Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Heikot festarit

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 14.2.2009 16:33

Berliinin elokuvajuhlien palkintojenjako on parin tunnin kuluttua. Kuinka kiinnostunut olen? Enpä juuri.

Yhdenkään elokuvan vuoksi ei jaksa pitää peukkuja pystyssä.

Kaikki joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat yhtä mieltä: vuosi 2009 on huonoin Berlinale miesmuistiin.

Kilpasarjan 20 elokuvasta olen nähnyt yhdeksän, eikä mikään niistä tehnyt suurta vaikutusta.

Mammutti sentään kosketti tunteen puhtaudella. Pidin myös Happy Tearsista, jossa Parker Posey ja Demi Moore esittävät siskoksia ja Rip Torn heidän huonokuntoista isäänsä. Mitchell Lichtensteinin (popartisti-legenda Royn poika) huumori on äkkiväärää, mutta näyttelijänohjaus jämptiä – hyvä yhdistelmä.

Hauska Chéri saattaa tuoda Michelle Pfeifferille parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Storm oli kohtuullinen, Little Soldier hyvä, mutta ei erityisen mieleenpainuva.

Bertrand Tavernierin In the Electric Mist oli luvattoman epätasainen – harmi, sillä ohjaajan edellinen kovaksikeitetty rikoselokuva, Jim Thompsonin romaaniin perustuva Auringonpimennys on suurenmoinen. No, siitä on jo 27 vuotta. Yhdysvalloissa Mist menee ensi kuussa suoraan dvd-levitykseen. Tuskin sitä Suomessakaan valkokankaalle tuodaan.

Ryntäsin katsomaan Peter Stricklandin esikoisohjauksen Katalin Varga luettuani elokuvan esittelypapereista Stricklandin ylistävän David Lynchin Eraserheadia ja Alejandro Jodorowskya. Ajattelin, että tässä voisi olla kilpasarjan mielikuvituksellisin erikoisuus. Utuinen ja viipyilevä kostotarina oli kieltämättä lupaava mikrobudjetilla kyhätyksi debyytiksi, mutta pelkkä tyyli ei riitä. En jaksanut innostua.

Richard Loncrainen My One and Only on 1950-luvun alkuun sijoittuva draamakomedia äidistä (Renee Zellweger) ja kahdesta teini-ikäisestä pojasta seikkailemassa pitkin Yhdysvaltoja. On vaikea ymmärtää, miksi tämä ”ihan kiva” -kategorian romanttinen leffa oli päätynyt kilpasarjaan. Kaikki on periaatteessa kohdallaan, mutta kokonaisuudeksi kertyy vähemmän kuin osien summa.

Kilpasarjan parhaaksi ovat monet kehuneet israelilaisen Oren Movermanin Yhdysvalloissa ohjaamaa The Messengeriä, jossa Woody Harrelson näyttelee sotilaiden vanhemmille suruviestejä tuovaa sotilasta. Toinen vahvaksi sanottu draama on Rachid Boucharebin London River, jossa Lontoon terrori-iskujen uhrien omaiset kohtaavat. Näitä en vielä itse nähnyt.

Jotain festarin tasosta kertoo se, että kilpasarjan elokuvista vain kaksi on näillä näkymin tulossa Suomessa valkokankaalle, Mammutti ja Chéri.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt