomielokuvan kliseitä saunakohtausta myöten, kehnosti rytmitettynä. Musiikkikin on kyseenalainen. Elokuvassakin tämä kornin pateettinen Maan korvessa -esitys kuullaan, mutta vasta lopputekstien aikana, joten se ei varsinaisesti pilaa mitään.

Hiljaisuus kannattaa katsoa, trailerista huolimatta.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Taulukauppiaat tosiaan unohtui 2010 mainioiden listalta. Muuten tyydyn tekemään havainnon, että kriteerisi eivät voi olla samat näille vuosille. Taulukauppiaatkin näin televisiosta, vaikka pyörihän se kuulemma viikon tai kaksi Helsingin pienimmässä teatterissa tyhjille saleille. Aika kallis Jussi-kampanja, enkä tässä nyt yhtään halua mollata elokuvaa. Pidin siitä kovasti.

Oliko Sodankylä, ikuisesti levityksessä?

Hiljaisuuden kohdalla toivon, että teatterinomistajat antavat sille samanlaisen mahdollisuuden kuin Postia pappi Jaakobille -elokuvalle annettiin aikoinaan. Tämän hienon elokuvan kohderyhmä herännee hitaasti. Jaakobkin keräsi kunnioitettavan sadan tuhannen katsojan saaliinsa lähes kahdeksan kuukauden aikana.

Sodankylä, ikuisesti levisi Amerikkaan asti. Elokuvateatterilevityksestä en tiedä, mutta puhuimmehan elokuvista erityisesti, ei välttämättä sidoksissa niiden esitystapaan tai kaupalliseen levitykseen.

Tuskin minun kriteerinin paljon parin vuoden sisällä muuttuvat. Lähemmin niistä saa selvän arvosteluistani, olen arvioinut suurimman osan edellä mainituista elokuvista.

Mutta pieni väittely hyvässä hengessä on aina kivaa.

Avain Italiaan levisi Amerikkaan myös, jos festivaalilevityksestä puhutaan!

Avain Italiaan? Millä kriteereillä nostaisit sen vuoden parhaiden joukkoon?
En ole vielä nähnyt, joten sitä en voinut ottaa mukaan missään mielessä.

Listalta puuttuu myös Rax Rinnekankaan elokuva, jota en ole vielä myöskään nähnyt – se tod näk parantaa 2011:ta hiukkasen, kun Raxilla ei ole ollut tapana tehdä mitään fuulaa.

En todellakaan nostaisi Avain Italiaan -elokuvaa vuoden parhaiden joukkoon. Sen olen kuitenkin nähnyt, toisin kuin Sodankylä, ikuisesti – puhun siis tässä nyt tästä levitysnäkökulmasta. Mitä hyötyä on elokuvasta, jota ei voi nähdä?

Matka Edeniin oli kaunis mutta puuduttava, muotopuhdas mutta valitettavan helposti unohdettavissa. Silti pidän hienona asiana, että se tuotiin elokuvateattereihin, vaikka katsojia riittikin vain alle 1000.

”Mitä hyötyä on elokuvasta, jota ei voi nähdä?”, kysyy Katsoja. Huh huh!

Tarkoitatko, että vuoden parhaiden listausharrasteissa pitäisi huomioida vain levinneimmät elokuvat, jotka kaikki ovat nähneet? En minäkään ole nähnyt kaikkia elokuvia vielä viime vuodeltakaan, kun asun pienemmällä paikkakunnalla. Eivätkä kai helsinkiläisetkään ole kaikkia nähneet?

Myös aika pieni vähemmistö meistä suomalaisista, myös kommentoijista, pitää huolen katsoa kaikki kohdalle sattuvat kotimaiset, ennemmin tai myöhemmin. Miksi huomioida Paha perhe, kun ei sitäkään niin hirveän moni nähnyt, tai juuri Taulukauppias, jota oli vaikea nähdä?

