Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Guilty pleasure: mistä on oikein pitää ja mikä on roskaa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 22.3.2012 08:01

Elokuvaharrastajat – mitä vakavammista tyypeistä on kyse, sen todennäköisemmin – listaavat joskus guilty pleasure -elokuvia. Sellaisia, joista ei oikein ole lupa pitää, mutta jotka ovat kuitenkin jotenkin henkilökohtaisesti.. päräyttäviä.

Guilty pleasure -käsitteelle on jopa oma wikipedia-selityksensä. Termiä on käytetty niin musiikin ja videopelien kuin elokuvienkin saralla.

On jotenkin ollut vaikeaa ymmärtää, miten tällaiseen konseptiin yleensä liitetään genreleffoja – ikään kuin ne olisivat jotain vähempiarvoista. Miksi olisivat? Jos pidät, niin pidät. Jos se antaa jotain, se antaa. Jos pystyt jäsentelemään ja perustelemaan, sen parempi, mutta ei sekään ole mikään välttämättömyys. Mielipiteesi on omasi.

Jos elokuva ei ole valtavirtaa, jos se ei kuulu virallisen elokuvahistorian mukaan hyväksyttyyn ”laadun” kaanoniin, se on muka ”guilty pleasure”.

I call bullshit on that.

Esimerkiksi kriitikkopolleissa parhaina pidetyt elokuvat, elokuvahistorian virstanpylväät ja oma elokuvamakuni ovat kolme erillistä asiaa. Joskus ne kohtaavat, eivät aina.

Ei saisi pitää, mutta pidän kuitenkin -elokuvaksi voisin itse mieltää ainakin ihan liian laskelmoidun, mutta jotenkin aika mainion Kuninkaan puheen. Se on ihan hömppää, mutta toimii. Sitä voin pitää lähes guilty pleasurena.

Omaan all time top kahteenkymppiini kuuluvat ainakin Mario Bavan virheetön Mies mustassa Jaguarissa eli Danger: Diabolik sekä William Friedkinin ankaran Elää ja kuolla L.A.:ssa rinnalla hankala Cruising. Jos joku tulisi sanomaan, että onpa outoja valintoja, toivottaisin onnea valitsemallaan tiellä.

Syyllisyyden tunteminen siitä, että oma maku ei ole täysin kaanonin mukaista on sairasta. Hullumpaa olisi valita omia suosikkejaan jonkun pölyaivojen valmiin listan perusteella.

Oikeastaan minun on helpompi miettiä guilty pleasure -konseptia popmusiikin puolella. Rakastan niin monia biisejä ja/tai artisteja, joiden ansiot ovat kyseenalaiset. Tässä joitain ihan ensimmäisenä mieleen ponnahtaneita esimerkkejä: Britney Spears: Toxic, Scotch: Disco Band, Natasha: AM/FM, sekä Juice Leskisen mustakantiset depressiolevyt Dokumentti ja Yölento, joita nautin valkoisesta Walkmanistani jo ala-asteikäisenä kunnes c-kasettien muovinauha alkoi väsyä.

Ei näitä joka päivä kuuntele, eikä näitä kannata soittaa ihmisille, jotka eivät niitä voi ymmärtää. Mutta saan niistä aina paljon irti. Saa pilkata, en välitä. Toimii.

Mistään elokuvasta pitämisestä en ole koskaan kokenut häpeää tai syyllisyyttä.

Pitäminen on aina totta. Makuni on omani. Makusi on omasi. Kiitos siitä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Pelin säännöt on sellainen elokuva, joka ainakin minun pitäisi nähdä suomeksi tekstitettynä. Vaikka osaankin englantia kelvollisesti, tuntuu siltä, etten mitenkään pääse elokuvaan täysin sisälle. Nopeavauhtinen dialogi yhdistettynä mielessä tapahtuvaan käännösprosessiin ei ole ainakaan minulle paras mahdollinen kombinaatio, sama on tosin havaittavissa monissa muissakin vastaavissa teoksissa (tällä kertaa ei tosin dialogiinkaan pysty tukeutumaan, kiitos ranskan kielen taitamattomuuden).

