Helene Schjerfbeck – puhumme suomea
Kuka omistaa Helene Schjerfbeckin?
Hufvudstadsbladet otsikoi ja aloitti uudesta Schjerfbeck-elokuvahankkeesta kertovan uutisensa korostamalla, että elokuvasta tulee kokonaan suomenkielinen.
Tosiasiassa taiteilija ei puhunut suomea.
Uutisesta alkoi (some)debatti. Esimerkiksi taidehistorioitsja ja -kriitikko Pontus Kyander jakoi HBL:n jutun erittäin kiukkuisin saatesanoin.
Kyander peräänkuulutti avoimella Facebook-sivullaan peräti boikottia elokuvalle ja kommenteissa vertasi elokuvan Schjerfbeckin suomenkielisyyttä blackfaceen eli jo vuosikymmenien ajan syystäkin paheksuttuun kasvomeikkiin, jolla korostetaan rasistista afroamerikkalaisen stereotyyppiä. (Anteeksi, mutta minua vähän naurattaa.)
HBL:n uutisessa ohjaaja Antti J. Jokinen kuvaili elokuvan kielivalinnan johtuvan yksinkertaisesti siitä, että suomenkieliset elokuvat menestyvät (Suomessa) paremmin. Päärooleihin on kiinnitetty Laura Birn, Johannes Holopainen, Pirkko Saisio ja Eero Aho.
Ruotsinkieliset suomalaiselokuvat ovat tavoittaneet Suomessa kovin pieniä katsojajoukkoja, eikä niitä ole Ruotsissa juurikaan levitetty.
Ruotsinkieliset ruotsalaiselokuvat eivät nykyään ole kovin suosittuja Suomessa, elleivät ne perustu johonkin valmiiksi tunnettuun teokseen. Kaikki viime vuosien ruotsalaiset elokuvamenestykset meillä ovat tällaisia: Stieg Larsson -filmatisoinnit, Satavuotias, joka.. -leffa sekä Solsidan-elokuva. Viimeksimainittu sai meillä ruotsalaiselokuvalle todella, todella poikkeukselliset yli 180 000 katsojaa samalla kaudella, jolla Tuntematon sotilas sai yli miljoona katsojaa. Jos tuon pohjalta sanoisi, että suomenkieliset elokuvat ovat potentiaalisesti viisi kertaa niin suosittuja kuin ruotsinkieliset, ei se ihan metsään menisi. Mutta unohdetaan katsojamäärät sekä raha ja keskitytään kielikysymykseen.
Schjerfbeck ei ole varattu aihe. Ruotsalainen tai suomenruotsalainen elokuvantekijä olisi voinut aiheeseen tarttua. Jokinen tarttui. (Tosin tätä Schjerfbeck-tulkintaa ei ole vielä rahoitettu, joten saa nähdä, tehdäänkö sitä.)
Elokuva on tulkintaa ja elämäkertaelokuvakin aina tekijänsä näköinen. Kieliasiasta kiistely ei käsittääkseni liity elokuvakokemukseen vaan kulttuuriin ja sen painotuksiin.
On jännittävää, voidaanko ajatusta kulttuurisesta omimisesta soveltaa suomalaiselokuvaan ruotsinkielisestä tai ruotsalaisesta. Facebookissa Kyander nimenomaan käytti tätä korttia ja kirjoitti ”ruotsinkielisten vainosta”, jota Suomessa on harjoitettu läpi 1900-luvun. Hän kontekstoi Jokisen elokuvan persujen fennomaniaan. (Niinpä! Mitä muuta motivaatiota kenelläkään voisi olla suomenkielisen Schjerfbeck-elokuvan tekemiseen kuin halu alistaa suomenruotsalaisia?)
Toisaalta ruotsinkielinen kulttuuripiiri on merkittävästi laajempi ja vaikutusvaltaisempi kuin suomenkielinen. Schjerfbeckiin liittyen kyse on toki suomenruotsalaisista, ei ruotsalaisista.
Kielet eivät ole tasa-arvoisia. Englanninkielisyys on normi, josta kukaan ei ala tosissaan narisemaan. Poimin nyt mahdollisimman ajankohtaisia esimerkkejä. Venetsian elokuvajuhlilla esitettiin amerikkalaisen Julian Schnabelin onnistunut Vincent van Gogh -elämäkertaelokuva At the Gates of Eternity. Elokuvassa puhutaan englantia. Ei haitannut. Enkku-van-Gogh Willem Dafoe palkittiin peräti festivaalin parhaana miesnäyttelijänä.
Viime viikolla Netflixiin tullut (ja edellämainitun elokuvan tapaan Venetsiassa kilpaillut) 22 July, joka kertoo Norjan terrori-iskuista ja niiden jälkipyykistä, on amerikkalainen tuotanto. Se tapahtuu kokonaan Norjassa ja näyttelijät ovat norjalaisia. Elokuva on kuvattu englanninkielisenä oletettavasti ensisijaisesti siksi, että se saavuttaisi mahdollisimman suuren yleisön ja toissijaisesti siksi, että se on ohjaaja Paul Greengrassin äidinkieli. En kokenut tätä merkittäväksi ongelmaksi ainakaan niin, että elokuva olisi automaattisesti parempi, jos se olisi norjankielinen. 22 July on esitys eräästä aiheesta.
En havainnut varteenotettavaa kritiikkiä kielestä, kun Mika Kaurismäki taannoin teki Ruotsin hovista kertovan Tyttökuningas-elokuvansa monikansallisella näyttelijäjoukolla englanniksi. Sen kielihän ei olisi pitänyt olla englanti eikä edes ruotsi vaan ranska, jota hovi 1600-luvulla puhui.
Väärästä kielestä keskustelu suhteessa siihen, tekeekö se elokuvasta paremman tai huonomman, on yleensä näpertelyä samaan tapaan kuin uskottavuus- ja klaffivirheiden etsiminen. Tuollainen suhtautuminen teoksiin on kuin neliapilan etsimistä, paitsi että neliapilan löytäjä ei hihku vahingonilosta. Mutta siitä ei nyt toki ole kyse. Blackface-vertauksen kohdalla eli väittämällä suomenkielistä Schjerfbeck-elokuvaa rasistiseksi teoksi mentiin erikoisen uhriutumisen puolelle, eikä edes kovin hyvällä maulla.
Tekeekö kieli suomenruotsalaisen? Kymmenen vuotta sitten tekeillä olleen Mannerheim-suurelokuvan päähenkilön olisi tietysti pitänyt puhua ruotsia, mutta elokuvassa hahmo oli kirjoitettu suomenkieliseksi. Kielikeskusteluun asti ei päästy, kun elokuvaa ei kuvattu.
Tasapuolisuuden nimissä teen johtopäätökseni kielellä, joka ei harmita ketään: it’s complicated.
Sattumoisin myös Kyander kirjoitti päivityksensä – englanniksi.
Muokattu 16.10. klo 12.27: Tarkennettu blackface-vertauksen ja uhriutumisen suhdetta.