Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Haastattelussa elokuvarestaurointiguru Grover Crisp, osa 2: digitaalisen restauroinnin eduista ja haitoista

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 24.11.2011 06:01

Tapasin Karlovy Varyn elokuvajuhlilla Grover Crispin, alansa gurun. Haastattelun toisessa osassa puhutaan restauroimisen ja elokuvien digitaaliseen muotoon siirtämisen yksityiskohdista.

Ensimmäinen osa on tämän linkin takana.

En avaa kaikkea jargonia tässä täysin, mutta olennaisia käsitteitä ovat 2K, 4K, 6K ja 8K. Ne tarkoittavat digitaalisen elokuvaformaatin tarkkuutta. Nyt Suomessakin ollaan siirrytty perinteisestä 35-millisestä filmistä ja filmikeloista 2K-digiprojisointiin: harvoja poikkeuksia lukuunottamatta elokuvateattereissa katsotaan kovalevyltä tulevaa digikuvaa.

2K:n tarkkuus ei suoraan sanottuna riitä: jos ison valkokankaan salissa on ensimmäisissä riveissä, voi nähdä pikseleitä, digitaalisia kuvapisteitä. Filmillä emulsiopinta oli elävä ja pehmeämpi. Vaikka teknisestä näkökulmasta todetaankin, että matemaattisesti 2K petraa filmin tarkkuudesta, ei asia ole niin yksinkertainen. Digikuva on kolkompaa etenkin 2K-muodossa.

2K:n erottelutarkkuus on sama kuin esimerkiksi blu-ray-formaatissa. Siinä on siis yhtä paljon kuvapisteitä. 2K-kuva elokuvateatterissa on kuitenkin pakattu digimuotoon eri tavalla kuin blu-rayn kuva: se näyttää siksi paremmalta.

On selvää, että elokuvateattereissa tullaan siirtymään jossain vaiheessa terävämpään 4K-kuvaan. Se on lähempänä filmiä sekä teknisesti että ihan fiilispohjalta.

2K:ssa kuvapisteitä on vaakasuunnassa 2048, 4K:ssa 4096, ja niin edelleen.

DCP puolestaan tarkoittaa digitaalista elokuvakopiota, sitä kovalevyä, joka vastaa 35-millisten filmikelojen pakettia.

KK: Minulla on ollut käsitys, että filmi on aina ja kiistatta vanhalle elokuvalle parempi esitysmuoto kuin restauroitukaan DCP.

GC: Ymmärrän. Nyt täytyy muuttaa käsitystä siitä, mitä digitaalinen tarkoittaa. Yleinen ajatus on, että se on Pixaria: sliipattua, muovista ja tietokoneella tehtyä, ja käsitys on monien elokuvien kohdalla totta.

Mutta klassikkoelokuvan voi siirtää digille tyylillä. Sen saa näyttämään täsmälleen siltä, miltä filmi näyttäisi – paras mahdollinen filmikopio. Digillä on enemmän mahdollisuuksia kuin filmillä.

KK: Tiedän, sillä näin Taksikuskin Berliinissä komeasti restauroituna. Mutta kävin pari päivää sitten täällä festivaalilla katsomassa Jerzy Skolimowskin hienon The Deep Endin restauroinnin, eikä se näyttänyt kovin hyvältä. Kuvassa oli epäluonnollista huojuntaa ja väripinnat liikkuivat sijoiltaan.

GC: En ole nähnyt sitä, täytyy myöntää. Tiedän kuitenkin, mistä puhut. On kiusallinen muoti-ilmiö tehdä digirestaurointi niin, että filmin grain, roso, poistetaan. Siitä syntyy videokuvan näköistä jälkeä.

Se on pelkkää työkalujen liikakäyttöä. Se on hyvin ajattelematonta. Tuollaisia siirtoja valvovat tyypit eivät – anteeksi vaan – tiedä, mitä tekevät.