Noista ”ymmärtämättömistä” klassikoista oma ykkönen on Casablanca, en vain saa mitään irti sen enempää Bogien ja Bergmanin romanssista kuin elokuvan muistakaan tapahtumista. Olen katsonut leffan varmaan viisi kertaa, mutta joka kerralla lopputulos on sama. Monen parjaama Citizen Kane sen sijaan toimii erittäin hyvin, samoin myös Seitsemän samuraita sekä 2001: Avaruusseikkailu.

Guilty pleasure -leffoista Ghostbusters vie voiton (onko se riittävän guilty, onkin sitten jo toinen juttu), Rocky IV:n tullessa yhtä selvästi hopealle. Kotimaisista Hei kliffaa hei ylittää muut kirkkaasti. Antille kiitos vihjeestä, tuohon Tolstoin kirjaan pitääkin tutustua jossain vaiheessa.

Antti Alanen kirjoitti:
”Hei Eero L, anna palaa vain ja sano suoraan, jos PELIN SÄÄNNÖT kyllästyttää! Minua se ensin ihmetytti ja oudoksutti, enkä lukiolaisena itse asiassa voinut käsittää sitä, mutta leffan vaikutus kasvaa joka katsomalla.”

Jos annan palaa, niin suurin osa vanhoista klasikkoleffoista on aika tylsiä. Pelin säännöt oli vielä ihan katsottava. Kaikki Eevasta, Hughesin Arpinaama ja Auringonlaskun katu ovat siitä harvinaisia leffavanhuksia, että niiden katsominen ei ole lainkaan väsyttävä kokemus.

Eero L: nimiä, nimiä tylsistä leffoista, jotka eivät ansaitse klassikon statusta!

Elokuvan laatu ja oma maku eivät aina käy yksiin. En minä ole millään tavalla kieltämässä Citizen Kanen arvoa. En kykene sitä edes arvioimaan, koska en ole koskaan jaksanut siihen keskittyä. Jostain syystä se ei vain tempaa minua mukaansa, ainakaan vielä. Ehkä joskus vanhana pappana tykkään kyseisestä elokuvasta kovastikin.

Antti Alanen kirjoitti:
”Eero L: nimiä, nimiä tylsistä leffoista, jotka eivät ansaitse klassikon statusta!”

Tässähän nyt mennään juuri siihen suohon, mistä itse blogissakin puhuttiin. Se, että jokin leffa on minusta kuolettavan tylsä, ei mitenkään liity siihen, ansaitseeko se klassikon statuksen.

Kurosawan Kulkukoira on mahdollisesti tylsin elokuva koskaan, aivan kauheata piinaa. Le Samourai oli myös harvinaisen tylsä, varsinkin verrattuna muihin Melvilleihin. Lumetin Pawnbrokeria kestin puoliväliin saakka, ennen kuin ymmärsin kiduttavani itseäni, Dreyerin Vampyria ja Aldrichin Kiss Me Deadlya siedin ehkä ensimmäiset kymmenen minuuttia. Antonionin Seikkailu ja Ammatti: Reportteri ovat todella unettavia.

Eero L.: herää kysymys oletko katsonut ekat kymmenen minuuttia Kiss Me Deadlyä ja muita tylsäksi kokemiasi kotosalla vai leffateatterissa? Kotona varmaankin, koska siellä kynnys jättää jokin kesken on huomattavasti matalampi. Leffateatterin hämässä tarina voisinkin viedä sinut mukanaan.

Itse yritän sinnitellä leffan kuin leffan loppuun. Esim. The Usual Suspectin (Epäillyt) kohdalla se kannatti. Pidin sitä puolenvälin kohdalla ihan sietämättömän typeränä… Kuinka väärässä olinkaan.

Mun mielestä guilty pleasure kiteytyy semmoisessa elokuvassa, jossa on jotain äärimmäisen pöljää, mutta jotka silti viihdyttää enemmän kuin muut elokuvat. Ne haluaisi nostaa muiden yläpuolelle, mutta silti joku asia (usein kaavamaisuus) niissä häiritsee. Sitä saattaa jopa tehdä mieli suositella kavereille, mutta ehkä mukaan pitää antaa varoituksen sana. Tällaisia elokuvia ovat esim. viime vuotisista Limitless ja No Strings Attached.

