Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Gravity on elokuva, jonka voi tulkita miten haluaa – siinä menestyksen salaisuus

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 11.11.2013 08:17

Gravity tuli perjantaina ensi-iltaan. Avaruustrilleri on ollut suuri yllätysmenestys maailmalla, ja näyttäisi kiinnostavan Suomessakin. Suosittelen sitä lämpimästi fyysisten elokuvakokemusten ystäville. [Blogimerkintä sisältää juonipaljastuksia.]

Näin Gravityn ensimmäisen kerran Venetsian elokuvajuhlilla ns. puhtaalta pöydältä. Se oli kiistämättä henkeäsalpaava elämys, etenkin kun olin eturivissä ja äänenvoimakkuus kovalla. Sen jälkeen olen kuitenkin miettinyt, mistä tässä elokuvassa oikein on kyse.

Mitä useampia eri ihmisten arvioita ja ajatuksia netistä hain, sitä vähemmän olin varma.

Pian olin lukenut niin monta Gravitystä kirjoitettua, yleensä kehuvaa tekstiä, ettei sen uudelleen katsominenkaan vapauttanut mieltäni näkemysten painolastista.

Siksi pyysin viimeiseen pressinäytökseen ystäväni Johannes Ekholmin ja Perttu Häkkisen. Kumpikin saapui näytökseen tietämättä minne oli tulossa.

Graafinen suunnittelija ja kirjailja Ekholm ei välittänyt elokuvasta, toimittaja, muusikko ja filosofi Häkkinen arvosti sitä tieteisgenren puitteissa kovastikin. Kirjasin ylös keskustelun, jonka kävimme välittömästi näytöksen jälkeen. Emme puineet esimerkiksi 3D:n hienouksia tai tapahtumaketjun tieteellistä paikkansapitävyyttä, vaan nimenomaan sitä, mistä elokuva kertoo.

Tekstissä on tästä eteenpäin spoilereita eli juonipaljastuksia.

KK: Mistä Gravityssa oikein on kyse?

PH: Tässä elokuvassa Sandra Bullockin esittämä nainen lähti avaruuteen ongelmiaan pakoon. Siellä kaikenlainen venäläinen avaruusromu koetti murhata hänet. Nainen oppi, ettei ongelmiaan pidä paeta avaruuteen. Aika banaali opetus, mutta tottahan se on.

JE: Aluksi avaruudessa on mukavaa, sitten ei. Oli tämä visuaalinen, mutta koko elokuvassa on vain kaksi tasoa: draamallinen jännitystarina ja sitten se, miltä avaruus näyttää. En tiedä, olisinko tuntenut meteorisuihkukohtauksessakaan mitään ilman kaiken alleviivaavaa musiikkia.

PH: Opin, että avaruudessa jokainen yllätys on mälsä.

KK: Ensimmäisellä katselukerralla olin niin kiinni fyysisessä puolessa, että moni yksityiskohta meni ohi. Nyt kun näin sen suomeksi tekstitettynä ja keskityin enemmän siihen, mitä dialogissa käsitellään, huomasin etten ollut ensimmäisellä kerralla noteerannut kiusallisempia juttuja. Näitä tunneasioiden monologeja ja sentimentaalisia vuodatuksia.

JE: [George] Clooneyn hahmon jatkuva höpötys oli aika rasittavaa. Tietysti höpötys selittyy sillä, että kerrotaan radiolla toisille, että täällä yhä ollaan. Ja beckettmäisesti todistellaan omaa olemassaoloa itselle jatkuvalla puheella.

KK: Miten avaruusteemaa pitäisi tulkita?

PH: Elokuvassa avaruus oli sielujen odotushuone, limbo, välitila täynnä kauhuja. Mietin tämän suhdetta Solarikseen, ennen kaikkea alkuperäiskirjaan. Siinähän on sama teema, tohtori lähtee avaruusasemalle suremaan. Ei tämä ole baitti, mutta…

JE: Päähenkilön trauma onkin hänen supervoimansa.

PH: Pohjimmainen ajatus on, että ihmiselämä on maapallolla tässä ja nyt. Avaruus on pakopaikka. Elämä tulee kokea iloineen ja kaikkine kärsimyksineen.
Kun mietitään vaikkapa misantropiaa käsitteleviä kirjoja ja tarinoita antiikista alkaen, niissä aina joku pettynyt ihminen vihaa elämää ja toisia ihmisiä niin paljon, että lähtee omiin oloihinsa jonnekin aavikolle tai viidakkoon. Ja aina on sama opetus: et voi paeta ongelmiasi eristykseen, on palattava ihmisten luo.
Onnellisuus tulee niissä tämän asian ymmärtämisestä. Tässäkin kuoleman lähellä tulee katharsis ja oivallus, kuinka tärkeää on elää ja yrittää Maapallolla.

JE: Kaikki oli psykologisoitua. Ensin pitää tehdä työtä, korjata avaruusasemaa. Sitten tulee kuiluja, jotka pitää ylittää. Joka vaiheessa pitää hakea merkitys seuraavalle teolle.