On helppoa ja halpaa putsata kuva digitaalisesti liian siistiksi. Automaattiset työkalut valitettavasti siivoavat samalla yksityiskohtia ja terävyyttä. Ne ottavat pois sellaista, mikä kuuluu elokuvaan.

Näen sekunnissa, jos restaurointi on tehty yli. En halua nimetä elokuvia, mutta olen nähnyt tuon tapahtuvat aivan liian monta kertaa.

KK: Tämähän on todella huolestuttavaa.

GC: Olen elokuva-arkistojen kansainvälisen kattojärjestön jäsen. Meillä oli juuri tapaaminen Bolognassa, Cinema Ritrovata -festivaaleilla. Tämä ikävä trendi oli puheena. Monet eivät yksinkertaisesti ymmärrä, kuinka tehokkaita nämä digitaaliprosessit ovat. Niitä täytyy valvoa. Pelkään, että on liian myöhäistä oikaista kehityssuunta.

Monet, jotka tekevät samaa työtä kuin minä, eivät välitä. Jos lopputulos on heidän mielestään pikavilkaisulla hyvän näköinen, se riittää. Ja aina kun näen huonoa jälkeä, on se myös meidän ongelmamme. Huonosti toteutetut klassikkoelokuvien blu-rayt saattavat saada ylistäviä arvioita, jos kuvaa ei katsota tarkkaan. Monet ajattelevat, että jos se näyttää ensi silmäyksellä puhtaalta, se on hyvää.

Jos sen jälkeen vertaa filmiä tällaiseen yliprosessoituun digikuvaan, eron huomaa heti. Se on aivan selvä.

Minä uskon filmin voimaan. Grain tuo filmiin luonnetta. Grainissa on myös oma terävyytensä ja puhtautensa.

KK:Grain on psykologista. Kun näin Tohtori Outolemmen 4K-esityksenä, ymmärsin, että digikuva voi olla parhaimmillaan täysin filmin veroista toistamalla sen luontaisen roson.

GC: Se on erittäin hyvä esimerkki ja samalla poikkeustapaus: mustavalkoinen, hyvin, hyvin rakeinen elokuva. Se on, mitä se on.

Olisi väärin, jos ryhtyisimme muuttamaan sitä. Ehkä itse Kubrick olisi halunnut muuttaa sitä, siivota pintaa, mutta me emme sitä tee.

Jotkut ryhtyvät putsaushommiin vain sen itsensä vuoksi ja menevät liian pitkälle, tuhoavat alkuperäisen elokuvan tekstuurin. Me emme tekisi sitä.

KK: Te myös tallennatte skannaukset parhaassa mahdollisessa formaatissa, eli teette elokuvasta ikään kuin digitaalisen vara-negatiivin.

GC: Se on tärkeää. Aina kun skannataan, on järkevää skannata kunnolla. Me teemme yleensä jokaisesta restauroinnista samalla myös uuden filminegatiivin.

KK: Tämä on uutta tietoa.

GC: Teemme sen aina, kun mahdollista. Se säilyy. Me olisimme voineet esittää täällä [Karlovy Varyssa) Taksikuskin 4K-diginä, mutta ajattelin, että tämä filmikopio on niin kaunis ja se on filmiä. Se on ihan sama kuin 4K-digiesityskopio – se on niin lähellä, että se on sama.

Minusta on tärkeää, että teemme edelleen myös filmikopioita. Ei ainoastaan siksi, että elokuvan pitäisi olla filmiä, vaan koska kaikki tallentamamme data saattaisi kadota. Kaikki tietävät, että mikään digitaalinen ei ole sen ikuisempaa.

KK: Mikä on se säilyttämisen taso, joka riittää ja jossa olisi filmistä kaikki tarvittava informaatio? 6K? 8K?

GC: Se on hyvä kysymys. Se riippuu myös elokuvan luonteesta.

Perinteiselle 35-millisen filmin negatiiville ehdoton minimi on meidän mielestämme 4K. Yleensä se riittää hyvin. Vähempi tarkkuus taas ei riitä. Maailman huonolaatuisinkin filmikopio pitäisi siirtää digille 4K-tarkkuudella, jottei mitään menetetä. Siinä on niin paljon sellaista, mikä saattaisi kadota. Parempi katsoa kuin katua.

