Haastattelussa Christine Vachon, osa 3: Kate Winslet Mildred Piercenä ja television uusi tuleminen

Kolmas osa elokuvatuottaja Christine Vachonin haastattelusta. Mitä Kate Winslet tekee hämärän gay-ohjaajan telkkarisarjassa ja miksi televisio on uusi musta?

Aiemmat osat: independent-elokuvan nykytila ja mitä independent-elokuva on.

KK: Mitä teet nyt?

CV: Todd Haynes on ohjannut HBO:lle minisarjan Mildred Pierce. Se on viisi ja puoli tuntia pitkä. Pääosissa ovat Kate Winslet, Guy Pearce ja Evan Rachel Wood.

Se pohjautuu James M. Cainin kirjaan, ei 1940-luvun samannimiseen elokuvaan. Kuvaukset päättyivät syyskuussa ja sarja alkaa HBO:lla maaliskuussa.

KK: Monet riippumattomat elokuvatuottajat ovat tarttuneet HBO:n ja samankaltaisten kaapelitelevisiofirmojen käteen. Onko televisiosarjoille helpompi saada nyt rahoitusta kuin elokuville?

CV: Ei välttämättä. Mutta televisiossa on huomattavasti pienemmät riskit.

Meillä on uusi sukupolvi, joka on kasvanut television uudella kulta-ajalla. He ovat eläneet nuoruuttaan sellaisten sarjojen kuin Sopranos ja Langalla parissa. Nuo sarjat olivat poikkeuksellisen hyviä – samaan aikaan kun uudet elokuvat eivät olleet.

Minä kasvoin 1970-luvulla. Televisio-ohjelmat eivät toden totta ollut silloin inspiroivia, elokuvat olivat. Nyt asia on päinvastoin.

Kaikki nuoret tällä alalla eivät enää ajattele, että elokuva on kuningas. He tietävät, että HBO:n ja Showtimen [tärkeimpien amerikkalaisten kaapelikanavien] televisiosarjoissa sankarin ei tarvitse olla puhtoinen. Päähenkilön ei tarvitse olla edes ”sankari”. Hän voi olla huumekauppias. Hän voi kuolla tarinan lopussa. Säännöt eivät ole samat.

Televisio on siis varteenotettava vaihtoehto, ehkä enemmän. Ja muistetaan, että ei televisio vaan nimenomaan kaapelikanavat.

KK: Tekevätkö elokuvat vielä comebackin?

CV: Kaikki tulee sekoittumaan. Teatterilevitys, televisio, Netflix, ne kaikki yhdistyvät. Jako eri alustoihin on pian historiaa.

Siinä voi syntyä myös uusia tarinankertomisen muotoja, ihan uusia formaatteja.

KK: Sinut tunnetaan rajuja aiheita käsittelevistä elokuvista. No, toki tämän voi sanoa useimmista independent-puolen tuottajista. Mutta onko tapahtunut muutosta siinä, mitä voi tai ei voi näyttää tai sanoa?

CV: On. Tämäkin liittyy siihen, kuinka televisiosta on tullut merkittävämpi.

Toimistolla olemme puhuneet, kuinka Happiness – onni tai Poison eivät voisi syntyä tänä päivänä. Niille ei olisi elokuvateatterilevityksessä enää paikkaa. Kulttuuri on muuttunut. Jos olisin tekemässä Happinessia tänään, kysyisin todennäköisesti ensin HBO:lta, ovatko he kiinnostuneet.

KK: Olisiko Happiness sitten tänä päivänä HBO-sarja?

CV: Ehkä. Tai televisioelokuva.

KK: Jos televisio on näin kovassa nousussa, mikä pitää elokuvateatterit hengissä?

CV: Elokuvan katsominen yhdessä yleisön kanssa pimeässä salissa on kokemus, jolle ei ole vertaa. Kun televisio tuli yli 50 vuotta sitten, pelättiin että elokuvayleisö jää kotiin. Jäikö se? Ei. On vain erilaisia katsomisen muotoja.

Elokuva kiinnostaa aina. Me haluamme kokea tarinan yhdessä. En tiedä miksi – ehkä joku psykologi tai sosiologi tietää – mutta niin se on aina ollut, siitä asti kun elokuva keksittiin.