Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Finnkinon ajama virtual print fee on elokuvalevittämisen uusi painajainen Suomessa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 25.1.2011 13:15

Suomen elokuva-alaa on viime kuukausina kohauttanut asia, josta ei ole julkisuudessa puhuttu mitään. Se on herättänyt epäilyksiä, paniikkiakin. Se tulee astumaan voimaan keväällä, mutta missä muodossa – kukaan ei tiedä. Sen nimi on virtual print fee. Takana on ennätystulosta tahkonnut Finnkino, voittajina Hollywood-studiot.

Syksyllä 2010 Finnkinolta ilmoitettiin levittäjille, että tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen kaikista digikopioina levitetyistä elokuvista tulee maksaa lisämaksu.

Summa oli määrittelemätön.

Käyttöön oli tulossa virtual print fee (tästä eteenpäin vpf), ja se tulisi vaikuttamaan niin, että aina kun elokuvaa näytetään digikopiolta, levittäjän pitäisi maksaa amerikkalaiselle integraattorifirmalle satoja euroja per viikko. Hinnasto oli auki, koska sopimuksia ei oltu tehty – eikä niitä välttämättä ehdittäisi tehdä ennen vuodenvaihdetta.

Levitysyhtiöistä tähän ilmoitukseen reagoitiin hämmentyneesti, mutta määrätietoisesti: ei näin.

Nyt Finnkino on siirtänyt vpf-malliin siirtymistä, mutta sen sanotaan tulevan käyttöön vielä keväällä.

Lyhyesti: Finnkino on myymässä tähän mennessä hankittuja digitaaliprojektoreitaan amerikkalaistaholle. Tämän jälkeen projektorien käytöstä tulee maksaa amerikkalaisille, kunnes ne on maksettu takaisin. Tällaista firmaa kutsutaan integraattoriksi.

Finnkinoa ollaan myymässä. Sen bisneksen täytyy näyttää paperilla mahdollisimman hyvältä, ja luulisi sen jo näyttävänkin, koska voittoa tuli viime vuonna mukavasti.

Hyvän julkisivun lisäksi Finnkino tarvitsee rahaa, koska kaikkiin sen elokuvasaleihin ollaan asentamassa digiprojektoreita vanhan 35-millisen filmiprojektoritekniikan tilalle. Ne maksavat kymmeniä tuhansia euroja kappale. Kalliin urakan on määrä olla ohi nopeasti, kesällä 2012.

Integraattoreita on perustettu tätä varten. Ne omistavat valtavasti projektoreita Yhdysvalloissa ja ovat levinneet useisiin Euroopan maihin.

Kaikki alalla Suomessa ovat samaa mieltä siitä, että kuluja tulee jakaa, koska aikanaan levittäjätkin hyötyvät digiesittämiseen siirtymisestä ja maksumieheksi olivat jäämässä vain elokuvateatterit.

Käytännössä monopoliasemassa olevan Finnkinon – joka omistaa esimerkiksi Helsingissä kaikki päivittäiskäytössä olevat elokuvasalit kahta (Kino Engel) lukuun ottamatta – yksipuolinen ilmoitus integraattorisopimuksen tekemisestä oli silti sokki. Neuvottelujen sijaan pöytään tuotiin vaatimuksia, vaikka toistaiseksi levitysyhtiöt eivät ole rahallisesti hyötyneet digitalisoitumisesta.

Finnkinon toimitusjohtaja Liisi Jauho kuvailee tilannetta silti ”talkoiksi”.

Integraattori ei ole hyväntekijä. Sitä on verrattu asunnonvälittäjään, joka vetää tuhdin siivun välistä. Vaikka kukaan ei ole varma, millaisiin sopimuksiin lopulta päästään, on selvää, että integraattori ajaa amerikkalaisen elokuvatuotannon etua.