Konsepti on sama kuin audiopuolelta tuttu oversampling (”ylinäytteistäminen”). Saavutetaan korkeampi resoluutio, kun jätetään kylliksi varaa.

Juuri nyt meillä on työn alla Arabian Lawrence, joka on aikanaan tehty 65-milliselle filmille. Se on erikoisformaatti, jossa kuva-alaa on merkittävästi enemmän kuin 35-millisessä.

Testasimme 4K- ja 6K-muotoja, mutta tulimme lopulta päätökseen, että se on tehtävä 8K-tasoisena.

4K:n ja 6K:n välinen ero oli silmälle selvä. 6K:n ja 8K:n ero taas oli pienen pieni. Mutta ero on havaittavissa. Sen näkee esimerkiksi lähikuvassa kasvoista kulmakarvoissa ja ihohuokosissa. Nämä yksityiskohdat ovat tärkeitä, joten skannaamme 8K:ssa.

Kaikki työ tehdään kuitenkin 4K:ssa. Skannaamme 8K:ssa, eli meillä on olemassa 8K-masteri, mutta siirrämme sen 4K-muotoon, kun aloitamme korjaamisen. Digitaalisen restauroinnin työympäristö on 4K, tai 2K.

Oli hienoa nähdä täällä festivaalilla kuuluisa tsekkielokuva Marketa Lazarova 4K-projisointina. Elokuva näytti upealta, ja oli hienoa, että sitä pidettiin niin arvossa, että kalliimpi 4K-taso oli katsottu aiheelliseksi.

Haastattelun viimeinen osa on luettavissa ensi viikon maanantaina.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Erittäin mielenkiintoisia nämä kaksi juttua. Hyvä tietää digitekniikasta, mikä vaikuttaa katselukokemukseen – ja sekin, että kuvaa voidaan ”parantaa” liikaa, kun filmiä siirretään digiin. Minun tietämykseni näistä ainakin on puutteellinen ja täydennyksen tarpeessa. Ehkä muidenkin?

Ainoa pieni, ehkä turhakin tarkennus: Skolimowskin loistava elokuva on nimeltään Deep End (ei The Deep End – joka taas on ihan toinen filmi).

Kiitos kuitenkin tiedosta, että teatterissa Deep Endin kuva ei näyttänyt täydelliseltä. Blu-rayn ja DVD:n kuva Flipsiden boksissa näyttää loistavalta kotikatsomossa. Mutta ehkä se johtuu siitä ilosta, että tuo merkkifilmi ja vanha suosikki näyttää kuin pakasta vedetyltä, mutta silti persoonallisuutensa säilyttäneeltä. Sarjassamme mahtavat Lontoo-elokuvat 70-luvun vaihteesta!

Nämä perusteellisimmat ”asiatekstit” eivät usein kerää kommentteja, mutta se johtuu ehkä vain siitä, että niitä luetaan kunnioituksesta mykkänä. Keep up the good work!

Hyvä haastis, kiitos!

Sen verran huomautan, että englannin sanasta ”grain” voi ja kannattaa tässä yhteydessä käyttää spesifistä ja vakiintunutta suomennosta ”rae”. Crisphän puhuu tuossa nimenomaan filmirakeesta, eli siitä tekstuurista joka muodostuu mikroskooppisista hopeahiukkasista (mustavalkofilmi) tai väriaineläiskistä eli -”pilvistä” (värifilmi).

AN:
Juuri näin – itse asiassa Antti Alanen jo huomauttikin, että grainia vastaa sana rae. Itse en tätä tosiaan tiennyt.

