Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Genre-elokuvan tekemisen vaikeudesta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 10.1.2012 10:41

Suomalainen elokuva tuntui pitkään omalta genreltään eli lajityypiltään, jonka sisällä oli vain muutama variaatio: Spede-komediat, sotatarinat, nuorisoelokuvat ja satunnaiset urbaanit draamat. Kotimaisten ilme oli samanlainen, köyhä, ja kärjistäen tuntui ettei tekemisen takana ollut kuin pari erilaista ajattelutapaa, hölmö viihde ja sisäänpäinkääntynyt taide.

Oma näkökulmani on tietenkin suppea ja kokemukseni alkavat 1980-luvulta. Aikanaan, 1960-luvulle asti vaihtelua oli enemmän. Toki myös 1970-1990-luvuilla tehtiin onnistuneita ja persoonallisia elokuvia, mutta rehellisesti sanottuna: ei kovin montaa. Ei esimerkiksi 1980-luvun harvoista jännäriyritelmistä ole dvd:lläkään julkaistu kuin pari.

Viime vuosikymmenellä valikoima alkoi vihdoin laajentua, samalla kun suomalainen elokuva saavutti uudelleen yleisön luottamusta. Tehtiin romanttisia komedioita enemmän tai vähemmän kaavamisesti, jopa hitchcockmaista trilleriä. Eri genrejen tekeminen ei ehkä ole itseisarvo, mutta se osoittaa, että elokuva-ala voi hyvin: on uskallusta, kiinnostusta ja toivottavasti taitoakin monipuoliseen tekemiseen.

Kirjo vain kasvaa.

Sauna oli rohkeasti metafyysinen kauhutarina, uudessa Harjunpäässä tavoiteltiin sarjamurhaajatrilleriä, Syvälle salattu mukaili erilaisia kauhun ja trillerin perussuuntia. Arvostan suuresti uskallusta, mutta välillä tekemisessä on menty pahasti metsään.

Käsikirjoittaja Pekko Pesonen kirjoitti taannoin blogissaan kotimaisen elokuvan tekijöiden genre-innostuksesta ja etenkin sen sudenkuopista. Olen kaikesta samaa mieltä.

Pesosen teesit ovat (osin itse tulkitseminani ja tiivistäminäni):
– tekijän tulee tuntea genre todella hyvin
– tekijän tulee rakastaa genreä
– tekijän tulee ymmärtää genreä niin, että hän osaa yllättää sen puitteissa
– tekijän pitää sisäistää, ettei genren tekeminen tarkoita tosimaailmasta
– elokuva pitää markkinoida vilpittömästi sellaisena mitä se on

Olen kuullut genren tekemisestä puoliväkisin. Olen nähnyt kotimaisia elokuvia, joista jää sellainen maku. Puolivillainen matkiminen ei vie minnekään.

”Genre on selkeä lupaus katsojalle siitä mitä hän tulee rahoillaan saamaan. On turvallisempaa valita elokuva josta tietää ainakin suunnilleen millainen se on kuin ostaa sika säkissä, olkoonkin vaikka kuinka kehuttu sika”, Pesonen kirjoittaa.

En voi sille mitään, että jotkut kotimaiset ovat tuntuneet nimenomaan genren väärinkäytöltä. On ajateltu, että päästään myös ulkomaisille markkinoille. Ja sitten petytään, vaikka vika ei ollut genren tekemisessä vaan siinä, että sitä on tehty nimenomaan vääristä, epärehellisistä lähtökohdista.

”Suomalaisuudesta ei saa hirveästi lisäpisteitä genre-elokuvien kohdalla vaan ne kilpailevat selkeämmin ulkomaisten vastaavien tuotosten kanssa. Vertailu on armotonta. Ei auta tehdä jotain minkä jenkit tekivät jo kymmenen vuotta sitten”, Pesonen kiteyttää toisen tärkeän pointin.

Rakastan hyvin tehtyjä genre-elokuvia. Mutta mikään ei ole ankeampaa kuin genren käyttäminen vedätykseen, tai tekosyynä sille, ettei tehdä tosissaan ja koko sydämellä. Siitä seuraa aina katastrofi.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

”Ei esimerkiksi 1980-luvun harvoista jännäriyritelmistä ole dvd:lläkään julkaistu kuin pari.”

Tähän on pakko kommentoida sen verran, että kyse ei ole siitä, että 80-luvun kotimaiset jännitysviritelmät olisivat kaikki kehnoja, vaan koska tuon aikakauden kotimaisten elokuvien esitys- ja levitysoikeudet lojuvat laajalti vähän missa sattuvat. Esim. pienistä tuotantoyhtiöistä moni on konkurssissa tai selvitystilassa. Kotimaisista rikosdraamoista esim. Järvi-Laturin Kotiin päin ja Aaltosen Tilinteko kyllä ansaitsisivat tulla levitetyksi DVD:nä. Lukuisista muista 80-luvun kotimaisista (Tulipää, Huhtikuu on kuukausista julmin, Jon…) puhumattakaan

Otto: ”Tähän on pakko kommentoida sen verran, että kyse ei ole siitä, että 80-luvun kotimaiset jännitysviritelmät olisivat kaikki kehnoja, vaan koska tuon aikakauden kotimaisten elokuvien esitys- ja levitysoikeudet lojuvat laajalti vähän missa sattuvat.”

