Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Harvey Keitel himmeni telkkaritähdeksi

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 9.10.2009 05:46

Ei siitä ole pitkä aika, kun Harvey Keitelin nimi oli elokuvan laadun tae. Mutta mitä maskuliiniselle raspikurkille kuuluu?

Katsaus Keitelin kuulumisiin voisi olla nimeltään ”1990-luvun alun art house -tähtien kurjat kohtalot, osa kaksi” (keväällä kirjoitin urallaan aika syvälle vajonneesta Gary Oldmanista).

Harvey Keitel on nähty viimeisen kahdeksan vuoden aikana Suomessa valkokankaalla neljä kertaa.

Vain neljä kertaa! Punainen lohikäärme, National Treasure ja sen jatko-osa sekä Be Cool. Kaikki siis sivurooleja. Eivätkä nämä teokset mitään modernin elokuvakulttuurin kärkeä ole.

Keitelin 1990-luku oli kuitenkin huima. Reservoir Dogs, Paha poliisi (jonka tiimoilta Roger Ebert kirjoitti tämän kiinnostavan haastattelun), Piano, Smoke, Blue in the Face, Pulp Fiction, Cop Land… Hä oli vuosikymmenen tärkein amerikkalainen miesnäyttelijä. Ja uransa alkupuolella Keitel nähtiin monissa hienoissa elokuvissa, ohjaajinaan niin Martin Scorsese ja Ridley Scott kuin Nic Roeg ja James Toback.

Mitä sille oikein kävi?

Viime vuosina Keitel on tehnyt monta elokuvaa, mutta tehnyt valintansa ilmeisen huonosti. Useita niistä ei ole levitetty juuri missään. Eikä hänen pitäisi olla ikäloppu, vasta tuli 70 täyteen.

No, on tunnelin päässä valoakin. Keitel on Gene Hunt brittisarja Life on Marsin amerikkalaisversiossa. Onhan sekin jotain, vaikka tuo amerikkalainen LOM on saanut aika vaisun vastaanoton.

Keitelin ilahduttavin rooli vuosiin taitaa olla vierailu räppäri Jay-Z:n tuoreella DOA (Death of Autotune) -musiikkivideolla. Huh huh, eipä olisi uskonut 15 vuotta sitten, että Keiteliä saa oikein etsiä – ja löytää hymyilemästä hiphop-tähtien videoilta.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Luettuani bloggauksesi aloin tuumia huomiotaloutta ja sen mekanismeja. Onko niin, että seitsemänkymppisenäkin täytyy yrittää selviytyä parhaisiin leffoihin ja mielenkiintoisimpiin sarjoihin? Vai joko saisi hiljaksiin jarrutella; ottaa sellaisia töitä, mistä tykkää – kenties epäonnistuakin?

Ymmärtääkseni Marlene Dietrich vetäytyi viimeiseksi vuosikymmenekseen yksinäisyyteen, jottei kauniin naisen myytti murenisi. Pitääkö myyttejä väkisin ylläpitää 2000-luvullakin?

Ei kai vetäytymisessä ole mitään pahaa, mutta jos näyttelee noinkin monessa roolissa edelleen, niin toivoisihan sitä, että edes osa niistä elokuvsta olisi hyviä.

Ehkä asiaa pitäisi katsoa toisesta näkökulmasta? Onko kukaan toinen amerikkalainen näyttelijä onnistunut yhtä pitkän aikaa tekemään yhtä laaja-alaisen uran? Keitel on tehnyt 1960-luvun lopulta asti rooleja hyvin erilaisissa tuotannoissa: amerikkalaisissa itsenäisissä tuotannoissa, Hollywoodin suurtuotannoissa, eurooppalaisissa elokuvissa, kansainvälisissä tuotannoissa. Kun Keitelin elokuvien listaa katsoo IMDB:ltä, niin hän on kirjaimellisesti työskennellyt elokuva-alan melkein jokaisella laidalla halpaelokuvista suurtuotantoihin ja hän on ilmeisesti tehnyt niin vuosikymmeniä. Tuosta saa sen kuvan, jotta sen sijaan että hän olisi menestyksen myötä siirtynyt valtavirtaan, hän tuntuu valinneen rooleja vapaasti myös pienemmistä tuotannoista. Kinnunen, ei kai tuollainen itsenäisyys kovin yleistä ole näyttelijöillä, jotka tekevät keikkatyötä, eikä heillä ole säännöllistä palkkaa?

Itselleni Keitelin suurista, mutta harvoin puhutuista roolesta on aina ollut mieleiseni Bertrand Tavernierin elokuvassa Katherine Mortenhoen ostettu kuolema. Enemmän elokuvia nähnyt elokuvaharrastaja aina pyrkii välttämään definitiivisiä ”parhaat elokuvat” -listoja, koska nähtyjä elokuvia on yksinkertaisesti liikaa sellaista varten. Silti jos minun olisi pakko määritellä ”Paras koskaan näkemäni science fiction elokuva”, niin Katherine Mortenhoen ostettu kuolema olisi korkealla sijalla. Siinä Keitel tekee todella koskettavan roolisuorituksen.

VE: ”Kun Keitelin elokuvien listaa katsoo IMDB:ltä, niin hän on kirjaimellisesti työskennellyt elokuva-alan melkein jokaisella laidalla halpaelokuvista suurtuotantoihin ja hän on ilmeisesti tehnyt niin vuosikymmeniä. Tuosta saa sen kuvan, jotta sen sijaan että hän olisi menestyksen myötä siirtynyt valtavirtaan, hän tuntuu valinneen rooleja vapaasti myös pienemmistä tuotannoista. Kinnunen, ei kai tuollainen itsenäisyys kovin yleistä ole näyttelijöillä, jotka tekevät keikkatyötä, eikä heillä ole säännöllistä palkkaa?”

Ei Keitel kovin kummoisia palkkioita ennen 1990-luvun loppua ole saanut – todennäköisesti hänellä ei ole edes ollut kauheasti valinnanvaraa. Keitelin nimestähän tuli tuttu valtavirtayleisölle vasta tuossa Reservoir Dogsin ja Pianon jälkimainingeissa, ja nyt 15 vuotta myöhemmin nuori polvi tuskin enää tuntee hänet. IMDb:n filmografian perusteella Keitel näyttää 2000-luvulla yrittäneen muutamien kansainvälisten tuotantojen pääosaa – valiten joka kerta väärän arvan – mutta muuten lepäilleen laakereillaan; nuo pistokeikat sivurooleissa Bruckheimer-tuotannoissa ja parissa muussa isossa studioelokuvassa ovat varmaankin riittäneet kiireisimpien laskujen maksamiseen.

Varsinaisia pääroolejahan Keitel on tehnyt vain muutamia. Linkittämässäni Ebertin haastattelussa hän toteaa, että Paha poliisi oli ensimmäisiä.

On tosiasia, että ei Keitel lopulta hirveän monipuolinen ole – rosoinen ja rujohko olemus, siis jo ulkonäkö riittää rajaamaan pois paljon muutakin kuin ensirakastajan roolit.

Näitä luetaan juuri nyt