Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Haastattelussa elokuvarestaurointiguru Grover Crisp, osa 1: elokuvien restauroinnista ja digin ja filmin suhteesta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 16.11.2011 06:59

Tapasin Karlovy Varyn elokuvafestivaaleilla heinäkuussa Sonyllä työskentelevän elokuvien restauroinnin ja digimasteroinnin huippuasiantuntijan Grover Crispin. Puhuimme muun muassa elokuvien esitystoiminnan digitalisoitumisesta ja filmikopioiden kohtalosta. Crispin ansiosta luotan bittitulevaisuuteen ainakin hitusen enemmän kuin ennen.

Crisp antaa vaikutelman, että hän on ensisijaisesti elokuvanrakastaja ja vasta sitten Sonyn leivissä. Hänen huolensa mitä pienemmistä yksityiskohdista oli huojentavaa.

Karlovy Varyssa esitettiin Taksikuski restauroituna filmikopiona. Restaurointi oli tehty digitaalisesti, eikä se ollut vain uutta blu-rayta varten, vaan myös sijoitus tulevaisuuteen.

Kun elokuva restauroidaan Sonylla Crispin alaisuudessa sillä pieteetillä kuin nyt tehtiin, sille tehdään täyskäsittely. Kaikki filmin ruudut – siis ne 24 kuvaa sekunnissa – skannataan dataksi alkuperäisestä negatiivista (elokuvan alkuperäisimmästä kopiosta) ja puhdistetaan. Lopputuloksena on kuvanlaatu, joka on parempi kuin yhdessäkään ikinä aiemmin tehdyssä esityskopiossa.

Ongelma on kuitenkin siinä, että perinteisessä filmissä on omat, väistämättömät ja omalla tavallaan silmää miellyttävät epäsäännöllisyytensä. Fotokemiallisen filmin emulsiopinta ei ole digitaalisen tarkka.

Ei ole helppoa säilyttää uskollisuus filmin tekstuurille, vaikka siirrytään digitaaliseen esittämiseen. Monet menevät siitä, mistä aita on matalin, ja restauroinnit ovat jotain sinnepäin.

KK: Grover Crisp, ymmärtääkseni prosessissanne joka ikinen filmin ruutu skannataan mahdollisimman parhaalla tarkkuudella.

GC: Juuri näin. Se on ainoa järkevä tapa toimia. Skannaamme aivan kaiken vähintään 4K-tarkkuudella, riippumatta siitä, mikä elokuva on kyseessä. Jokaisen ruudun käy läpi työryhmä. Joka ikinen yksityiskohta tarkastetaan.

Kun sanot ”joka ikinen”, haluan korostaa, että asia ei ole yksinkertainen. Negatiivissa on ruutuja, joissa on filmin liitoksia. Ne voivat olla ongelmallisia. Aikanaan negatiivi on koostettu liimaamalla filminpätkiä yhteen. Liima on saattanut vuotaa ja vaurioittaa yhtä tai kahta ruutua. Samoin tavanomaisessa printterissä (laitteessa joka siirtää filmin ruutu ruudulta digimuotoon tai mihin tahansa muuhun formaattiin) liitoskohdassa filmi heijastaa valon eri tavalla kuin muissa ruuduissa. Tarkkasilmäiselle näyttää kuin filmi heilahtaisi. Se voidaan korjata digiprosessissa.

Taksikuski esitettin Berliinissä [sekä myöhemmin Kavalla, KK huom.] digitaalisena 4K-heijastuksena ja täällä filmiltä. Tämä filmikopio on paras, mitä Taksikuskista on ikinä tehty. Siinä ei ole edes noita negatiivin liitosheilahduksia.

KK: Olen huomannut, että filmikopioiden laatu on romahtanut viime aikoina.

GC: Tällä hetkellä tehtävissä filmikopioissa on monenlaisia ongelmia. Ensimmäinen on se, että niitä tehneet laboratoriot ovat sulkemassa oviaan. Monet parhaista ja erikoistuneimmista ovat lopettaneet.