Kuudella seitsemästä suuresta Hollywood-studiosta on sopimukset integraattorien kanssa. Sopimuksen sisältö – se mitä Hollywood maksaa elokuviensa esittämisestä – on luonnollisesti salaisuus.

Integraattorit eivät ole vain hyvissä väleissä Hollywood-studioiden kanssa. Ilmeisesti ne ovat niiden luomuksia.

Ei ole syytä kuvitella, että kukaan muu saisi yhtä hyviä sopimuksia kuin studiot. Todennäköisesti integraattorit on keksitty puskea myös Eurooppaan siksi, että Hollywoodissa on huolestuttu, kun paikallinen tuotanto lohkaisee taas yhä suuremman siivun elokuvalevityksestä: esimerkiksi Suomessa kotimainen elokuva pärjää taas yhä paremmin.

Tästä kaikesta puhutaan kuiskaillen, sillä Finnkino on niin mahtava peluri, ettei sitä haluta ärsyttää.

Mitä tulee tapahtumaan?

Kärjistämättä suomalaisen elokuvateatteriesitystoiminnan omistus – joskaan ei välitön hallinnointi – siirtyy ulkomaisiin käsiin.

Kärjistämättä amerikkalaiset studioelokuvat saavat taloudellisen etulyöntiaseman. Niiden esittäminen on vpf-sopimuksen alkamisesta lähtien edullisempaa kuin muiden elokuvien – suomalaisten elokuvien, eurooppalaisten elokuvien, kaiken muun.

Vpf-malleissa esittäminen lasketaan per sali, per viikko. Istumapaikkoja ei lasketa.

Jos uusi Harry Potter tai Spider-Man otetaan pyörimään yli 600-paikkaisessa Tennispalatsi ykkösessä viisi kertaa päivässä, integraattorille maksetaan sovittu summa, x. Jos eurooppalainen elokuva otetaan piskuiseen alle 100 hengen saliin näytettäväksi kerran päivässä, integraattorille maksetaan summa x.

Paitsi että x on salainen sopimus. Ison Hollywood-studion x on pienempi kuin pienen riippumattoman levittäjän x.

Alalla kuiskitaan, että studioelokuvan esittämisen x olisi noin 350 euroa per viikko, muut pulittaisivat 500-650 euroa per viikko.

Ongelmallista on sekin, että nyt, kun elokuvista osa levitetään digitaalisesti ja osa perinteisinä filmikopioina, joutuvat levittäjät maksamaan kahdesta formaatista. Vasta kesän 2012 jälkeen voidaan pääsääntöisesti siirtyä yhteen formaattiin, digitaaliseen. Kahden formaatin käyttämisestä kertyy tuplakustannukset. Finnkino ei siis ole tulossa vastaan, vaan iskee uuden, ison kustannuksen peliin.

Ennen kuin Finnkino luopui vuodenvaihteen yllätys-vpf-siirtymisestä, maahantuojilla yksinkertaisesti laskettiin, että sitten on levitettävä ainoastaan filmikopioita esimerkiksi kevään kaikista Oscar-tyrkkyelokuvista ja unohdettava digikopiot. Tästä Finnkinokin säikähti.

Totta kai levitysyhtiöiden etu – elokuvien menestys – on myös Finnkinon etu. Siksi nyt ollaan hämmennyksen tilanteessa, vaikka uhkaus vpf-pikasiirtymisestä on vedetty takaisin. Silti arvioiden mukaan tarkoitus on saada levitysyhtiöiltä 4-5 miljoonaa euroa niiden 7-8 vuoden aikana, jotka vpf-sopimus olisi voimassa (lopulta projektorit siirtyvät takaisin Finnkinon omistukseen).

Digitaaliseen esittämiseen halutaan siirtyä, koska se on halvempaa. 35-millinen filmi oli käytössä yli sata vuotta. Harva teknologia on säilynyt yhtä pitkään ammattikäytössä lähes muuttumatta.