Tietenkin kaikki julkipannut filmit – ihan amatööritouhuista nyt puhumatta – täytyy huomioida vuoden parhaissa, ja yleensähän näitä listoja esiin tuovat elokuvaharrastajat, jotka saattavat jopa käydä festareilla filmejä katsomassa, tai elokuvaa ammatikseen seuraavat.

Matka Edeniin unohdettavissa? Ei esimerkiksi Antti Alasen mielestä. Vai tarkoititko, ettei sitä pitäisi huomioida, kun sen näki vain 1000 immeistä?

Ainoa mikä ratkaisee, on se onko elokuvalla ollut julkinen esitys, virallinen ensi-ilta (esim. festareilla). Tietenkin kunakin vuonna ilmestyneet pitää huomioida ilmestymisvuotenaan, ei tässä dvd-ensi-iltaa jouda odottelemaan. Varsinkin kun esimerkiksi Sodankylä, ikuisesti on lukuisten filmisitaattiensa kannalta hankala filmi dvd-julkaisuoikeuksien saannin kannalta.

Ihminen voi nähdä Suomessa ne suomalaiset elokuvat, jotka haluaa. Pitää vain ”nähdä” myös vähän vaivaa.

Hiljaisuus on nyt nähty. Kallen blogitus nosti odotukset ehkä liiankin kovaksi. Koin vahvan pettymyksen. Osa näyttelijäsuorituksista oli suoraan kesäteatterista, musiikki aivan hirveää tuubaa, kuvaus tylsää ja tarina pitkäveteinen. Jännitteitä oli ja aihe kiinnostava, mutta toteutus oli keskinkertainen. Ymmärsin lopun symboliikan, mutta se tuntui asetelmalliselta.

Olen samaa mieltä Hannu Björkbackan kanssa, että vuosi 2010 oli kotimaisen elokuvan kannalta aivan suvereeni viime vuoteen verrattuna.

Menestysvuonna erinomaisia elokuvia oli paljon: Miesten vuoro, Reindeerspotting, Rare Exports, Napapiirin sankarit, Paha Perhe, Kohtaamisia ja Taulukauppiaat. Viihdyin lapseni kanssa myös Risto Räppääjässä.

Viime vuoden elokuvista olen nähnyt kaksi hyvää elokuvaa: Hyvän perheen ja Le Havren. Muut näkemäni ovat olleet pettymyksiä. Varasto ja Heinähattu on näkemättä, mutta arvosteluiden perusteella en odota kummaltakaan mitään.

Olen Hannu Björkbackan kanssa eri mieltä Taulukauppiaista. Se ei ollut minusta vuoden 2010 paras elokuva. Sen estetiikka oli kiinnostavaa ja näyttelijäsuoritukset Auli Mantilan johdolla erinomaisia, mutta tarina ei riitä. Se oli laahaava ja ylipitkä. Pidin siitä silti paljon.

Fiktioista nostan Rare Exportsin ja Napapiirin sankarit Taulukauppiaiden edelle. Kummassakaan ei ole mitään elämää suurempaa tarinaa, mutta ne ovat erinomaisesti tehtyjä genre-elokuvia. Olin vaikuttunut molemmista. Niitä katsoessa ei tullut tunnetta, että katsoisi kotimaista elokuvaa. Ne pystyi katsomaan ilman hetkenkään myötähäpeää ja yllättyen. Molemmat olisivat voineet olla eurooppalaisia huipputeoksia. Näillä elokuvilla on tietääkseni myös kohtuullinen kansainvälinen menestyskin?

Tietääkö joku missä Sodankylä, ikuisesti -elokuvan voi nähdä?

