Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Haastattelussa elokuvarestaurointiguru Grover Crisp, osa 2: digitaalisen restauroinnin eduista ja haitoista

Blogit Kuvien takaa 24.11.2011 06:01
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Tapasin Karlovy Varyn elokuvajuhlilla Grover Crispin, alansa gurun. Haastattelun toisessa osassa puhutaan restauroimisen ja elokuvien digitaaliseen muotoon siirtämisen yksityiskohdista.

Ensimmäinen osa on tämän linkin takana.

En avaa kaikkea jargonia tässä täysin, mutta olennaisia käsitteitä ovat 2K, 4K, 6K ja 8K. Ne tarkoittavat digitaalisen elokuvaformaatin tarkkuutta. Nyt Suomessakin ollaan siirrytty perinteisestä 35-millisestä filmistä ja filmikeloista 2K-digiprojisointiin: harvoja poikkeuksia lukuunottamatta elokuvateattereissa katsotaan kovalevyltä tulevaa digikuvaa.

2K:n tarkkuus ei suoraan sanottuna riitä: jos ison valkokankaan salissa on ensimmäisissä riveissä, voi nähdä pikseleitä, digitaalisia kuvapisteitä. Filmillä emulsiopinta oli elävä ja pehmeämpi. Vaikka teknisestä näkökulmasta todetaankin, että matemaattisesti 2K petraa filmin tarkkuudesta, ei asia ole niin yksinkertainen. Digikuva on kolkompaa etenkin 2K-muodossa.

2K:n erottelutarkkuus on sama kuin esimerkiksi blu-ray-formaatissa. Siinä on siis yhtä paljon kuvapisteitä. 2K-kuva elokuvateatterissa on kuitenkin pakattu digimuotoon eri tavalla kuin blu-rayn kuva: se näyttää siksi paremmalta.

On selvää, että elokuvateattereissa tullaan siirtymään jossain vaiheessa terävämpään 4K-kuvaan. Se on lähempänä filmiä sekä teknisesti että ihan fiilispohjalta.

2K:ssa kuvapisteitä on vaakasuunnassa 2048, 4K:ssa 4096, ja niin edelleen.

DCP puolestaan tarkoittaa digitaalista elokuvakopiota, sitä kovalevyä, joka vastaa 35-millisten filmikelojen pakettia.

KK: Minulla on ollut käsitys, että filmi on aina ja kiistatta vanhalle elokuvalle parempi esitysmuoto kuin restauroitukaan DCP.

GC: Ymmärrän. Nyt täytyy muuttaa käsitystä siitä, mitä digitaalinen tarkoittaa. Yleinen ajatus on, että se on Pixaria: sliipattua, muovista ja tietokoneella tehtyä, ja käsitys on monien elokuvien kohdalla totta.

Mutta klassikkoelokuvan voi siirtää digille tyylillä. Sen saa näyttämään täsmälleen siltä, miltä filmi näyttäisi – paras mahdollinen filmikopio. Digillä on enemmän mahdollisuuksia kuin filmillä.

KK: Tiedän, sillä näin Taksikuskin Berliinissä komeasti restauroituna. Mutta kävin pari päivää sitten täällä festivaalilla katsomassa Jerzy Skolimowskin hienon The Deep Endin restauroinnin, eikä se näyttänyt kovin hyvältä. Kuvassa oli epäluonnollista huojuntaa ja väripinnat liikkuivat sijoiltaan.

GC: En ole nähnyt sitä, täytyy myöntää. Tiedän kuitenkin, mistä puhut. On kiusallinen muoti-ilmiö tehdä digirestaurointi niin, että filmin grain, roso, poistetaan. Siitä syntyy videokuvan näköistä jälkeä.

Se on pelkkää työkalujen liikakäyttöä. Se on hyvin ajattelematonta. Tuollaisia siirtoja valvovat tyypit eivät – anteeksi vaan – tiedä, mitä tekevät.

On helppoa ja halpaa putsata kuva digitaalisesti liian siistiksi. Automaattiset työkalut valitettavasti siivoavat samalla yksityiskohtia ja terävyyttä. Ne ottavat pois sellaista, mikä kuuluu elokuvaan.

Näen sekunnissa, jos restaurointi on tehty yli. En halua nimetä elokuvia, mutta olen nähnyt tuon tapahtuvat aivan liian monta kertaa.

KK: Tämähän on todella huolestuttavaa.

GC: Olen elokuva-arkistojen kansainvälisen kattojärjestön jäsen. Meillä oli juuri tapaaminen Bolognassa, Cinema Ritrovata -festivaaleilla. Tämä ikävä trendi oli puheena. Monet eivät yksinkertaisesti ymmärrä, kuinka tehokkaita nämä digitaaliprosessit ovat. Niitä täytyy valvoa. Pelkään, että on liian myöhäistä oikaista kehityssuunta.