Perinteisellä 35-millisellä filmillä elokuvakopio painaa noin 25 kiloa ja maksaa vähintään tuhat euroa plus rahdit. Digikopio on kovalevy, hinnaltaan muutamien satojen eurojen luokkaa. Niiden kopioiminen on halpaa, joten mitä suurempi lanseeraus on kyseessä, sitä halvemmaksi se suhteessa tulee. Tästäkin hyötyvät ennen kaikkea amerikkalaiset elokuvastudiot, jotka tekevät maailmalle kertaheitolla esimerkiksi 7000 kopiota.

Periaatteessa kustannusten pieneneminen voisi laajentaa valikoimaa: digikopio voidaan ostaa ja liikuttaa helposti, kustannus on vain tekstittäminen ja tietysti markkinointi.

Silti nyt uskotaan tarjonnan kapenevan. Digikopioiden tekeminen on halpaa siis etenkin massalanseerauksien osalta. Jos digiesittämisestä tehdään vpf-mallilla kallista, digitalisoitumisen hyöty katoaa nimenomaan pienten elokuvien kohdalta. James Bondilla tai supersankarielokuvilla ei ole hätää. Puolen vuoden ajan ohjelmistossa, pienissä saleissa rauhallisesti katsojia keräävä aikuisen maun taide-elokuva on kärsijä. Sellaisten levittämisestä voi tulla jopa mahdotonta.

Suomalaisten elokuvatuottajien piirissä epäillään kustannusten nousevan kymmenillä tuhansilla euroilla. Se ei ehkä järkytä hittimaakareita, mutta viime vuosina noussut trendi elokuvien tekemisestä riskillä myös halvemmalla, pienemmille yleisöille – esimerkkejä ovat vaikkapa alun perin ihan televisiotuotannoksi kaavailtu kiitetty yllätyshitti Postia pappi Jaakobille ja monet elokuvateattereihin tuodut merkittävät dokumentit, kuten Miesten vuoro ja Reindeerspotting – voi tyrehtyä, kun taloudellinen taakka kasvaa rajusti. Ei ole suomalaisen kulttuurin etu, että vain varman päälle pelaavat elokuvat tehdään.

Suomalaiset elokuvatuottajat haluavat läpinäkyvyyttä. He tietävät joutuvansa maksumiehiksi – heidän ja Finnkinon välissä oleva levitysyhtiö siirtää vpf-kulut heille.

Elokuvalevittäjiäkin ihmetyttää. Suuremmat heistä edustavat yhtä tai kahta Hollywood-studiota, mutta vaikka se bisnes on turvattu, siinä sivussa firmat levittävät myös muutamia tai jopa kymmeniä kotimaisia sekä riippumattomia ulkomaisia elokuvia per vuosi.

On selvää, että niiden maahantuotavien pienten elokuvien, jotka jo nyt kuuluvat ”kannattaako tuoda” -kategoriaan, riski nousee jopa kestämättömäksi.

Vpf diskriminoi pieniä elokuvia. Se on kulttuuripoliittinen kysymys.

Yksi outo lisäkuvio on se, että Finnkino on saanut Suomen elokuvasäätiöltä tukea monien maaseudulla sijaitsevien elokuvasalien digiprojektorien ostamiseen. Nyt nekin myytäisiin amerikkalaisille. Julkisen rahan kuuluminen suomalaiseen elokuvaesitys- ja tuotantotoimintaan saa integraattori-välistävedon tuntumaan entistä kummallisemmalta.

Ratkaisuja tehdään lähiviikkoina. Integraattoriksi valitun – sopimusta ei tosin ole vielä tehty – AAM:n väkeä on näinä päivinä tulossa Suomeen kertomaan tarjouksestaan myös levittäjille.