En tietenkään tarkoita, että vain levinneimmät elokuvat ovat merkityksellisiä. Kiinnittäisin huomion samassa postauksessa olleeseen lauseeseen ”Silti pidän hienona asiana, että se tuotiin elokuvateattereihin, vaikka katsojia riittikin vain alle 1000” ja toivon, että sanomisiani ei väännellä. Pienenkin elokuvan pienellä teatterilevityksellä on merkitystä, sekä Matka Edeniin että Avain Italiaan levitettiin vain kuudella kankaalla, mutta vain muutama vuosi sitten sitäkään olisi tuskin tapahtunut. Digitaalisen levityksen halventunut hinta on tämän kehityksen takana, ja sehän on yksinomaan hyvä asia. Kävin katsomassa molemmat elokuvat teatterissa.

Asun Helsingissä, joten elokuvatarjontani on maan parasta, mutta silti en muista nähneeni Sodankylä, ikuisesti -elokuvaa levityksessä (saatan hyvinkin olla väärässä, ja se olikin alkuperäinen kysymykseni). Elokuvalla voi olla mitä tahansa meriittejä, mutta jos sitä ei tuoda yleisön saataville, edes pienessä määrin, on se merkityksetön.

Matka Edeniin -elokuvan valitettavan helppo unohdettavuus ei johdu katsojamääristä, vaan itse elokuvasta, joka ei tehnyt syvää vaikutusta.

Katsoja, MATKA EDENIIN -elokuvaan suhtautuminen riippuu varmaan siitä, missä määrin suhtautuu elokuvaan puhtaana kuvataiteena. Itse koin leffan heti huikeana, monitasoisena visuaalisena matkana, ja halusin jo ensi katsomalla nähdä sen pian uudelleen, ja toisella katsomalla ajattelin, että tämä täytyy nähdä vielä kerran. Henkilökuvauksena MATKA EDENIIN jää viitteelliseksi, mutta kun syventyy sen eri kuvamaailmoihin (todellisuuteen, heijastuksiin, Erice/Medem -yhtymäkohtiin, uuden taiteen luomisprosessiin, nykytaiteeseen, taideperinteeseen… ) en ole ehtinyt siitä häiriintyä. Loisteliaana 35-millisenä tai ainakin 4K-tasoisena leffa iskisi toki vielä syvemmälle.

Vuoden 2011 suuriin teemoihin kuului remodernismi: vakavuuden ja henkisyyden paluu elokuvissa THE TREE OF LIFE, MELANCHOLIA, LE HAVRE ja MATKA EDENIIN. En ole vielä nähnyt Bela Tarrin TORINON HEVOSTA, joka varmaankin kuuluu samaan yhteyteen. Raamatun mukaan paratiisista karkotuksen jälkeen ihminen on ollut muukalainen omassa maailmassaan, ja nuo elokuvat käsittelevät sitä syvästi.

Vuoden 2011 pääteemoihin kuului myös maailmanloppu, jonka Cahiers du Cinéma ja The Film Comment ovat nostaneet keskeiseksi aiheeksi vuoden linja-artikkeleissaan. Henkilökohtaisesti järisyttävin elokuva minulle tuolta kannalta on ollut THE TWILIGHT SAGA: BREAKING DAWN – PART 1, jonka on ohjannut jäätävän hallitusti Bill Condon. Kaikkien aikojen pelottavin kauhuelokuva, jos jää ajattelemaan, mikä sen viesti on.

Eija-Liisa Ahtilan MARIAN ILMESTYS kuuluu tuohon remodernistiseen kimppaan. Raamatun teemoja käsitellään ei-liturgisesti, ehkä jopa ateistisesti, Jumalan yliluonnollisuuteen skeptisestikin asennoituen. Olaf Möller kirjoitti, että Ahtila kertoo siitä, miten ihminen luo Jumalan omaksi kuvakseen.

Toivottavasti en leimaudu floodaajaksi, mutta näin juuri HILJAISUUDEN elokuvateatterissa, ja olen samaa mieltä Kalle Kinnusen kanssa siitä, että kyseessä on vuoden kotimainen huippu LE HAVREN rinnalla. Kestävää materiaalia, hieno käsikirjoitus, hieno vuoropuhelu, hienot näyttelijätulkinnat, hieno ensemble, paljon ajateltavaa. Pitääpä rummuttaa viestiä, että POSTIA PAPPI JAAKOBILLE -ilmiö toistuisi HILJAISUUDEN osalla.