Monet, jotka tekevät samaa työtä kuin minä, eivät välitä. Jos lopputulos on heidän mielestään pikavilkaisulla hyvän näköinen, se riittää. Ja aina kun näen huonoa jälkeä, on se myös meidän ongelmamme. Huonosti toteutetut klassikkoelokuvien blu-rayt saattavat saada ylistäviä arvioita, jos kuvaa ei katsota tarkkaan. Monet ajattelevat, että jos se näyttää ensi silmäyksellä puhtaalta, se on hyvää.

Jos sen jälkeen vertaa filmiä tällaiseen yliprosessoituun digikuvaan, eron huomaa heti. Se on aivan selvä.

Minä uskon filmin voimaan. Grain tuo filmiin luonnetta. Grainissa on myös oma terävyytensä ja puhtautensa.

KK:Grain on psykologista. Kun näin Tohtori Outolemmen 4K-esityksenä, ymmärsin, että digikuva voi olla parhaimmillaan täysin filmin veroista toistamalla sen luontaisen roson.

GC: Se on erittäin hyvä esimerkki ja samalla poikkeustapaus: mustavalkoinen, hyvin, hyvin rakeinen elokuva. Se on, mitä se on.

Olisi väärin, jos ryhtyisimme muuttamaan sitä. Ehkä itse Kubrick olisi halunnut muuttaa sitä, siivota pintaa, mutta me emme sitä tee.

Jotkut ryhtyvät putsaushommiin vain sen itsensä vuoksi ja menevät liian pitkälle, tuhoavat alkuperäisen elokuvan tekstuurin. Me emme tekisi sitä.

KK: Te myös tallennatte skannaukset parhaassa mahdollisessa formaatissa, eli teette elokuvasta ikään kuin digitaalisen vara-negatiivin.

GC: Se on tärkeää. Aina kun skannataan, on järkevää skannata kunnolla. Me teemme yleensä jokaisesta restauroinnista samalla myös uuden filminegatiivin.

KK: Tämä on uutta tietoa.

GC: Teemme sen aina, kun mahdollista. Se säilyy. Me olisimme voineet esittää täällä [Karlovy Varyssa) Taksikuskin 4K-diginä, mutta ajattelin, että tämä filmikopio on niin kaunis ja se on filmiä. Se on ihan sama kuin 4K-digiesityskopio – se on niin lähellä, että se on sama.

Minusta on tärkeää, että teemme edelleen myös filmikopioita. Ei ainoastaan siksi, että elokuvan pitäisi olla filmiä, vaan koska kaikki tallentamamme data saattaisi kadota. Kaikki tietävät, että mikään digitaalinen ei ole sen ikuisempaa.

KK: Mikä on se säilyttämisen taso, joka riittää ja jossa olisi filmistä kaikki tarvittava informaatio? 6K? 8K?

GC: Se on hyvä kysymys. Se riippuu myös elokuvan luonteesta.

Perinteiselle 35-millisen filmin negatiiville ehdoton minimi on meidän mielestämme 4K. Yleensä se riittää hyvin. Vähempi tarkkuus taas ei riitä. Maailman huonolaatuisinkin filmikopio pitäisi siirtää digille 4K-tarkkuudella, jottei mitään menetetä. Siinä on niin paljon sellaista, mikä saattaisi kadota. Parempi katsoa kuin katua.

Konsepti on sama kuin audiopuolelta tuttu oversampling (”ylinäytteistäminen”). Saavutetaan korkeampi resoluutio, kun jätetään kylliksi varaa.

Juuri nyt meillä on työn alla Arabian Lawrence, joka on aikanaan tehty 65-milliselle filmille. Se on erikoisformaatti, jossa kuva-alaa on merkittävästi enemmän kuin 35-millisessä.

Testasimme 4K- ja 6K-muotoja, mutta tulimme lopulta päätökseen, että se on tehtävä 8K-tasoisena.

4K:n ja 6K:n välinen ero oli silmälle selvä. 6K:n ja 8K:n ero taas oli pienen pieni. Mutta ero on havaittavissa. Sen näkee esimerkiksi lähikuvassa kasvoista kulmakarvoissa ja ihohuokosissa. Nämä yksityiskohdat ovat tärkeitä, joten skannaamme 8K:ssa.

Kaikki työ tehdään kuitenkin 4K:ssa. Skannaamme 8K:ssa, eli meillä on olemassa 8K-masteri, mutta siirrämme sen 4K-muotoon, kun aloitamme korjaamisen. Digitaalisen restauroinnin työympäristö on 4K, tai 2K.

Oli hienoa nähdä täällä festivaalilla kuuluisa tsekkielokuva Marketa Lazarova 4K-projisointina. Elokuva näytti upealta, ja oli hienoa, että sitä pidettiin niin arvossa, että kalliimpi 4K-taso oli katsottu aiheelliseksi.

Haastattelun viimeinen osa on luettavissa ensi viikon maanantaina.