Häiriötekijä vie suomalaisen elokuvakomiikan uuteen aikaan

Q-teatterin samannimiseen näytelmään perustuva Häiriötekijä on hauskin suomalainen elokuva sitten, en tiedä, Napapiirin sankarien? Tavallaan Häiriötekijän huumori on paljon tymäkämpää, koska reaktio tulee tätä katsoessa niin syvältä.

Häiriötekijässä on ongelmansa. Se on episodielokuva, joten jännite ei ole pitkä vaan pätkittäinen. Aivan tyrmäävimmät ja häiriintyneimmät jutut tulevat jo ennen loppukolmannesta. (Viimeinen episodi on heikoin, se yrittää aivan liikaa; näen kyllä mitä tavoiteltiin.)

Silti suomalaisessa elokuvassa on harvoin nähty mitään niin verrattoman ällistyttävää kuin Eero Ritalan näyttelemän miehen sukuelinten valmistaminen tai Tommi Korpelan ultramaskuliininen metsäläisuros illallisvieraana. Tai Elina Knihtilän esittämän naisen sotkuinen kuolema. Tai Korpelan itsepintaisen itsetuhoisa vauvamies.

Mikä Häiriötekijässä viehättää?

Pakoton groteskius, se on kamalan vapauttavaa. Sekä Jani Volasen ohjaamana näytelmänä että Aleksi Salmenperän ohjaamana elokuvana Häiriötekijä on peili. Havaitsemme sovinnaisuuden rajat, kun niitä rikotaan. Omien pelkojen älyttömyys paljastuu, kun näkee hieman liioitellun version niistä. (Miten helvetissä tämä muuten on K-12?)