Eero L: Kulkukoira, Ajojahti, Panttilainaaja, Vampyr, Kiss Me Deadly, Seikkailu, Ammatti: reportteri… lisää, lisää!

Tuohon klassikkoaiheeseen heitän sivusta:

Kotikatselussa moni klassikko tuntuu puuduttavalle. Chaplinista aloin vilpittömästi diggailemaan vasta kuin näin valkokankaalta Nykyajan ja Kultakuumeen, joista etenkin jälkimmäinen oli restauroituna alkuperäisversiona mielettömän koskettava ja hauska, eikä tuntunut ollenkaan vanhentuneelta.. Dvd:ltä katseltuna Chaplinit tuntui vain itsensä pakkosivistämiseltä.

Casablancasta en pidä, ja Ingridin huokaileva Ilsa on rasittava hahmo. Umberto Ecolla oli kai joku heitto siitä miten niin moni klisee törmää Casablancassa yhteen että ne alkavat viettämään iloista jälleennäkemistä, tms. Toinen Hollywood-klassikko ”Kuin tappaisi satakielen” on ällöttävän tunkkainen elokuva. Musta Orfeus on myös näitä valtavirran klassikkoja joita jotkut Obamat laittelee best of -listoilleen, vaikka aika latku leffahan se on.

Aika moni Bressonin elokuva ei avaudu, esim. Papin päiväkirja (vai Maalaispapin) on masentavin elokuva ikinä (ja olen aika monta masentavaa nähnyt), samoin Mouchette, Balthazar, Paholainen luultavasti ja Raha aukenee ehkä joskus tai ei koskaan. Pari kertaa nuo nähnyt mutta en tunnu saavan niistä irti paljoakaan. Osan kankaalta, osan dvd:ltä. Niin moni älykkäänä pitämäni ihminen on niitä kuitenkin hehkuttanut että väkisinkin tuntuu että vika on minussa. Vertailun vuoksi Tarkovski, Dreyer, Antonioni – muutamia mainitakseni – ei tuota suuriakaan ongelmia, päinvastoin. Muistaakseni Paul Schrader kirjoitti siihen tyyliin että Tarkovski ei puhuttele häntä ollenkaan, kun taas Bresson puhuu paljonkin. Diggailemani jenkkikriitikko Michael Sicinski tuntuu olevan samoilla linjoilla. Itselleni taas Tarkovski on suunnilleen suurin kaikista mutta Bresson ei aukea kuin muutamassa ”helpommassa” elokuvassaan (Taskuvaras, Kuolemaantuomittu, Neljä yötä Pariisissa) vaikka B olikin ison T:n mieliohjaaja.

Guilty pleasure -leffoista: suurin osa amerikkalaisista kauhu- ja scifi-leffoista sekä komedioista tulee katsottua ja monista nautittua vaikkei laatu olekaan aina parasta. Hollywoodissa osataan viihdyttämisen taito niin hyvin että ennemmin katson huonon amerikkalaisen kuin huonon saksalaisen komedian.

Elokuvasta, jonka aikakauden on itse elänyt, on helppo kiinnostua ja innostua. Se tulee vaivattomasti, kerrokset ovat ikään kuin ”läsnä”.

Useamman vanhan elokuvan ”ongelma” on se, että se kuvaa maailmaa, joka on kadonnut, keinoilla, jotka jäävät ilmaan leijumaan. Jäsennysoppia täytyy sitten hakea tutkimuskirjallisuudesta, jolloin hiljainen tieto korvautuu kirjaviisaudella.

Kuin vieraan kielen kielioppia lukisi — ja samalla se keski-ikäinen elokuvakritiikko, joka on oppinut kielen lapsuudessaan, sättii sivistymättömyydestä.