Totta tämäkin. (Mutta eipä niiden perään kauheasti kysellä, sillä firmat menivät konkkaan, koska niitä elokuvia ei aikanaankaan katsottu…)

Jännä käänne tapahtui vuonna 1999, kun alkoi suomalaisen elokuvan suosion uusi nousu. Siihen asti pitkään suurimmat suosikkielokuvat olivat olleet yleensä komedioita (erityisesti Uunosellaisia), mutta vuonna 1999 suosikkikomedioihin tuli katkos. Muita lajeja elvytettiin, menestyneimpinä Markus Selin ja Aleksi Mäkelä.

Hyvä esimerkki puoliväkisin tehdystä puolivillaisesta genre-elokuvasta on juurikin tuo Harjunpää ja pahan pappi. Ja tuli myös juuri sellainen tunne sitä katsoessa, että nyt on Saarela halunnut tehdä rankkaa leffaa ihan vaan raflaavan rankkuuden takia. Ei ainakaan Harjunpää-kirjojen kanssa sillä ollut mitään muuta tekemistä kuin samat henkilöhahmojen nimet ja tapahtumapaikkana Helsinki. Ainakin on kova poika tulkitsemaan vapaalla kädellä herra Saarela.

Saarelalle pitäisi antaa vapaat kädet Mannerheim-elokuvaan. Siinä Mannerheim raiskaisi hevosensa, ampuisi tsaarin, voittaisi Suomen sodat ja julistaisi itsensä Suomen kuninkaaksi. Kaikki tämä tapahtuisi salamannopein leikkauksin 30 eri kameralla eri näkökulmista ja välillä olis niinku tosi coolia helikopterikuvaa Helsingistä. Kuvien värisäädöt voisi olla pelkkää punaisenmustan ja mustan sekaista sillisalaattimössöä.

Drive tältä vuodelta on hyvä esimerkki onnistuneesta genre-elokuvasta, siinähän ei uusia oivalluksia paljoa olekaan, mutta sekoitus vanhoista on erittäin hyvin onnistunut. Samoin tulee mieleen Shawshank redemption, josta tekijät itsekin sanoivat, että katsoivat kaikki vankilaan sijoittuvat klassikkoelokuvat ja ottivat parhaat ainekset niistä – vaikka juttu perustuukin Kingin kirjaan.
Myös se Dead snow, josta tänään kirjoitit, on mainio genre-elokuva joka jäi mieleen.

”Menestyneimpinä Markus Selin ja Aleksi Mäkelä”

Aivan niin, talousmenestystä tulee, mutta herrat ovat samalla hyviä esimerkkejä puolivillaisesti tehdystä (genre-)elokuvasta. Suomen Jerry Bruckheimer ja Michael Bay.
Jotkut tietysti voivat ottaa tuon kehuna.

Mies lännestä: kuten Spede aikoinaan, niin Selin nykyään pitää Suomen elokuvateattereita pystyssä, jolloin niissä voi esittää myös sisäänkääntynyttä taidetta. Rinnakkainen tilanne oli Italian elokuvan kulta-aikana 1940-luvulta 1970-luvulle: Italia oli genre-elokuvan paratiisi, jossa elokuvataide kukoisti.

Tavis-katsojana ymmärrän elokuvan merkittäväksi silloin, kun se jollain tapaa koskettaa katsojaansa. Esim. mainion Gilbert Grape-elokuvan katsottuani jälleen kerran sain ystävältäni kommentin, kuinka hän tulkitsi heti siitä omaan elämäänsä liittyvää. Vaikka kyse olisikin jonkinlaisesta samaistumisesta, niin elokuva oli tehnyt tehtävänsä elämyksenä.

