Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Haastattelussa Christine Vachon, osa 1: independent-elokuvan nykytila ja Martin Scorsese rahoittajien alistamana

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 5.11.2010 09:01

Christine Vachon on sen paremman ja persoonallisemman amerikkalaisen elokuvan suurimpia nimiä. Kuka ihmeen Vachon?

Jotta voi hahmottaa Christine Vachonin aseman lähes Harvey Weinsteinin rinnalla indie-tuottajien ykkösketjussa – jos ei dollarikasoissa niin ainakin taiteellisessa tasossa – on palattava liki kahden vuosikymmenen takaiseen aikaan.

1990-luvun alussa amerikkalainen viihdeteollisuus sai yllättävän haastajan.

Suurten studioiden katveessa pitkään rimpuilleet riippumattomat elokuvantekijät alkoivat saada huomiota ja mikä ihmeellisintä, runsaasti katsojiakin. Tapauksia olivat Steven Soderberghin debyytti Seksiä, valheita ja videonauhaa ja Quentin Tarantinon elokuvat, ensin Reservoir Dogs, sitten Hollywood-menestystasolle kaikkien yllätykseksi kiivennyt Pulp Fiction.

Sundancen elokuvafestivaaleista tuli uuden buumin keskus. Siellä indie-tuotantojaan esittelivät uudet tuottajat, joilla ei ollut välttämättä mitään siteitä perinteiseen, studioiden kontrolloimaan leffabisnekseen.

Yksi näistä tulokkaista oli Christine Vachon. Lesboelokuvalla Go Fish jalansijaa saanut Vachon tuotti 1990-luvulla myös muun muassa elokuvat Kids – tämän päivän lapsia, Happiness – onni ja Boys Don’t Cry.

Vachonin nykyinen firma Killer Films on jo yli vuosikymmenen ajan ollut tärkeimpiä independent-tuotantotaloja. Suomessakin sen elokuvia nähdään usein teatterilevityksessä, viimeisimpinä villi Bob Dylan -tulkinta I’m Not There ja synkeä murhatarina An American Crime. Tekeillä on muun muassa Sylvia Plathin romaanin Lasikellon alla filmatisointi.

Jututin Vachonia, joka vieraili Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syyskuun lopulla. Olisin käynyt erittäin mielelläni kuuntelemassa Vachonin masterclassia myös Aalto-yliopistolla, mutta sinne pääsy evättiin: ulkopuolisen läsnäolo ei kerta kaikkiaan käy heidän byrokratiaansa. Kun isännöin päivän ajan Anders Thomas Jenseniä seitsemän vuotta sitten Helsingissä, pääsyni Taideteollisen korkeakoulun luennolle oli itsestäänselvyys. Vaikea sanoa, mikä mättää.

Whatever, asiaan: Vachonin A Killer Life (2006) on parhaita kirjoja amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ja etenkin tuottamisesta. Se on hyvin suorasukainen ja varmasti jotkut ovat myös suuttuneet tavasta, jolla Vachon heitä kuvailee.

KK: Miksi kirjoitit A Killer Lifen?

CV: Kun yksi ajanjakso vaihtuu toiseen, on hyvä katsoa taakse ja pohtia tapahtunutta. Tuon kirjan kuvaama aika oli minulle tärkeää ja siitä jäi hyvä mieli, mutta se on nyt mennyttä. Seuraavan kirjan kirjoitan, kun jätän tämän bisneksen.

KK: Kirjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon. Melkein kaikki suuret studiot perustivat viime vuosikymmenen alussa indie-osastoja, jotka rahoittivat ja levittivät pieniä elokuvia. Nyt niistä ei ole jäljellä kuin pari. Mitä tapahtui?

CV: Talousilmasto muuttui. Noista osastoista tuli vähemmän tuottoisia. Isot studiot päättivät satsata niin sanottuihin tentpole -elokuviin. Nyt studioiden talous pyörii niiden ympärillä.

Mutta olin juuri vetämässä keskustelupaneelia, johon osallistuivat myös Nora Ephron ja Nancy Myers. Kumpikin heistä on tehnyt erittäin menestyneitä elokuvia, mutta eivät ne ole olleet tentpole-ensi-iltoja. Ne olivat kertomuksia keski-ikäisistä, etenkin naisista. Joten ei asia ole niin ihan mustavalkoinen. Kannattaa varoa, ennen kuin menee tiukkiin johtopäätöksiin.

Aiemmin tänään minua haastatteli henkilö, joka halusi että sanon amerikkalaisten elokuvien olevan kamalan huonoja ja että ne tuhoavat kulttuurin muusta maailmasta et cetera.

Viime kädessä amerikkalaisessa elokuvassa parasta ja karmeinta on se, että se on kaupallista.