Tervetuloa kerhoon, Antti!

Hiljaisuus tuli Pietarsaareen, mutta sitä esitetään vain ”viikon taideleffana” elokuvakerhon yhteydessä parina viikonpäivänä. Joten näkemistoiveet aika heikot, mutta yrittää täytyy moisten kehujen jälkeen.

Yhdyn Twilight – Aamunkoi osa 1 kehuihin: annoin sille ”neljä tähteä”, puutteista huolimatta huikeaa synnytystä.

J. Edgar on parhaita myöhäisiä Eastwoodeja, mitä olen nähnyt – mutta en olekaan nostanut häntä ihan mestariluokkaan. Pätevyyskin on ihan arvokasta. Varsinkin kun 8ahdeksankymppinen tekee näin hyvää jälkeä. Myös Hooverin rooli on DiCaprion alkavan kypsän kauden parhaimmistoa. Edes se, että maskeeraustaito ei sanottavasti ole vanhentamisessa edistynyt Citizen Kanesta 70 vuoden takaa, ei ole hienolle näyttelijälle este, vain hidaste. Ja ajatella, machoikoni Clint soittamassa romanttista musiikkia kahden iäkkään äijänkörilään rakkaustarinan taustalle – aikoihin eletty!

Alkufilminä oli traileri Härmästä. Huomasin innostuvani. Leppilammen lööppijulkisuus tuntuu karkaisseen miehen niin, että kauniin pojan roolit ovat takanapäin. Vankka rosoisuus on nyt jo uskottavaa (ja tekihän hän rohkeasti vastenmielisen roolin jo vastenmielisessä Veijareissa). Toivottavasti veljestarina vetää, eivätkä naiset jää jalkoihin tässä häjy-westernissä. Olisikohan JP Siili viimein saanut visuaalisen kunnianhimonsa mitoitetuksi oikeanlaiseen, viihdyttävään tarinaan? Sitä kelpaisi odottaa. (*Waiveri: Tätä traileria koskevaa kehua ei voi myöhemmin ensi-illan yhteydessä käyttää arvostelijaa vastaan.)

Nimimerkki Katsojan kommentti on puppua, ei Suomessa ole 2010 tai 2011 tehty mitään täysosuma tai vallan mainio elokuvia, ei niitä ole tehty koko 2000-luvulla, vaan ollaan menty huonosta kohtalaiseen tasolla.

Nimimerkki huono taso:n elokuvamaku on samalla tasolla kuin hänen oikeinkirjoituksensa.

Ikäviltä sävyiltä kommenttikirjoituksissa vältyttäisiin, mikäli kommentit kirjoitettaisiin omalla nimellä eikä nimimerkin takaa. Uskon, että se nostaisi keskustelun tasoa.

Usein kuulee vastalauseena, että siitä voisi olla ikäviä seurauksia, että kirjoittajan nimi tiedetään. Mutta hei, eihän me missään Kiinassa eletä, jossa toisinajattelijoita rekisteröidään? Tämähän on, hyvänen aika, vain keskustelua elokuvataiteesta! Eivät nämä tänne kirjoitetut minusta kovin tulenaralta tekstiltä näytä.

Myös sanotaan, että ei voi omalla nimellään kirjoittaa, kun on elokuva-alalla ja kriittisyys vaikkapa kotimaisista elokuvista voisi vaikeuttaa tulevia työtilaisuuksia. Okei, voihan näin olla, vaikka se on vaikea uskoa. Eikä se kerro mitään hyvää rehellisyydestä tai reiluudesta suomalaisen elokuvan työsuhteissa.

Ongelmaksi siinäkin erikoistapauksessa näen sen, että jos alan ihmisen kriittiset mielipiteet esitetään nimimerkin takaa salaa, niin mistä tiedämme, ettei myös kehuta niitä filmejä, joiden kehuminen on suotuisaa niille omille työtilaisuuksille? En väitä, että näin tehdään, mutta emmehän voi tietää! Kun ei ole sitä paljon puhuttua läpinäkyvyyttä.