Ennen tätä suomalaisen elokuvan nousua sai tosiaan pettyä tähän Suomen ”Kurjuuden maksimointi”-genreen. Joka vaivaa jonkin verran vieläkin. Eli että koskettavan draaman resepti on muka se, että elokuvan päähenkilöllä menee alussa kurjasti, loppua kohden senkun kurjenee kunnes tämä syöksyy autolla Kolera-altaaseen tai tukehduttaa itsensä pakokaasuilla. Breshnevin aikoina joillain ohjaajilla piilofunktio taisikin olla alleviivata kapitalistisen yhteiskunnan kurjuutta joka poistuu melkein ainoastaan vaihtaessamme yhteiskuntajärjestyksemme sosialismiin. Ehkä tämä asia myönnetään vasta kun sen ajan myötävaikuttajat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

Selin tekee viihdyttäviä elokuvia ”suuren maailman tyyliin”, mutta uskon että suomalaisen elokuvan breikkaus maailmalla, jos on tullakseen, ei tule matkimalla vaan jollain omaperäisellä jutulla. Kevyen musiikin sarallakin maailmalla on breikanneet heavy- ja hard rock-genren yhtyeet. Suomalaisten taiteilijoiden ja musiikkitoimittajien välinpitämättömyys ja halveksunta on voinut olla näille bändeille pelkkä voimavara.

Ruotsalaiset ohjaajat (ne hemmetin ruotsalaiset ;) ) ovat onnistuneet tekemään loistavia itsensä ja maansa näköisiä genre-elokuvia, esim. Ystävät hämärän jälkeen (nuortenelokuva/kauhu), Fucking Åmål (kasvutarina), Kopps (poliisikomedia),… ja tietysti Miehet jotka vihaavat naisia on yksinään, trilogiasta irroitettunakin erinomainen sarjamurhaajatrilleri.

Mielestäni genre pitäisi osata sovittaa myös tekomaan oloihin ellei sitten kyseessä ole puhdas fantasiaelokuva. Muuten lopputulos näyttää monesti juuri sellaiselta ”halvalta kopiolta” suuren maailman elokuvista. Esim. romanttiset komediat -Suomalaiset nyt vain eivät käyttäydy samalla tavalla kuin amerikkalaiset tai britit tai ranskalaiset.

Viimevuosina täältä on tullut paljon hyviä ja katsojia vetäneitä dokkareita, ehkä niiden sisällöstä kannattaisi ottaa ideoita omaperäisiin suomalaisiin elokuviin…?

On Suomessa tehty ennekin kohtalaisia genre-elokuvia, usein ne on vaan unohdettu. Eikä monet näistä uusistakaan hyvin vedä katsojia. Sauna, Harjunpää ja Syvälle Salattu menestyi kaikki keskinkertaisesti. Mut joo, Rare Exports ja Varekset on sentään menestyneet.

Genre-elokuva on minulle hieman vieras käsite. Elokuvatutkimuksen genreteoria on kohtuullisen tuttua, mutta mitä ”genreä” esimerkiksi Rare Exports edustaa ”genre-elokuva” -käsitteen sisällä?

Tero: ”Genre-elokuva on minulle hieman vieras käsite. Elokuvatutkimuksen genreteoria on kohtuullisen tuttua, mutta mitä ”genreä” esimerkiksi Rare Exports edustaa ”genre-elokuva” -käsitteen sisällä?”

Hyvä kysymys. Ei kai kuitenkaan ole laiskaa luokitella se fantasia-genreen, joka on syntynyt käytännössä vasta 1980-luvulta alkaen (samoin kuin toimintaelokuva)? Genrethän elävät, ja hyvä genre-elokuva voi laajentaa genreään perustavanlaatuisestikin.

Suomalaisessa elokuvassa tapahtui lajien paluu vuosina 1998-2000, jolloin tehtiin perinteisiä suomalaisia lajeja kuten sotaelokuvaa (RUKAJÄRVEN TIE), pohjalaiselokuvaa (HÄJYT), laulaja-elämäkertaelokuvaa (KULKURI JA JOUTSEN), Lapin kullankaivajaelokuvaa (LAPIN KULLAN KIMALLUS), kesäerotiikkaa (LEVOTTOMAT) ja jopa tukkilaiselokuvaa (KUNINGASJÄTKÄ). Uuno-, Körmy- ja Pekko-farssiputkien katkettua käynnistyi vielä Kummeli-sarja, mutta esimerkiksi ihmevuonna 1999 ei valmistunut yhtään farssia. Ere Kokkonen teki sarjan humoristisia Arto Paasilinna -filmatisointeja, mutta nekään eivät olleet farsseja. Uutta silloin oli Aleksi Mäkelän perustama Suomi-action (KOTIRAUHAKIN on mielestäni perhedraaman ja actionin miksaus). RARE EXPORTS on myös uutta: modernia ironista fantasiaa. Rick Altmanin genreteorian mukaan toimivin genre-elokuva ei yleensä pyri puhdasoppisuuteen vaan sekoittumiseen. Taitaa päteä RARE EXPORTSIINKIN.

Tuota Hra Alasen näkökulmaa ajoin takaa. Noin teoreettisella tasolla kaikki yksittäiset elokuvat on palautettavissa – helposti tai väkisin – johonkin genreen tai genreihin. ”Genre-elokuva”-termi on siksi jäänyt minulle hieman hämäräksi. Siis: on elokuvagenrejä ja sitten on ”genre-elokuvia”.