Syyllisen nauttijan (noin 10 tuntia sitten kirjoittama) viesti oli todella mielenkiintoinen, ja tuollaista tuuletusta pitäisi harrastaa enemmän. Tunkkaisuus syntyy siitä, että liian usein ollaan arvostavinaan jotakin, mistä ei oikeasti pidetä. Monelle arvostettavalle tuntijalle Tarkovski on mahdotonta soopaa, toisille parasta kaikesta.

Kadonnut maantiede: on todella kuten sanot, että jotkut elokuvat ovat aikaansa sidottuja eivätkä elä kun niiden aika on mennyt. Toisaalta viimeisten 35 vuoden aikana on uudelleenlöydetty kokonaisia vanhan elokuvan alueita, kun niitä on saatu nähtäviksi restauroituina, oikealla nopeudella ja oikealla kuvakoolla. Muistan millaisia irvikuvia vanhoista klassikoista nähtiin vielä 1960-luvulla, mutta oikean nopeuden myötä liikkeen tyyli ja iskevyys tuli ilmi. 1920-luvun komedioita ei ole vielä ylitetty.

MUSTA ORFEUS oli Barack Obaman äidin lempielokuva ja pojalle äärettömän nolostumisen aihe, kun hän tajusi, että tuon elokuvan innostamana hänen äitinsä oli rakastunut mustaan mieheen.

Olen nukahtanut Orionissa tasan yhden kerran ja se oli Tarkovskin Peilin kohdalla.

Myös Wajdan Tuhkaa ja timantteja oli minusta rasittava, mutta ystävä jonka kanssa sen Orionissa katsoin jaksoi puhua siitä vielä seuraavanakin päivänä.

Ehkä keskiverrot ”ihan kivat” jäävät ajan myötä unholaan ja sitten elokuvat jotka jakavat katsojat kahteen leiriin jaksavat jollain tapaa kiehtoa katsojia tulevinakin vuosikymmeninä?

Antti Alanen kirjoitti:
”Eero L: Kulkukoira, Ajojahti, Panttilainaaja, Vampyr, Kiss Me Deadly, Seikkailu, Ammatti: reportteri… lisää, lisää!”

Teetkö jotain sarjaa Orioniin tylsimmistä elokuvista koskaan, vai? =D

Itse asiassa enempää tylsiä klassikoita ei taida olla tarjota, ne muut näkemäni ovat olleet ihan kohtuullisen katsottavia, vaikka niiden nerous onkin yleensä jäänyt minulta tyystin pimentoon. Etsijät taisi olla todella tylsä. Seitsemää samuraita tuli joskus haukoteltua, mutta siitä on aikaa. Bloginpitäjän kauhistukseksi voin todeta, että Corbuccin Suuri hiljaisuus jäi minulta kesken, mutta sitä tuskin laskisin muiden kuin italowesternklassikoiden joukkoon.

Teini-ikäisenä kestävyyteni mustavalkoklassikoille oli kylläkin paljon parempi, kaikenlaista tuli katseltua. Kai sitä jotenkin ajatteli velvollisuudentuntoisesti, että tämmöistä nyt kuuluu vahdata, jos on kiinnostunut elokuvista. Ja tuli aina sellainen työvoiton tunne, kun ne lopputekstit viimein vierivät kankaalla.

Syyllinen nauttija kirjoitti:
”iloista jälleennäkemistä, tms. Toinen Hollywood-klassikko ”Kuin tappaisi satakielen” on ällöttävän tunkkainen elokuva. Musta Orfeus on myös näitä valtavirran klassikkoja joita jotkut Obamat laittelee best of -listoilleen, vaikka aika latku leffahan se on.

Aika moni Bressonin elokuva ei avaudu, esim. Papin päiväkirja (vai Maalaispapin) on masentavin elokuva ikinä (ja olen aika monta masentavaa nähnyt), samoin Mouchette, Balthazar, Paholainen luultavasti ja Raha aukenee ehkä joskus tai ei koskaan.”

Satakieli taitaa olla semmoinen amerikkalaisten feelgood-klassikko pikemminkin kuin mikään Sight & Soundissa kanonisoitu merkkiteos. Saanet inhota sitä aivan vapaasti.

