Gone Girl, vuoden viihdyttävin elokuva narsismista

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Gone Girl on niitä elokuvia, jotka tuntuvat katsomisen jälkeen päivä päivältä yhä paremmilta. Trilleri oli oikein nautinnollinen, mutta se jää poikkeuksellisen syvälle mieleen. Ei kytemään, vaan riehumaan.

Tämä ei tietenkään ole aivan odottamatonta, kun elokuva alkaa seesteisellä äänensävyllä puhutulla monologilla, jossa miespäähenkilö toteaa naisen aivoitusten selviävän vain, jos hakkaa kallon hajalle. Monien David Fincherin aiempien elokuvien tapaan viileän pinnan alla on musta komedia.

Gone Girl on melodrama, jossa on kaksi samanarvoista päähenkilöä, kumpikin täysi kelmi. Roolitus on täydellinen. Fincher käyttää esimerkiksi usein tylsää Ben Affleckia samaan tapaan kuin Stanley Kubrick valjasti Tom Cruisen maneerit nerokkaasti Eyes Wide Shutissa.

Varsinainen tähti on kuitenkin Rosamund Pike. Varietyn artikkeli Fincherin roolitus- ja kuvausprosessista Piken näkökulmasta on erinomainen.

Tarina kertoo kidnapatusta vaimosta, median ajojahdista tai ehkä psykopaatista. Tai oikeastaan narsismista ja siitä, kuinka ihmiset eivät osaa tai halua katsoa itse asiaa, vaan näkevät vain sen, minkä haluavat nähdä. Tämäkin on Fincherin toistuva teema. Hän kertoo vinoista ihmissuhteista ja todellisuudesta, joka on täynnä valheita, koska vedätys on valheiden uhreille ihan ok. Totuus tekisi vielä kipeämpää.