On kummallista, että vpf-mallin ajatellaan sopivan Suomeen, edes taloudellisesti. Toki se on bisnekselle hyvä malli USA:ssa, jossa yli 90 prosenttia elokuvalipuista myydään seitsemän suuren Hollywood-studion kauppatavaraan. Meillä Finnkino sahaisi omaa oksaansa tekemällä tavarantoimittajien – suomalaisten elokuvatuottajien ja muiden kuin Hollywood-elokuvien levittäjien – tilanteen tukalaksi, sillä amerikkalaisten osuus on noin 60 prosenttia.

Kysymyksiä riittää. Miksi on turvauduttava amerikkalaiseen integraattoriin, kolmanteen osapuoleen? Miksei vain voitaisi sopia levittäjien ja Finnkinon välille summaa, joka esityksistä maksetaan?

Annetaanko nyt pirulle pikkusormi vai kerralla koko käsi?

Ja kuvitteleeko joku, että Hollywood luovuttaisi saamansa jalansijan joskus takaisin? Kun projektorit 7-8 vuoden kuluttua palautetaan Finnkinolle, ollaan jo varmasti siirtymässä ellei siirrytty seuraavan sukupolven digiteknologiaan; nykyiset 2K-tarkkuuksiset digiprojektorit eivät ole juuri tavallista teräväpiirtokuvaa parempilaatuisia. 4K tekee jo tuloaan. Sitä paitsi projektorien kestoiäksikin on arvioitu vain kymmenisen vuotta.

Elämme jännittäviä aikoja.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Tämä veti allekirjoittaneen hiljaiseksi.

Yritykseni Monadi-Filmi on julkaisemassa tänä vuonna indie-elokuvan, josta olemme aikoneet tehdä 2K-kopion. Jos vpf otetaan käyttöön, elokuvan levittäminen teattereissa tulee käytännössä täysin mahdottomaksi. Kaltaisellamme pikkuruisella toimijalla ei ole kerrassaan mitään mahdollisuuksia, saati halua, pulittaa oman elokuvamme esittämisestä jollekin jenkkifirmalle.

Kaikkinensa tämä on niin absurdin härskiä, että jotenkin sitä tahtoisi uskoa asian kääntyvän vielä parhain päin.

Tulee vpf käyttöön tai ei, salien täyttäminen kalliilla ja jo nyt vanhentuneella tekniikalla on yhdenlainen typeryyden multihuipentuma.

Kuulostaa todella absurdilta.

Eikö Finnkino menetä tuloja jos elokuvia levitetään vähemmän? Eikö ole Finnkinon etujen mukaista, että tarjontaa on mahdollisimman laajasti, jolloin yleisöpotentiaalia on enemmän?

Itse olen suuri eurooppalaisen ja aasialaisen elokuvan ystävä. Jos sen tarjonta vähenee teattereissa, katson niitä DVD:ltä tai netin kautta. Finnkino menettää minusta, vaimostani ja useammasta ystävästäni useamman katsojan.

Kiitos erittäin valaisevasta jutusta! Jaksaa vieläkin mietityttää, miksi Finnkino päästettiin ostamaan kilpailu pois? Helsingin – ja koko Suomen – elokuvatarjonta on jo nyt säälittävän köyhää sekä eurooppalaisittain että erityisesti pohjoismaalaisittain, joten mitä Finnkino tässä kuvittelee saavuttavansa? Mammutin viimeinen pyristys ennen lopullista niittiä?

No niin – eli nyt se on sitten selvä: leffat katsotaan joko televisiosta TAI piraattikopioina. Ylihintaisia leffalippuja ei ole muutoinkaan tehnyt mieli maksaa vuosiin, ja nyt ei ole jäljellä enää mitään insentiiviä moista tehdä!

Eli huomenna soitto kaverille ja viikonlopulle pitää buukata puoli päivää Bit Torrentin asentamiseksi ja käytön opettelemiseksi!

Siis voittajanahan tässä on nimenomaan Finnkino. Elokuvan levittäjä maksaa amerikkalaisille siitä että Finnkino saa uuden digiprojektorin teatteriinsa. Kyseessä on lainarahalla ostettavat laitteet, mutta lainan maksaa pois filmin levittäjät eikä teatteri. Perinteisesti rahan lainaaja haluaa rahoilleen tuottoa, joten levittäjät maksavat laitteet pariin kertaan ennen kuin ne ovat Finnkinon omaisuutta.

