Hauskaa elokuvailtaa: ”hyväntekeväisyyselokuva” on pitkä dokumentti tekijänsä erinomaisuudesta
Jouluiloa Ukrainaan on viiden vuoden takaisen Autolla Nepaliin -dokumentin hengenheimolainen. Perusajatus on se, että minä, ensikertalainen dokumentintekijä, olen itse kiinnostava päähenkilö ja tunteeni ovat tärkeä aihe, jos minä toteutan kameran edessä hyväntekeväisyyttä.
Kyseessä on siis narsistinen ei-ammattimaisen dokumenttielokuvan laji, joka muistuttaa ennen kaikkea harkitsematonta ja vahingossa väärän viestin välittävää eli epäonnistunutta markkinointia. Jouluiloa Ukrainaan kuuluisi konseptiltaan enemmänkin YouTubeen tai vaikkapa kauppiaan putiikin kotisivujen nurkkaan, ja sen lisäksi se on nihkeä.
Timo Puustinen on jyväskyläläinen Jyskän Varastomyymälän yrittäjä ja omakustanne-elokuvien tekijä, jolla on tuottajana osuutensa esimerkiksi Rendel-elokuvissa. Hän on useana vuonna vienyt pakettiautolla leluja ja karkkia lapsille Ukrainan kriisialueelle.
Itse teot ovat totta kai sinänsä ihailtavaa toimintaa.
Nyt Puustisen reissuista on valmistunut tämä elokuva, joka onnistuu temaattisilla valinnoillaan kyseenalaistaman pyyteettömyyden. Tämä on ristiriitaista, sillä en missään tapauksessa epäile, etteikö Puustiselle itselleen olisi tullut vilpittömästi erittäin hyvä olo siitä, mitä hän on tehnyt.
Olisiko joku muu voinut tuottaa – siis panna alulle ja rahoittaa – tämän elokuvan kuin Puustinen itse Frozen Flame -yhtiöllään? Niin, no jos haluat tehdä elokuvan nimenomaan omasta tunneliikutuksestasi sen tiimoilta, miten erinomainen hyväntekijä olet, kyllähän homma kannattaa hoitaa ihan itse, tähän en tohdi väittää vastaan.
Elokuvan ohjaaja ja pääkuvaaja on Juhana Honkonen. Häntä kiinnostavat seuraavanlaiset asiat.
Ensimmäinen puolisko elokuvasta ajetaan pakettiautoja. Papereita tarkistetaan. Melkein tulee sakkoa rajalla, kun lahjoitettavaksi tarkoitetusta suklaasta olisi pitänyt hoitaa tullipaperit. Moottoria korjataan. Yritin hahmottaa, onko suomalaisia reissussa kolme, neljä vai viisi. Vaikea sanoa. Taustalla Timo Puustinen kertoo lyhyesti, millaisia tunteita hänen matkansa herättävät hänessä, perheenisässä.
Ajettiin tuhansia kilometrejä hirvittävissä olosuhteissa, Puustinen sanoo kertojana, eikä kyllä näytä hirvittävältä vaan vain pitkältä automatkalta, ja tuntuu nimenomaan pitkältä automatkalta.
Perillä. Näytetään kylmässä värjöttelevää kulkukoiranpentua. Olette HULLUJA LOISTOTYYPPEJÄ, sanoo sijaiskoti Pilgrimin johtaja, joka on elokuvan toinen keskushenkilö, se hyväntekijämies, joka ei ole Timo Puustinen. Toisin kuin Puustinen, johtaja on dramaattinen ja karismaattinen, joskin uhkaavalla tavalla.
”Now we have big problem. Name of this problem: war”, hän kiteyttää kaiken sen, mitä ”Ukraina” saa tässä dokumentissa tarkoittaa.
Esitellään ukrainalainen isoäiti, jota on haastateltu hetkinen. ”Natashan tavattuaan ymmärtää, miten vaikeissa olosuhteissa rintamalla asuvat ihmiset ovat”, Puustinen havainnoi. Isoäiti on ainoa aikuinen nainen, joka koko dokumentissa saa varsinaisen puheenvuoron.
Kiertue rauniokylässä. Räjäytetty silta, pommitettu koulu. Miehiä, jotka puhuvat aseista. Taustalla ammutaan. Yövytään talossa, jonka väitetään olevan ihan hirveän lähellä rintamaa.
Pariinkin otteeseen on kuvia Puustisen omasta perheestä Suomessa. Mikäli niiden merkitys ei ole Puustisen nähtävästi esimerkillisesti toteuttaman isällisen vastuun korostaminen, en tiedä mikä se on.
Kirjoittaisinko omakustannedokumenttielokuvasta näin tylysti, mikäli sen sankarina olisi vaikkapa joku jo tunnettu hyväntekijä-poptähti? Mahdoton sanoa, mutta ongelmahan on osaamisessa. Mikäli dokumenttielokuvan olisi toteuttanut ammattilainen, olisi ajateltu ulkoisen aiheen lisäksi teemoja, tasoja ja tarinaakin. Nyt on saatu aikaan vain toisteinen arvostelukyvyttömyyden oppitunti, jonka painotus on kahdessa asiassa: ”nyt me ollaan täällä” -näkökulmalla höystetyssä suomalaispoikain kurjuusturismissa ja Puustisen porukan poikain omien selkien taputtelussa.