Kaverini on vieläkin katkera, että raahasin hänet katsomaan Papin päiväkirjaa vuosia sitten. Hänen kielenkäytössään elokuva symboloi kaikkia tylsiä taide-elokuvia koskaan.

Siru_S kirjoitti:
”Eero L.: herää kysymys oletko katsonut ekat kymmenen minuuttia Kiss Me Deadlyä ja muita tylsäksi kokemiasi kotosalla vai leffateatterissa? Kotona varmaankin, koska siellä kynnys jättää jokin kesken on huomattavasti matalampi. Leffateatterin hämässä tarina voisinkin viedä sinut mukanaan.

Itse yritän sinnitellä leffan kuin leffan loppuun. Esim. The Usual Suspectin (Epäillyt) kohdalla se kannatti. Pidin sitä puolenvälin kohdalla ihan sietämättömän typeränä… Kuinka väärässä olinkaan.”

No juu, en ole elokuvateatterissa jättänyt mitään kesken, vaikka joskus olisi varmaan pitänyt. Joskus olen pakottautunut katsomaan elokuvaa tylsästä alusta huolimatta, eivätkä ne nyt yleensä niin hirveästi ole parantuneet. Mutta ainakin voi sanoa nähneensä.

Epäiltyjä katsoessa aika menee kyllä siivillä johonkin Kulkukoiraan verrattuna. Ja en tiedä, onko typeryys kovin paljoa sidoksissa tylsyyteen: joku Death Race 2000 on aika typerä, mutta hauskahan sitä on katsoa.

Hyvä aihe ja rupesin mietiskelemään mitähän kaikkea sitä on tullut katseltua ja kuuneltua ihan liekeissä joista ei muut tajua tuon taivaallista.

Elokuvia:
– Rambot ovat kaikki helmiä, ennenmuinoin tuli katseltua kaikenmaailman potkupätkiä missä ei ollut järjenhiventäkään, jotenkin niin rentouttavaa katsella kun joku mättää 1000 ihmistä turpaan ilman, että tulee edes hiki. Lisäksi olen aina pitänyt elokuvista jotka liittyvät johonkin sarjakuvan supersankariin, elokuva voi olla kuinka surkea hyvänsä, mutta aina olen pitänyt melkeinpä kaikista näistä leffoista. Se ihan eka Hulk mikä tuli joskus aikoinaan oli jo niin överisurkea, että meni lähinnä komiikan puolelle, huumorileffana tietty ihan mainio.

Musiikin saralla on niin paljon kaikenmaailman typeriä rallatuksia mitä on diggaillut, että ei viitsi laittaa kuin yhden esimerkin joka kertoo kaiken olennaisen:

George strait – All My Ex’s Live In Texas

http://www.youtube.com/watch?v=r_DVyJh0ngo

Nykyään on totuttu jo niin ADHD-elokuviin että vanhat klassikot saattavat helposti tuntua tylsiltä. Hyvät elokuvat vaativat usein keskittymistä ja joskus ei vaan mielentila ole oikea.

Itselleni tulee ensimmäisenä mieleen Tarkovskin Stalker, joka on kyllä mielestäni hieno, mutta en ymmärrä miksi sitä pidetään täydellisenä elokuvana. Peili ja Solaris ovat kokonaisuutena vielä selvästi parempia. Stalkerissa on liikaa filosofista hölynpölyä ja jaarittelua joka alkaa loppua kohden puuduttamaan.

Oli silmiä avaavaa nähdä Andrei Rublev valkokankaalta pari päivää sitten. Tarkovski on yksi aivan kaikkein suurimmista, mutta Rublev on jäänyt vähän etäiseksi VHS- ja DVD-katselussa. Nyt kun sen näki filmiltä, oli jotenkin huojentavaa todeta, että siinä ON paljon tylsää ja liian proosallista ainesta.

Toisinaan nimittäin tällaisten elokuvien kohdalla en suostu luottamaan kotikatselun perusteella tehtyihin havaintoihin. Tylsistyminen voi hyvinkin iskeä, kun katsoo pieneltä ruudulta jotain pitkää ja hidasta mustavalkoelokuvaa, mutta en läheskään aina pidä sitä elokuvan vikana. Tosin sitten on sellaisia tapauksia kuten Mahtavat Ambersonit, jonka väitetyn hienouden en usko avautuvan millään, katsoi sen sitten kuinka isolta kankaalta tahansa.