Ainut järkevä toimintamalli tälläisten integraattorien kanssa olisi ottaa amerikkalaisten digiprojektorit käyttöön vain joissakin saleissa ja esittää niissä sitten tätä hollywood kamaa. Pienempien salien digiprojektorit eivät maksa niin paljoa etteikö niitä voisi kuka tahansa ostaa, joten niiden rahoittamiseen ei tarvitse ’integrattoreita’. Jos pikkufilmi breikkaa ja se halutaankin isoon saliin ’integraaattorin’ projektorilla näytettäväksi niin kyllä silloin vpf-maksuille löytyy maksaja.

Markkinataloususkovaisen mielestä markkinat ovat aina oikeassa. Jos Finnkino pystyy saamaan asiakkaat Hollywood-tuotannoilla, se tarkoittaa että kansa haluaa vain Hollywood-tuotantoja.

Itseäni Hollywood ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta elokuvien piratisointi on täysin väärä ratkaisu. Oikea ratkaisu pyrkiä katsomaan elokuva sen tuottajan valitseman välityskanavan kautta, olkoon se sitten Kino Engel tai vaikka painettu DVD-levy. Tuottajien on myös ymmärrettävä, että käyttäjien kiusaaminen kopiointisuojauksilla on huono idea. Kopiointisuojaus ei estä piratismia, se kiusaa ainoastaan elokuvan laillista ostajaa, asiakasta, sitä, jolta raha tulee.

Jos Finnkino maalaa itsensä nurkkaan, tämä voi olla loistava sauma kapinaliikkeelle.

Elokuvaliput ovat jo nyt niin kalliita, että vaikka ostaisikin sarjalippuja, tulee halvemmaksi ostaa uusi blu-ray -elokuva kotiin kuin käydä tyttökaverin kanssa elokuvateatterissa.

Eikös juurikin näiden samojen leffateattereiden digitoimiseen ole upotettu valtavat määrät elokuvasäätiön rahaa? Ja lopputuloksena sitten elokuvatarjonnan pieneneminen entisestään tällaisen härskin pelin myötä. Miten tämä voi olla edes laillista?

Eikö Elokuvasäätiöllä todellakaan ole mitään mahdollisuuksia torpata näitä suunnitelmia? Vähintäänkin pitäisi saada rahat takaisin korkoineen. Ideana 2K-tekniikan tukemisessa oli varmaan nimenomaan kotimaisen tuotannon tukeminen, koska digikopioiden tuottaminen on niin halpaa. Jos tällä tavallla viedään se pieni etu pois, olisi syytä myös viedä Finnkinolta kaikki tuet pois, retroaktiivisesti.

Naurettavaa pelleilyä, sanon mä.

”Ainut järkevä toimintamalli tälläisten integraattorien kanssa olisi ottaa amerikkalaisten digiprojektorit käyttöön vain joissakin saleissa ja esittää niissä sitten tätä hollywood kamaa. Pienempien
salien digiprojektorit eivät maksa niin paljoa etteikö niitä voisi kuka tahansa ostaa, joten niiden rahoittamiseen ei tarvitse ’integrattoreita’. Jos pikkufilmi breikkaa ja se halutaankin isoon saliin ’integraaattorin’ projektorilla näytettäväksi niin kyllä silloin vpf-maksuille löytyy maksaja.”

Digiprojektorin hinta ei kyllä millään tavalla korreloi salin suuruuden kanssa. Samanlaisella laitteella sitä esitetään elokuvia niin suurissa 600 -paikan saleissa kuin 120 -paikankin. Kyse ei ole mistään videotykeistä ja kotiteattereista. Isompaan saliin vain vaaditaan enemmän valotehoa ja se saadaan mm. käyttämällä suurempi tehoista lamppua projektorissa – eivätkä ne ole mitään pieniä tuikkuja, vaan 1200W-6000W Xenon -lamppuja.