Kotimaisista elokuvablogeista seuraan eniten tätä. Ulkomaisista davekehr.com’ia. Ihailen Dave Kehrin tapaa, jolla hän ei rajoita keskustelua (jollei se mene pois asiasta, elokuvasta, esimerkiksi baseballiin), mutta uusille nimimerkillä kommentoiville Kehr ystävällisesti ehdottaa, että voisiko tämä harkita kommentoimista seuraavan kerran omalla nimellä. Sanomattakin on selvää, että sillä blogilla nimimerkki on harvinaisuus.

Joten ehdotan ”Katsojalle” ja ”huonolle tasolle”, että voisitteko harkita? Vaikka uuden vuoden lupauksena?

Tämä voi olla paradoksi, mutta nimimerkin käyttö on itsesensuurin korkein muoto.

Jos oikein muistan, Hannu, olet itsekin turvautunut nimimerkkien käyttöön tämän samaisen blogin kommenteissa, provosoidaksesi tai edistääksesi omia päämääriäsi – oman nimesi rinnalla. Jäit siitä kiinni.

Unohda siis tekopyhyys ja anna kaikkien keskustella sillä tavalla kuin toivovat.

HB: ”Myös sanotaan, että ei voi omalla nimellään kirjoittaa, kun on elokuva-alalla ja kriittisyys vaikkapa kotimaisista elokuvista voisi vaikeuttaa tulevia työtilaisuuksia. Okei, voihan näin olla, vaikka se on vaikea uskoa. Eikä se kerro mitään hyvää rehellisyydestä tai reiluudesta suomalaisen elokuvan työsuhteissa.”

On se ihan todellinen ongelma, kun ala on niin pieni. Kun sen lisäksi sanottuja asioita väännellään täällä kommenteissa aika usein, vrt. tämä keskustelu, ymmärrän hyvin ettei kaikkia huvita kirjoittaa omalla nimellään.

itse kirjoitan julkisuuteen mitään omalla nimelläni ainoastaan omaan ammattiini liittyvissä työtehtävissä tai virallisissa asioissa, joissa nimikirjoitusta vaaditaan. Nettikeskusteluihin osallistun aina nimettömänä. Vaikka kirjoitankin vain sellaisia kommentteja, joiden takana seison myös omalla nimelläni, en pidä tarpeellisena luoda mielipiteilläni minkäänlaista verkkopersoonaa. Ajatukset joita esitän verkossa ovat vastaavia kuin ne keskustelut mitä käyn täysin tuntemattomien kanssa vaikka kapakassa tai uimahallin saunassa. Miksi esiintyä ”nimellä”, kun itsellenikin on paljon kiinnostavampaa itse ajatukset kuin se, onko ne kirjoittanut ”Hannu Björkbacka”, joku vakiintunut nimimerkki vai satunnainen kirjainsarja.

Siis, palkattuna asiantuntijana ja virallisissa yhteyksissä omalla nimellä, satunnaisten eri aloja koskevien kommenttien esittäjänä anonyyminä. Tämä on mielestäni tietoturvankin kannalta perusteltu suhde julkisuuteen.

Kiitos Kalle hyvästä kirjoituksesta! Mielestäni traileri on aivan huippu ja pakko hieman puolustaa sitä! Toki tuollainen karsittu tyylivalinta ehkä jättää sisällöstä paljon pois mutta mielestäni musiikissa on hieno omalaatuinen poljento ja leikkaus tukee sitä loistavasti. En ole nähnyt vielä leffaa mutta ainakin muhun tuo traileri vetosi, juuri poikkeuksellisen tyylin ja rytmin takia. Lisäksi kerrankin ei ole pelkkiä avainreploja tai kohtauksia tungettu peräkkäin.. Kiitos!