Tekijät lienevät ajatelleet esittelevänsä Ukrainan sotatoimialueen karua elämää, tuovansa sitä julki, mutta kun dokumentointi tapahtuu täysin toiseusnäkökulmasta. Elokuva on junttia eksotismia, kundien jännä reissu melkein sotaan. Jos Puustinen ja hänen kaverinsa olisivat vähän ekstrovertimpia, he varmaan sanoisivat että vitsi miten jännää! Sen sijaan he ovat sangen lakonisia ja vähäpuheisia, mikä lienee toki parempi.
Tekelettä esitetään perjantaista 13.12. alkaen ympäri Suomen. Liput maksavat Finnkinolla normaalihinnan, viitisentoista euroa. Elokuvateattereilta ei kai voi odottaa minkäänlaista sisältövastuuta, mutta jollain eksistentialisella tasolla koen velvollisuuden tässä täsmentää, että 66 minuuttia ihmisen aikaa on 66 minuuttia ihmisen aikaa, joka on muusta eletystä elämästä pois.
Ymmärtäisin elokuvateatterilevityksen paremmin, mikäli sen tulot menisivät hyväntekeväisyyteen. Eivät mene. Ne menevät elokuvateatterille, elokuvan tuottajalle ja levittäjälle – ja joku määrittämätön siivu sinne hyväntekeväisyyteen. ”Elokuvantekijöiden tuotto-osuutta nimenomaan kohdennetaan ensi kesänä tehtävään hyväntekeväisyysmatkaan”, levittäjä (ja Frozen Flame -yhtiön toinen pääjehu) Miika J. Norvanto kertoi elokuvan lehdistönäytöksessä.
Puustinen, Honkonen ja Norvanto pitivät näytöksen päätteeksi kysymys – ja vastaussession.
Puustinen muun muassa kertoi, miten hyvältä hänestä tuntui, kun hän palasi Ukrainasta ensimmäistä kertaa kotiin. Hän näki tuona paluupäivänä, jouluaattona, naapuriensa ”tappelevan jouluvaloista”, jolloin Puustinen kävi kertomassa heille vähän Ukrainasta.
Kysyin, mikä on heidän näkemyksensä mukaan se motivaatio, jolla katsoja haluaisi maksaa tämän elokuvan näkemisestä kokonaisen elokuvalipun hinnan – mitä he pääsylippunsa vastineeksi saavat?
Puustinen viittilöi Norvantoa vastaamaan.
”Koen, että elokuva antaa näin jouluna vaihtoehtoisen näkökulman siihen, millaista joulunvietto on eri puolilla maailmaa. Ollaan näiden kysymysten äärellä, on puhuttu Black Fridaysta, ollaan täysin toisenlaisessa näkökulmassa. Miten ihmiset näissä olosuhteissa voivat kokea onnellisuutta ja iloa? Me tässä yltäkylläisyydessä ei löydetä onnellisuutta ja iloa. Halutaan antaa vaihtoehtosisältöä siitä, miten pienistä asioista voidaan olla onnellisia.”
Norvanto puhui siitä, että yleisö voi Tähtien sodan sijaan valita ”epämukavuusalueen kokemisen”, ja tottahan se on, että tämä on epämukava elokuva. Minä ainakin kiemurtelin katsoessani elokuvaa, jonka ensimmäisessä lopussa Pilgrimin lapset pitkään hurraavat ja taputtavat vapahtajalleen Timo Puustiselle, joka kavereineen toi leluja ja karkkia. Tosin elokuva jatkuukin vielä: lapset esittelevät kameralle erikseen lelujaan ja kertovat hellyttävistä tulevaisuudensuunnitelmistaan, Pilgrimin johtaja mainitsee tulleensa uskoon (myydäänkö tätä siis samalla kulmalla kuin helluntailaisten tekemää ja helluntailaisten keskuudessa ilmiöksi noussutta Autolla Nepaliin -lapsellisuutta?), Puustinen kertoo hieman luettelomaisesti miten hyvältä tuntuukaan olla hyväntekijä.
Reilun tunnin pituisessa elokuvassa on tosiaan enemmän lopetuksia kuin Kuninkaan paluussa. Siinä alkaa jännittää, mihin viestiin tämä todella päättyy.
Kyllä se on Puustisen ylistäminen, ja vielä milläpä tavalla.
Eräs tyttö itkee kameran edessä ilosta, koska Puustinen tuo hänet käymään Suomessa ja tukee häntä jatkossakin taloudellisesti. ”He ovat tosi hyviä ihmisiä, he toivat muutoksen elämääni ja ansaitsevat tästä suurimmat kiitokset”, tyttö sanoo kameralle dokumentin viimeisinä sanoina.
Joulu- ja muutakin iloa Puustiselle. Kun teetättää ja kustantaa itsestään suitsutusdokumentin, saa olla jumala ympäri vuoden.