Kalpea katsastaja: ”Ehkä vpf:ssäkin pohjimmiltaan kyse tästä. Kuritetaan eurooppalaisia ja aasialaisia heidän kotikentällään!”

Siltähän se juuri vaikuttaa.

Samu: ”Ei allekirjoita sopimusta integraattorin kanssa, niin eiköhän siten pääse neuvottelun seuraavalle kierrokselle.”

Sitten ei vaan saa elokuviaan valkokankaalle.

Alissa: ”Eikös juurikin näiden samojen leffateattereiden digitoimiseen ole upotettu valtavat määrät elokuvasäätiön rahaa?”

Digitoimista on tuettu julkisella rahalla lähinnä pienempien paikkakuntien teattereihin, ei niinkään Finnkinon omistamiin, joten tämä ei ole merkittävä ongelma. Joihinkin Finnkinon teattereihinkin on tukea annettu, joten kyllä sekin kysymyksiä herättää.

Tämä on KK yksi parhaimpia (sori, ei ole niin monia) kirjoituksia. Kalakukon EU-direktiivillä kieltäminen on ihan samaa kuin tämä. Pitää tajuta, että ylikansallinen valuutta haluaa vallan Suomesta, siksi velka ja Kreikka ja Irlanti-caset. KK, nyt teet hyvää työtä.

Jaha, täytyypä kaivaa tieto, onko sama systeemi tulossa Japaniin. Kuten Kalle kirjoittaa: ”Todennäköisesti integraattorit on keksitty puskea myös Eurooppaan siksi, että Hollywoodissa on huolestuttu, kun paikallinen tuotanto lohkaisee taas yhä suuremman siivun elokuvalevityksestä: esimerkiksi Suomessa kotimainen elokuva pärjää taas yhä paremmin.” Japanissahan kotimainen elokuva ottaa yli 50% box officesta, minkä seurauksena mm. Warner tuottaa nykyisin myös japanilaisia elokuvia.

Ole hyvä ja tarkista jatkossa todelliset faktat jo ennen jutun kirjoittamista. Puolitotuuksien esittely sensaationhakuisesti ei anna kovin asiantuntevaa kuvaa eikä aja kenenkään etua!

Kinnunen olisi voinut tarkistuttaa juttunsa ennen julkaisua asiantuntijalla. Niitäkin elokuva-alalla on. Puolitotuuksien ja fiilispohjaisten väitteiden kanssa tulee tietysti näyttäviä otsikoita ja amatörit lyövät lisää pökköä pesään.

Parahin nimimerkki elokuvalover, mistä faktat olisi voinut tarkistaa? Finnkino vetosi yksityiskohtien olevan liikesalaisuuksia ja vaikeni. Muuta asiantuntijaa ei ole, sillä kiistan toisella osapuolella – levittäjillä ja tuottajilla – oli kaikilla vaihtelevat käsitykset ja arviot siitä, mitä vpf tulee tarkoittamaan. Joka tapauksessa blogimerkinnän kaksi asiavirhettä, vpf:n viikottaisuus ja se, että projektoreita ei myydä (vaan niiden taloudellinen hallinta annetaan salamyhkäiselle kolmannelle osapuolelle) ovat melko pieniä. Ainakin kulttuuripoliittisen kysymyksen kokoon suhteutettuna. Ja ainakin siihen asti, kunnes vpf:n suuruus tulee selviämään.

Asiavirheistä Finnkino voi syyttää vain itseään, liikesalaisuuksien verhon taa piiloutumista ja käsien pesemistä sillä tekosyyllä, että vpf:n suuruus tulee lopulta olemaan levittäjien ja integraattorin keskeinen asia.

Näitä luetaan juuri nyt