Sama asia tulee joskus esiin kotikatsomossa blueray- ja dvd-laadun välillä, uusissakin elokuvissa. Edellinen ei ole riittävän hyvälaatuista, jotta se toistaisi kaikki yksityiskohdat, vaikutelma on siksi joskus muovinen, liian tasalaatuinen, kuvasta puuttuu ”kohinaa” (lainatakseni saman ilmiön audiotermiä), jota teknisesti kehnomman kuvan rakeisuus ikään kuin simuloi. Tosin dvd-kuvan laadukkuuskin voi vaihdella, ja riippuu myös ruudun koosta ja skaalaimen laadukkuudesta, katseluetäisyydestä ym. tekijöistä, ja monissa olosuhteissa blueray on varmasti parempi vaihtoehto. Mutta tarkoitan tapauksia, jolloin blurayn laatu on hyvää, silminnähtävästi parempaa kuin dvd:n laatu, mutta kuva vaikuttaa silti epäluonnolliselta, jolloin elokuvan katsookin mieluummin dvd-laatuisena (jotkin elokuvat voi ostaa edullisena tuplaversiona, jolloin vertailu ei tule kalliiksi).

Eli paradoksaalisesti epätarkkuus voikin olla ”tarkkuutta”, koska se jättää esittämättä välisävyt, on karkeampaa: rakeisuus edustaa yksityiskohtien rikkautta, vaikka yksityiskohdat, koska puuttuvat, jäävätkin varsinaisesti havaitsematta. Aivomme kuvittelevat loput, samalla tavoin kuin yksittäiset peräkkäin esitetyt kuvat muodostuvat yhtenäiseksi liikkeeksi. Kun välisävyt täytetään, mutta keskinkertaisesti, tuloksena on muovia.

Kyllä blueray silti moneen sopii. Attenborough’n luontodokumentit esim. ovat mahtavaa katsottavaa bluerayna. En osaa sanoa vaikuttaako aihe, vai onko tuotannossa laatueroja. Kaipa ne on alun perinkin kuvattu niin tarkasti että muussa kuin blurayssa yksityiskohdat eivät toistu kunnolla. Mutta voi olla että aihekin vaikuttaa: laajakuvan täydeltä suhteellisen liikkumatonta, värikästä, hämmästyttävän kaunista ja lumoavaa, yksityiskohdissaan rikasta kuvaa.

Toinenkin analogia tuli mieleen, ei ehkä erityisen täsmällinen, mutta kiinnostava: painokuvissa pätee että mitä karkeampi rasteri, sitä enemmän sävyjä sillä voidaan tuottaa. Kuva on epätarkka mutta sävykkäämpi kuin tiheämmällä rasterilla tuotettu tasaisempi kuva, koska rasteripisteen kokovaihtelu voi olla suurempaa. Elokuvan kuva ei tietenkään perustu rasteriin (eli sävyjen simulomiseen yhdellä tai useammalla perusvärillä), mutta rinnastus kuvastaa hyvin sitä, kuinka suhteellisia käsitteitä tarkkuus ja epätarkkuus ovat ja kuinka ”ilmaa”, informaatiota, jota ei esitetä eikä varsinaisesti voida havaita, voidaan käyttää tuottamaan aivoille tarkka kuva todellisuudesta. Kaikkea ei siis tarvitse kertoa.

Jos kuva skannataan ”yli”, esim. 8K:lla, ja samaa skannausta käytetään 2K-esityskuvan luontiin, niin pienennettäessä tapahtuu pakosti kuvan pehmenemistä, jolloin saattaakin käydä niin että taustakohina kokonaan poistuu. Parempaan lopputulokseen päästäisiin skannaamalla kuva alun perin pienimmällä mahdollisella tarkkuudella, joka vielä erottaa filmin yksityiskohdat, mukaan lukien rakeisuuden, laitteistolla, jonka luontainen tarkkuus on vastaava, ja joka olisi mahdollisimman lähellä esitystarkkuutta. Mahdollisimman vähän kuvankäsittelyä siis. Mutta se olisi tietysti tavattoman kallista, varsinkin jos tarkoitus on myös korjata kuvasta naarmuja ja muita virheitä. Ja esitystarkkuushan on täydellinen muuttuja. Kompromisseilta ei voi välttyä.