PH: Oli hienoa, että pääteesi tuli capseilla jo kirjaimellisesti alkuteksteissä: avaruudessa ei voi elää.
Pelin henki on selvä!

JE: Eikö päähenkilö puolessa välissä sano, että haluaa pois avaruudesta? Ainakin minä halusin siinä vaiheessa pois elokuvateatterista.

PH: Myös repliikki ”vihaan avaruutta” oli aika erikoinen. Mielenkiintoista oli myös se, että syy kaikkeen laitettiin venäläisten niskoille. Menet avaruuteen, ja sielläkin venäläiset ovat ryssineet kaiken.

KK: Yllätytteko, kun kerron, että tämä on ollut maailmalla iso menestys.

JE: Mitenköhän tämä on pitchattu? Nää tyypit on avaruudessa, ja ne haluaa sieltä pois?

KK: Tämä oli tekeillä 10 vuotta. Alun perin pääosiin oli kiinnitetty Scarlett Johansson ja Robert Downey Jr.
Hollywoodissa on vaikea tehdä isoa elokuvaa, joka ei perustu jonkin olemassaolevaan ja valmiiksi tuottoisaan franchiseen. Sikäli mahtavaa, että tämä näytti omien ideoiden olevan menestyskelpoisia.

JE: Ehkä tälle tulee jatko-osa.

PH: Sandra Bullock lähtee taas avaruuteen.

KK: Älä mene, Sandra.

PH: Onhan tämä verrattain kunnianhimoinen elokuva.

KK: Uskon, että Gravity on siksi niin suosittu, että kaikki tulkinnat ovat mahdollisia, kukin voi lukea omasta kulmastaan. Uskontoihin viitataan, mutta mihinkään ei sitouduta.

PH: On ainakin helppo tulkita feministisesti. Nainen vapautuu miehestä.

JE: Ja tietysti tämä on koko kestonsa ajan viiden pennin eksistentialismia.

PH: Eikö kaikki todellisin eksistentialismi ole sellaista viiden pennin eksistentialismia. Sitä joko on tai ei ole. Ei-oleminen on mälsää.

(hiljaisuus)

KK: Gravity tarkoittaa myös vakavuutta. Elokuvan suomalainen nimi voisi olla Gravity – Vakavaa.

PH: Viittaako nimi myös siihen, kun nainen on raskaana?

KK: Mahdollisesti.
Painovoima on tietysti oivallinen metafora suunnilleen mille tahansa vastukselle.
Lopussa painovoima voitetaan monin tavoin. Pärjäämällä. Koneiden avulla, mutta ihmisen sisäisellä väännöllä, sisulla.

JE: Päähenkilö on uusliberalistien ihanne-ihminen, joka jaksaa kantaa oman painonsa.

PH: Makein kohta oli, kun hän leijuu sikiöasennossa.

JE: Hän oli siinä kohtauksessa kovasti Lara Croftin näköinen. Aivan samat vaatteet. Aika vähän vaatteita.

PH: Kyllä. Kiinnitin huomiota. Kohtaus oli ehkä hieman kiihottavakin.

JE: Mietin, että mitä jos hän olisi todella lihava?

PH: Nimi voisi olla edelleen Gravity.
Roseanne Barr lähtee avaruuteen, kun koko perhe on menehtynyt sydän- ja verisuonitauteihin. Miettikää, miten hyvä komedia siitä syntyisi. Tukeva astronautti ei pääse ilmalukosta sisään. Hän kauhoo suuhunsa perunalastuja, jotka pakenevat painottomassa tilassa.

KK: Mutta mitä piditte?

PH: Kyllä tämä on neljän tähden elokuva Hollywoodin avaruusgenressä. On toki todella latteita kohtauksia, mutta ei monta. Hollywood-elokuvalta aina odottaa, että on julkilausuttuja tunteita, jotta katsojien massa ei tylsisty.
Hyvissä scifielokuvissa informaation määrä pidetään usein suppeana. Sikäli Gravitya voi loppusuoralle asti rinnastaa jopa Stalkeriin, joka on elokuva siitä, kannattaako uskoa vai ei. Eikä Tarkovski selitä merkityksiä koko kahden ja puolen tunnin aikana, ennen kuin Stalker lopussa menee kotiin ja pillahtaa vaimon vieressä itkuun kurjassa murjussaan jossain Tallinnan esikaupunkialueella.

JE: En mä tiedä, antaisin ehkä kaksi tähteä. Kivoja kuvia ja kohtauksia. Venäläinen musiikkivideo, jossa ammuskellaan, oli paljon parempi.
Jos tämän piirtäisi kaavioksi, siinä on vain siirtyminen pisteestä a pisteeseen b ja noin 17 vastoinkäymistä, jotka eivät muuta juuri mitään.
Mitä muita samantyyppisiä oikein on? Uusi Solaris?

PH:Event Horizonissa ollaan avaruudessa eikä päästä pois.