Tiedän, että se on täälläpäin maailmaa vieras ajattelutapa. Olen hyvin tietoinen siitä, sillä opetan ja luennoin Euroopassa jatkuvasti. Tapaan elokuvantekijöitä, jotka ovat kasvaneet tukirahoituksen kulttuurissa. Jotkut ovat tehneet hyviä, menestyneitä elokuvia ja haluaisivat epätoivoisesti Yhdysvaltoihin töihin, mutta eivät millään ymmärrä, miten homma siellä toimii.

Meille amerikkalaisille elokuva on kaupallinen taiteenlaji. Se tekee siitä mahtavaa, vaikeaa ja kamalaa.

KK: Liikkuuko independent-markkinoilla yhtä paljon rahaa kuin ennen taloustaantumaa?

CV: Todennäköisesti ei. Mutta kuvio ei ole muuttunut: joka päivä kymmenen mahdollista rahoittajaa lähtee pois ja toiset kymmenen tulevat heidän tilalleen. Elokuviin sijoittaminen houkuttelee ihmisiä epärationaalisista syistä. Monet haluavat alalle rahoineen, koska showbisneksessä kyse ei ole vain siitä, mitä jää viivan alle. Voi vaikka päästä Golden Globes-gaalaan istumaan Uma Thurmanin viereen.

Tämä on isojen riskien ala. Juuri nyt sijoittajia on ruohonjuuritasolla. Yhä useammat elokuvat tehdään hyvin pienillä budjeteilla, ne ovat 500 000 dollarin ja miljoonan dollarin väliltä.

Yhdysvalloissa logiikka on, että elokuvan täytyy tehdä tuottoa. Tee se tällä rahalla, niin olet omillasi näillä tuloilla ja tämä on tuottoa… Yksinkertaisesti sanottuna, elokuva täytyy myydä. Markkinatalous on vapaa, hyvässä ja pahassa.

KK: 500 000 dollaria on vähän. Tehdäänkö pienillä budjeteilla yhtä hyviä elokuvia kuin suuremmilla?

CV: Hyvän elokuvan tekeminen on aina vaikeaa. Mutta voiko 500 000 dollarilla tehdä elokuvan – ehdottomasti voi! Nyt elokuvan voi kuvata vaikka kännykkäkameralla.

KK: A Killer Lifessä sanot melko suoraan, että ohjaajien final cut -oikeus ei ole kovin järkevä, eikä juuri kenelläkään tosiasiassa ole sitä. Onko final cut siis vain myytti?

CV: Se on dinosaurus. En todellakaan usko, että Martin Scorsesella oli final cutia Boardwalk Empiressä.

Viime kädessä jokainen sopimus on yhtä pitävä kuin sen tehneiden ihmisten luottamus. Jos sinulla on final cut, mutta elokuvasi levittäjä ei usko heille antamaasi leikkausversioon, mitä teet? Jos pidät kiinni final cutista, he eivät levitä elokuvaasi kunnolla.

En usko, että on järkeä antaa niin tapahtua vain siksi, että voit sanoa, että sinulla on final cut.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kalle, tervetuloa Aalto-yliopiston aikaan missä mikään ei enää toimi järkevästi.

ELO:n opiskelija: Onko Aalto saanut Taikin muuttamaan tapojaan jotenkin sulkeutuneemmaksi? Onko se Aallon vai Taikin vika?

Itselläni ei ole ollut mitään ongelmia kävellä muiden Aallon yliopistojen (TKK, kauppis) luennoille ennen tai jälkeen uudistuksen. Taik sen sijaan on pitänyt sulkeutumisensa sekä ennen että jälkeen – ainakin muutaman viime vuoden aikana.

Korjatkaa jos olen väärässä.

Siinä mielessä kyllä, että ennen Aalto-yliopistoa ELOlla oli autonominen asema korkeakoulun sisällä, ja valta tehdä tämäntyyppiset päätökset itse. Enää niin ei ole. Kysymys onkin nyt TaiKin hallinnosta vastaan ELOn hallinnosta, ei niinkään koko Aalto-yliopiston johdosta. Mutta uudistaminen uudistamisen vuoksi on johtanut tilanteeseen jossa kukaan ei enää uskalla sanoa mihinkään kyllä, kun vastuualueet ovat epäselviä.

Tavallaan Suomessa on jo sellainen. Se vaan ei näytä yhtään indieltä. Tarkoitan nimittäin Helanderin, Annilan ja kumppanien genretuotantoa. Se on suomalaisittain indietä, koska se elokuvallinen ajattelu poikkeaa radikaalisti kotimaisesta valtavirrasta, joka tarkoittaa kolmikymppisten helsinkiläisten kahvittelutuokioita.