Näin täällä juuri yhden elokuvan, jonka filmikopion laadusta olisin tekijänä loukkaantunut. Myös elokuvakoneen käyttäjien ammattitaito on rajussa laskussa. Se on taitolaji, ja kun koneenkäyttäjät vähenevät, tietotaito katoaa. Uutta sukupolvea ei tule. Se on menneen ajan taito. Multiplex-aikana osaaminen on vähentynyt.

Minä olen vannoutunut filmin ystävä ja kannatan samaan aikaan digitaaliprojisointia. Osittain siksi, että se on taloudellisempaa.

Olen aina kannattanut filmiä – elokuvaa filmiltä heijastettuna. Mutta 4K-tason kopiomme Taksikuskista, Tohtori Outolemmestä ja Kwai-joen sillasta ovat hyvä esimerkkejä siitä, että digitaaliprojisointi voi olla täysin filmin veroista. Ne näyttävät filmiltä.

Kwai-joen sillan restaurointia pyydettiin Lontoon elokuvajuhlille. He halusivat filmikopion. Vakuutin heille, että 4K on parempi. Kun he näkivät sen, he muuttivat mieltään.

Toinen osa kolmiosaisesta haastattelusta ensi viikolla.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Onkohan Grover Crisp tehnyt yhteistyötä Crispin Gloverin kanssa…

Negatiivissa olevat liitoskohdat ovat pieni mutta oleellinen osa käsin leikatun elokuvan visuaalista olemusta; hypähdys tai pieni valkoinen välähdys kuvan ylä-/alareunassa viestii katsojalle tiedostamattomasti otoksen vaihtumisesta.
Tuntuu monesti suorastaan oudolta katsoa uutta elokuvaa joka on leikattu digitaalisesti, jossa tätä elementtiä ei ole. En pitäisi sitä välttämättä virheenä joka pitäisi retusoida piiloon, vaikka tietoisesti sitä ei ole tietenkään lisätty.
Mutta on sinänsä totta, ettei elokuvaa jonka kuva on käsitelty kokonaan tietokoneella kannata välttämättä enää filmimuotoon muuntaa. Ihmetyttää, että tämä työtapa on hyväksytty mukisematta, digiprojektion tulo saleihin ei ole tuon jälkeen enää niin merkittävästi kuvanlaatuun vaikuttava asia.

”MS kirjoitti:
Negatiivissa olevat liitoskohdat ovat pieni mutta oleellinen osa käsin leikatun elokuvan visuaalista olemusta; hypähdys tai pieni valkoinen välähdys kuvan ylä-/alareunassa viestii katsojalle tiedostamattomasti otoksen vaihtumisesta……”

– Negatiivin liitoskohdan voi lisätä jälkituotannossa digitaaliseen filmikopioon, jos elokuvantekijä niin haluaa.
– Digitaalinen projisointi tuo kuvan ja äänen laadun kannalta lisäarvoa. Filmikopio kuluu, digikopio ei. Jälkituotannon jälkeen filmikopio muuttuu ja elää joka näytöksen jälkeen, oli filmiprojektori hyvä tai ei, oli koneenhoitaja tunari tai ei. Filmi kuluu. Jos joku kaipaa filmin kulumisen näkymistä kankaalla, senkin voi tehdä jälkituotannossa digikopioon.
– Ajatusleikki: elokuvan tekijä on viehättynyt vaikkapa jonkin tietyn Cinemeccanica-filmiprojektorin tuottamaan kuvan pystysuoraan liikkeeseen sekä peittosiiven häiveeseen. Tämä on täysin simuloitavissa digikopioon jälkituotantovaiheessa. Naarmujakin on helppo tehdä kuvaan jälkituotannossa ja ne voi halutessaan valita mieleisen projektorin tuottamiksi. Siis jos tekijä niin haluaa ja resursseja riittää.

Näitä luetaan juuri nyt