Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Helsingin elokuvateattereista, osa 1

Blogit Kuvien takaa 7.4.2010 17:09
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Harvoin saa lukea mitään niin kulttuurivihamielistä kuin aamuisen Metro-ilmaisjakelulehden kolumnin pääkaupunkiseudun elokuvateattereista.

Ismo Uusitupa päättänyt, että Helsingin elokuvateatteritoiminta on itse asiassa parempaa kuin yleisö ansaitsee. Kolumni on täällä.

Hänen mielestään on ”puppua”, että elokuvatarjonta olisi kaventunut.

Siinä Ismo on oikeassa, että ensi-iltojen määrä on liki sama kuin kymmenisen vuotta sitten.

Mutta koska teatterisalien määrä on kaventunut merkittävästi, elokuvat ehtivät pyöriä huomattavasti lyhyemmän ajan kuin aiemmin: tulos tai ulos. Luonnollisesti paine kohdistuu pienempiin, laadukkaampiin elokuviin.

Ismon mielestä näin ei ole: ”Näytöksiä per elokuva on niin paljon, että varmasti jokaisen kiinnostavan elokuvan ehtii käydä katsomassa”, hän ojentaa elokuvien ystäviä. No niin!

Kotimaiset dokkarit Stadilaista tangoa etsimässä (ensi-ilta 19.3.) ja Freetime Machos (ensi-ilta 12.3) eivät pyöri enää Helsingissä.

Aleksi Salmenperän ohjaama Paha perhe sai tyytyä Finnkinolla kuuteen esitysviikkoon Helsingissä, sitten sen piti tehdä tilaa.

Michael Haneken komea Valkoinen nauha tuli ensi-iltaan 12.3., ja nyt sitä pyöritetään enää kello 17. Samoin vasta neljännen viikkonsa aloittavaa erinomaista An Educationia esitetään ainoastaan klo 17.45. Tuskinpa pyörivät projektoreissa enää viikon kulttua.

Hayao Miyazakin aikuisten animaatiota Prinsessa Mononoke on esitetty monta viikkoa niin, että ainoa esitys on aamupäivällä kello 11.15.

Oma vika, jos et mennyt ensimmäisillä viikoilla katsomaan! Eikös kolumnisti olekin ihan oikealla asialla, kun ojentaa hitaammin leffateatteriin ehtiviä laiskimuksia.

On tosiasia, että art house -elokuvien keskimääräinen elinikä valkokankaalla on lyhentynyt huomattavasti, koska niihin keskittyneiden valkokankaiden määrä väheni Forumin (7 salia) muuttuessa sedulaksi, Bio Cityn (7 salia) sulkiessa ovensa ja Bio Rexin elokuvateatteritoiminnan päättyessä vuonna 2006. Salimäärä notkahti hetkessä liki 30 prosenttia, eikä mitään ole tullut tilalle.

Ismolla on erilainen näkemys.

”Helsingissäkin on tällä hetkellä noin 30 leffateatterisalia – ei kovin huono luku”, hän tietää.

Saleja on 29. Millä perusteella tuo ei ole huono luku? Siksi, että se on enemmän kuin 20, 7 tai nolla?

Tallinnassa on 23 aktiivisesti käytössä olevaa elokuvateatterisalia.

Tukholman keskusta-alueella aktiivisesti toimivia saleja on ainakin 65, ja Suur-Tukholmassa viitisenkymmentä lisää (Ruotsissa on vielä yksityistä korttelikinotoimintaa, joten luvut eivät ole tarkkoja vaan alakanttiin).

”Jos pelkoa ja inhoa aiheuttavat laadukkaat multiplex-teatterit ovat liikaa, löytyy muitakin vaihtoehtoja, esimerkiksi todellisen hardcore-leffafanin mekka Kino Engel (jossa valkokangas on pienempi kuin isohko taulutv)”, Uusitupa pilkkaa.

Niin. Mitäs muita vaihtoehtoja Helsingistä löytyy? Multiplexien ja Kino Engelin välissä ovat vain Maxim ja Bristol.

Eikä se Kino Engelin valkokangas kieltämättä ole yhtä iso kuin vaikkapa Tennispalatsi ykkösessä, mutta on se aika monta metriä leveä. Kyseisillä kankailla esitettävät elokuvat ovat keskimäärin helvetin paljon parempia kuin Tennari ykkösen anti, mutta tämä nyt tietty on vain sellaisen hassun hardcore-leffafanin hörinää.

Oivalluksistaan voitonriemuinen Uusitupa leimaa eri mieltä olevat hölmöläisiksi, joilta on realiteetit hukassa: ”ranskalaisia 1950-luvun leffoja ei pyöri muualla kuin silloin tällöin Orionissa – onhan se toki puute, mutta ilman lipputuloja on vaikea näyttää mitään.”

Jurnutuksen lopussa Uusitupa paljastaa, mikä hänelle on tärkeää, ja siitä muuten ei ole puute.

Uusituvan mukaan on ”melkoinen kulttuuriteko”, että Tikkurilan pienessä Bio Grandissakin on nyt ”viimeisen päälle 3D-viritykset”.

Aivan mahtava juttu. Sielläkin voidaan siis veivata Avataria ja Kuinka koulutat lohikäärmeesti 3D:tä aamusta iltaan. Olkaamme tyytyväisiä!