En tiedä, istuisinko välttämättä kotisohvalle katsomaan Bondartsukin yli kuusituntista Sotaa ja rauhaa, mutta en malta odottaa sen ensiviikkoista 70mm-näytöstä.

Eero L: on aina piristävää, kun toinen sanoo, mitä oikeasti ajattelee, ja silloin on helpompi skarpata siihen, mitä itse oikeasti ajattelee. Muuten ajaudutaan muodolliseen hymistelyyn, joka tappaa kaiken elävän. Kallen blogitekstin otsikko on ironinen, sillä on täydellistä ajanhaaskausta välittää siitä mistä on ”oikein” pitää. Jos teos koskettaa, se on kokijalle aito ja merkityksellinen, eikä millään muulla ole väliä. Asia on loputtoman monimutkainen. Luis Buñuel sanoi, että rutiiniviihdeleffassa saattaa olla viisi ihmeellistä minuuttia, kun taas akateemisen kunnianarvoisessa taideteoksessa ehkä ei sitäkään.

Vanhoja elokuvia kannattaa katsoa ennakkoluulottomasti, ja vanhimmatkin ovat yllätyksiä täynnä. Eivät ne ole aina sen hitaampia tai tylsempiä kuin nykyelokuvat. Griffithin leikkaus oli yhtä nopeaa kuin nykyelokuvan, Gancen salamaleikkaus oli nykyelokuvaa nopeampaa, ja venäläisiä montaaseja tutkivat nykypäivän mainosohjaajat.

Laulujen ja musiikin harrastajat seikkailevat vapaasti nykyisen nuottikirjoituksen alkuajoista eli keskiajasta nykypäivään. Konserttiohjelmassa ei ole mikään juttu laittaa renessanssimusiikkia ja modernia sävellystä samaan esitykseen. Laulukirjoissa on lauluja 1700 vuoden ajalta. Yhtä lailla elokuvassa kannattaa pitää silmiä auki alkuaikoihin asti, ja ajatella asiaa niin päin, että ensimmäiset elokuvat ovat nuorimpia.

CITIZEN KANEA olen mietiskellyt lisää tämän ketjun innoittamana. Se on elokuva, josta löytää aina uusia tapoja pitää. Se alkaa päähenkilön kuolemalla, joka on kuvattu RKO-kauhuelokuvan tyyliin. Se jatkuu päähenkilön pikaelämäkerralla, joka on toteutettu uutiskatsauksen parodiana. Se on modernin vieraantuneisuuden kuvaus ja samanaikaisesti KING KONG (kohtaus, jossa Kane tuhoaa hänet jättävän vaimon budoaarin). Se on mediakritiikkiä, joka sattui maaliin niin pahasti, että W.R. Hearst oli vähällä onnistua saamaan studion polttamaan sen negatiivinkin. Welles itse joutui sellaisen painostuksen kohteeksi, ettei hän toipunut siitä koskaan. Se on tätä päivää: tänäänkin on tullut uusia uutisia Rupert Murdochin imperiumin toiminnasta.

Monesti klassikoista lukiessa tuntuu, että niissä arvostetaan eniten kuvausta ja symbolismia. Itse olen verrattain realistisen kuvamaailman kasvatti, joten ehkä siksikin tuntuu vieraalta, että elokuvaa tulisi ajatella monitulkintaisena, historiaan sidottuna koodina. Jos ajatellaan vaikka Aliens-elokuvaa, sukupolveni yhtä keskeistä elokuvakokemusta, niin fantasiamaailmasta huolimatta jokainen detalji on kohtuullisen uskottava ja pantu esille käsin kosketeltavalla tavalla. Ripleyn hahmo kommunikoi tavalla, joka on toki tyylitelty, mutta silti kohtuullisen lähellä realismia. Kaikki merkittävät yksityiskohdat on sidottu konkreettisesti juoneen: kun Ripley ohjaa lastaajamechaa, kohtauksen suurimpana funktiona on pohjustaa lopun taistelua, ei toimia meditaationa jostain ohjaajaa askarruttavasta filosofisesta kysymyksestä.