KK: Diggasin aivan erityisesti lopun sammakosta. Se viittaa evoluutioon, ja siksi se muistuttaa 2001: Avaruusseikkailusta, mutta se on myös tahallista huumoria.
Sammakko!

PH: Sammakko oli lystikäs.

JE: Vaikka ulkoasu on hieno, tästä puuttui auteurmainen oikea tekemisen intohimo. Sellainen henkilökohtainen lataus, joka heijastuisi katsomiskokemukseen.

PH: Kuka tämän on ohjannut?

KK: Alfonso Cuaron. Tunnetuimmat leffansa ovat Children of Men ja Ja äitiäs kans.

JE: Nehän ovat molemmat ihan hyviä leffoja.

PH: En ole nähnyt kumpaakaan.

KK: Kannattaa katsoa. Children of Men etenkin.

PH: Yksi mielenkiintoinen filosofinen seikka on, että elokuva ei selitä, tuleeko pelastus viestinä haudan takaa, vai johtuuko se hapen puutteesta. Myös jokaisessa Will Ferrell -komediassa tulee hetki, jolloin yhtäkkiä muistetaan tai oivalletaan joku asia, joka ratkaisee kaiken.

JE: Myös Kung Fu Panda muistaa pahassa paikassa yhtäkkiä, että salaisuus on, että ei ole mitään kungfun salaisuutta.

KK: Aika usein ihmettelen, miten käsikirjoittajat jaksavat uskoa tällaisiin paperilla rimanalituksilta näyttäviin, yllättäviin ja pohjustamattomiin ratkaisuihin, jotka sitten kuitenkin menevät itse elokuvassa läpi. Kuten tässä päähenkilön heureka-kokemus: hei näinhän nämä venäläisten laitteet toimivat.

JE: Jos menee kivi pään läpi avaruudessa, eikö tule verta? Vai oliko kaikki veri tullut jo? Ehkä Myytinmurtajat voisivat testata tämän.

PH: Onhan meillä lähempänä Duudsonit.

KK: Heillähän on se sika, jos kukaan ei suostu.

PH: Uskon, että Jarppikin suostuisi.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Itse vertaisin tätä Apollo 13 -elokuvaan, joka on toinen tällainen avaruuskatastrofielokuva ja paljon parempi vieläpä.

Hyvä huomio tuo, että puuttuu auteurmainen ote. Se Cuaronin auteur-ote näkyy lähinnä visuaalisessa puolessa, joka on kyllä hieno, mutta kaikki muu aika ilmavan höttöistä, vaikka yritetty laittaa jotain mukataiteellisia vertauskuvia ja vähän henkilökohtaista tragediaa taustalle. Cuaronin muutkin leffat on minusta pintapuolisesti hyvältä näyttäviä elokuvia, mutta niistä puuttuu se vahva näkökulma. On vain sellaista taiteellisuuden feikkaamista. Pintataso vaikuttava, mutta sisällä ei ole oikein mitään. Koskee myös Children of Meniä. Tuo mitä sanot, että voi tulkita miten haluaa on juuri sitä, että ohjaaja ei ole oikein itsekään varma mitä on tekemässä muuta kuin hienoja kuvia. Sitten laitellaan täkynä sinne vähän sitä sun tätä, vähän draamaa, vähän vertauskuvia, jos joku niistä tarttuisi.

Luulen, että tämän menestyksen salaisuus on kuitenkin siinä, että tää on visuaalisesti vaikuttava ja pohjimmiltaan sitä tuttua sentimentaalista Hollywood-kamaa, jossa samaistuttava jokanainen selviytyy vaikeuksien kautta voittoon nostattavan scoremusan saattelemana.

Kalle ja Perttu pistäkääpäs viikottainen tai kuukausittainen elokuva -podcast pystyyn, sensuroimatonta horinaa kuulisin mielelläni ASAP esim. juuri näkemästäni Halosen Kalevalasta… tässä Tested teknisemmin Gravitystä http://www.youtube.com/watch?v=4_OF7pFn2r0

-v

Tarina taas oli hyvin pelkistetty arkinen selviytymistarina.

Nainen on menettänyt lapsensa onnettomuudessa.

Miestä ei ole. Ihmisiä ei ole.
Hänellä on sentään työnsä, jossa menestyy.

Tulee taloudellinen lama, joka ei koske kuitenkaan häntä suoraan.
Sitten tilanne muuttuu. Omaa yhtiöön iskee YT.

Kaikki irtisanotaan.

Sitten menee asunto.

Hädässä löytyy turva rauhallisesti asiat ottavasta työkaverista.
Mutta mies jättää naisen yksin.

Onnistuu hankkimaan asunnon. Taloustilanne ei parane. Häätö tulee. Muutto toisaalle. Taas pois. Ja sitten kotiin maahan. Ei ihmeellinen juoni. Vähän tylsäkin, paitsi tietysti sen mielessä joka joutuu elämässään tällaisen läpi voi olla samanlaista pyöritystä kuin elokuvassa.

Ja siksi avaruus oli lähinnä tarinan kerronnan keino JA ehkäpä nerokas sellainen.

Näitä luetaan juuri nyt