Filmiltä skannattua kuvaa pienentäessä tapahtuva pehmeneminen on nykyalgoritmeilla ihan marginaalinen ongelma verrattuna laskostumiseen (aliasing), joka voidaan välttää ylinäytteistämällä reilusti. Eli kuten Crisp sanoo, kuva kannattaa skannata suurella resoluutiolla, vaikka lopputulos olisikin vain 2K tai vaikka Blu-Ray.

Esim. Arrin mukaan 35 mm:n filmistä saadaan kaikki irti, kun se skannataan 6K-resoluutiolla ja skaalataan tallennusta ja esitystä varten 4K:ksi:
http://www.arri.de/?eID=registration&file_uid=3525

Nyt sanoin kyllä vähän väärin: ei 6K-skannauksellakaan vielä välttämättä siis ihan kaikkea saa filmiruudusta irti. Mutta hyöty menee melko teoreettiseksi, jos resoluutiota vielä tuosta nostetaan. Ja pointti siis oli että 6K –> 4K on kuitenkin parempi kuin 4K –> 4K.

Eikö aliasoituminen ole ongelmana vain jos esitetään kuvaa liian isolla screenillä, jolloin skaalaus synnyttää pikseloitumista ja reunojen portaisuutta? Jos kaikki skannataan 8K:lla ja skaalataan alas aina BluRay- tai 2K:hon, tuloksen kuvittelisi olevan huonompi kuin jos skannataan vähimmäiserotustarkkuudella, jolla filmin kaikki merkittävä informaatio saadaan talteen (olkoon sitten vaikka tuo mainitsemasi 6000 dpi), ja pienennetään siitä esitystarkkuuteen.

Isot resoluutiot ovat tietysti ongelmallisia säilytyksen ja käsittelyn kannalta. Toisaalta se mikä tänä päivänä on ”ylinäytteistämistä”, on huomispäivänä esitys- ja käsittelytarkkuutta. Pitkän päälle kannattaa todellakin tehdä työ vain kerran vaikka sen vuoksi (BluRay- ja 2K-)esitystarkkuuksien suhteen joutuisi tekemään kompromisseja.

Se kirjoitetaan Blu-ray.

Ajattelinpa vain mainita, koska jokainen tällä sivulla on kirjoittanut se väärin bloggaajaa myöten.

Kielipoliisi: ”Se kirjoitetaan Blu-ray. Ajattelinpa vain mainita, koska jokainen tällä sivulla on kirjoittanut se väärin bloggaajaa myöten.”

On totta, että tavaramerkin nimi on Blu-ray. Ilmeisesti on jo käynyt samoin kuin VHS:lle ja DVD:lle, joista on vuosien varrella ikään kuin karissut erikoisuusarvo, ja ne kirjoitetaan yleensä vhs ja dvd. Enkä pane kehitystä ollenkaan pahakseni.

En tiedä, laskeeko nimimerkki Kielipoliisi minut ”jokaiseen”, mutta tarkistin kyllä entryni ja niissä termi oli ”oikein”. (Minulla ei oikein ollut varaa kirjoittaa väärin, kun huomautin siitä ”The”-sanasta.)

Sen sijaan pieleen meni, kun kirjoitin ajatuksissani DVD, kun pienellä kirjoitettu on sujuvampaa ”Suomea”.

Mutta Blu-ray taas on tavaramerkki, eikä ”blu” ole sana. (Dvd:n ja vhs:n kirjaimet merkitsevät oikeasti jotakin). Blu tulee sanasta blue, koska kyseessä on ”sininen säde”. Mutta bluray ei tunnu hyvältä. Silti se voi yleistyä, vaikkei sanassa mitään järkeä olekaan. Mitähän kielenhuolto suosittaa? Kaikki nuo ovat jonkin järjestelmän yleisnimiä, joten isoilla kirjaimilla tai isoilla alkukirjaimilla kirjoittaminen ei välttämättä ole perusteltua. (Vrt. KELA voidaan kirjoittaa Kela jne.)