Usein mustavalkoklassikoissa kaikki on ilmiselvää lavastetta, eikä uskottavuus ole lainkaan tavoitteena. Konkretia loistaa poissaolollaan. Kohtaukset eivät välttämättä petaa seuraavia kohtauksia, vaan voivat olla pääjuonesta hyvinkin irrallisia. Replikoinnin tyylittely on siinä pisteessä, että on mahdotonta hetkeksikään unohtaa katsovansa fiktiota: hahmot tuntuvat puhuvan jonkin tietyn arkkityypin edustajina, pikemminkin kuin todellisina henkilöhahmoina. Tuntuu, kuin todellinen tarina ei ole suinkaan elokuvan juoni, vaan se täytyy erikseen dekoodata elokuva-, kulttuuri- ja taidehistorian tuntemuksella. Tämä tekee vanhan taide-elokuvan katsomisesta työtä.

Ilmaisen tämän varmaan tarpeettoman monimutkaisesti, mutta näen että vanhojen elokuvien kerrontaan tottumattomille niiden parissa viihtyminen voi olla hyvin vaikeaa. Itse haen ensisijaisesti mukaansatempaavia kokemuksia sen sijasta, että loisin itse taideteoksia mielessäni käyttäen pohjana äärimmäisen monitulkintaista, symbolistista klassikkoa.

”Tuntuu, kuin todellinen tarina ei ole suinkaan elokuvan juoni, vaan se täytyy erikseen dekoodata elokuva-, kulttuuri- ja taidehistorian tuntemuksella.”

Ei, nimenomaan ei taidehistorian tuntemuksella, vaan omalla intuitiolla ja mielikuvituksella. Puhutaan aktiivisesta katsomistavasta, kyvystä heittäytyä vuorovaikutukseen teoksen kanssa, niin mahdotonta kuin se tietysti oikeasti onkin. Toiset meistä haluavat kelailla rauhassa, ja tarinankerrontaan vapaamielisesti suhtautuvat elokuvat saattavat antaa (sekä tekijöille että katsojille) enemmän tilaa tätä mietiskelyä varten, ehkä jopa kannustaa siihen. Kyllähän ne vanhat taide-elokuvatkin on tehty kohdeyleisölle, vähintäänkin puolitietoisesti, ja kaikki tuskin ovat innostuneet niistä niiden omana aikanaankaan. Turha siis ainakaan tuntea syyllisyyttä, jos joku tietty elokuva ei satu toimimaan sinulle.

Olen itsekin miettinyt, että mikä lopulta on se kikka, jolla saan itseni unohtamaan vanhojen elokuvien nykymittapuulla kököt tekniset ratkaisut, ja siis liikuttumaan tarinan äärellä niistä huolimatta… Jotain erikoista koodausta siinä tapahtuu. Saatan alkaa katsoa elokuvaa emotionaalisesti etäältä, juurikin sellaisena aikakapselina, jota tarkastellaan enemmän uteliaisuudesta kuin elämyksellisyyden vuoksi – mutta sitten juttu saattaakin iskeä lujaa ja huomaan sen resonoivan omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa. Ihminen on kuitenkin muuttunut viime vuosisadan aikana aika vähän, samat aiheet siellä pyörivät. Palatakseni mainitsemaani ”koodaukseen”: olisiko siinä jotain samaa kuin siinä, millä tavalla katsomme teatteria? Että katsoja voi tehdä teoksen kanssa sopimuksen: jos sinä annat minulle syitä tuntea ja ajatella, minä lupaan unohtaa sen, että tuo päässäsi on oikeasti peruukki. Ei se sulje pois tunteita ja tarinan maailmaan uppoutumista.

Älähän nyt, Eero L.. Aliens on syvällinen tutkielma mm. äitiyden kauhuista. Täynnä genre-elokuvan kuvastoon upotettua symboliikkaa, joka vain odottaa dekoodaajaansa!