Guilty pleasure: mistä on oikein pitää ja mikä on roskaa

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Elokuvaharrastajat – mitä vakavammista tyypeistä on kyse, sen todennäköisemmin – listaavat joskus guilty pleasure -elokuvia. Sellaisia, joista ei oikein ole lupa pitää, mutta jotka ovat kuitenkin jotenkin henkilökohtaisesti.. päräyttäviä.

Guilty pleasure -käsitteelle on jopa oma wikipedia-selityksensä. Termiä on käytetty niin musiikin ja videopelien kuin elokuvienkin saralla.

On jotenkin ollut vaikeaa ymmärtää, miten tällaiseen konseptiin yleensä liitetään genreleffoja – ikään kuin ne olisivat jotain vähempiarvoista. Miksi olisivat? Jos pidät, niin pidät. Jos se antaa jotain, se antaa. Jos pystyt jäsentelemään ja perustelemaan, sen parempi, mutta ei sekään ole mikään välttämättömyys. Mielipiteesi on omasi.

Jos elokuva ei ole valtavirtaa, jos se ei kuulu virallisen elokuvahistorian mukaan hyväksyttyyn ”laadun” kaanoniin, se on muka ”guilty pleasure”.

I call bullshit on that.

Esimerkiksi kriitikkopolleissa parhaina pidetyt elokuvat, elokuvahistorian virstanpylväät ja oma elokuvamakuni ovat kolme erillistä asiaa. Joskus ne kohtaavat, eivät aina.

Ei saisi pitää, mutta pidän kuitenkin -elokuvaksi voisin itse mieltää ainakin ihan liian laskelmoidun, mutta jotenkin aika mainion Kuninkaan puheen. Se on ihan hömppää, mutta toimii. Sitä voin pitää lähes guilty pleasurena.

Omaan all time top kahteenkymppiini kuuluvat ainakin Mario Bavan virheetön Mies mustassa Jaguarissa eli Danger: Diabolik sekä William Friedkinin ankaran Elää ja kuolla L.A.:ssa rinnalla hankala Cruising. Jos joku tulisi sanomaan, että onpa outoja valintoja, toivottaisin onnea valitsemallaan tiellä.

Syyllisyyden tunteminen siitä, että oma maku ei ole täysin kaanonin mukaista on sairasta. Hullumpaa olisi valita omia suosikkejaan jonkun pölyaivojen valmiin listan perusteella.

Oikeastaan minun on helpompi miettiä guilty pleasure -konseptia popmusiikin puolella. Rakastan niin monia biisejä ja/tai artisteja, joiden ansiot ovat kyseenalaiset. Tässä joitain ihan ensimmäisenä mieleen ponnahtaneita esimerkkejä: Britney Spears: Toxic, Scotch: Disco Band, Natasha: AM/FM, sekä Juice Leskisen mustakantiset depressiolevyt Dokumentti ja Yölento, joita nautin valkoisesta Walkmanistani jo ala-asteikäisenä kunnes c-kasettien muovinauha alkoi väsyä.

Ei näitä joka päivä kuuntele, eikä näitä kannata soittaa ihmisille, jotka eivät niitä voi ymmärtää. Mutta saan niistä aina paljon irti. Saa pilkata, en välitä. Toimii.

Mistään elokuvasta pitämisestä en ole koskaan kokenut häpeää tai syyllisyyttä.

Pitäminen on aina totta. Makuni on omani. Makusi on omasi. Kiitos siitä.