Finnkino myytiin - mitä tapahtuu? Osa 2

Kun tavallinen elokuvaystävä kokee, että teattereissa ei mene mitään hyvää tai ei juuri sitä mitä hän toivoisi, haukut kohdistuvat aina Finnkinoon. Osoite on väärä. Vaikka Finnkinolla on kutakuinkin monopoli elokuvateatteritoiminnassa, se itse tuo vain murto-osan elokuvista maahan.

Finnkinoa on ihan turha syyttää, jos Suomen elokuvatarjonta tuntuu huonolta.

Suomessa toimii kymmenkunta elokuvamaahantuojaa. Sandrew Metronomea ajetaan alas, ja sen kadottua kentältä jäljelle jäävät suuret FS Film (edustuksina Fox-studio, Warner-studio, ruotsalaisen emoyhtiön Svensk Filmindustrin indie-ostoja ja paljon kotimaisia), Walt Disney (Disney, Sony ja kotimaisia), Nordisk (sitä sun tätä ulkomaista sekä merkittävimmät kotimaiset tuotantoyhtiöt Solar Films ja MRP) ja Finnkino (joka toimii Paramount- ja Universal-studioiden paikallisena toimistona ja levittää sen lisäksi joitain kotimaisia).

Pienemmistä maahantuojista merkittäviä ovat indie-ostoksia tekevät Cinema Mondo, Scanbox ja Future Film.

Esimerkiksi ranskalaisen – no, melkein kaiken eurooppalaisen – laatuelokuvan maahantuonti on ollut pitkälti Cinema Mondon harteilla. Aiemmin selvästi art house -levittäjäksi profiloitunut Future on keskittynyt enemmän niin sanottujen amerikkalaisten minimajor-yhtiöiden (suurten studioiden ulkopuolella tehtyihin, mutta niiden tuotteiden kaltaisiin) elokuviin, esimerkkeinä Expendables, Piranha 3D ja kesällä saapuva uusi Conan. Scanboxilla on laukussaan ihan kaikenlaista, seuraavaksi esimerkiksi Scream 4 ja Julian Schnabelin uusi Miral.

Uusi tulokas on Atlantic Film, joka aikoo tarjota tänä vuonna monta ensi-iltaa, etenkin Ranskasta: pelin avasi Iltapäivä Toscanassa. Pirkanmaan elokuvakeskus puolestaan levittää kotimaisia dokumentteja.

Näiden firmojen toimistoissa tai niiden pääkonttoreissa muualla päätetään, mitä elokuvia Suomen valkokankaille tuodaan ja mikä menee suoraan dvd:lle.

Valkokangaslevittämisestä sovitaan Finnkinon kanssa, mutta kyllä se ottaa ohjelmistoonsa sen mitä tarjotaan.

Kaupallinen riski ja muukin vastuu on levittäjällä (tai suurten studioelokuvien tapauksessa itse studiolla Yhdysvalloissa – se maksaa viulut, Suomessa on vain toimisto, joka hoitaa markkinoinnin ja levittämisen ohjeiden mukaan).

Suomessa oli 184 ensi-iltaa viime vuonna, Ruotsissa – jossa on kaksi kertaa niin paljon asukkaita kuin meillä – 250. Lukumäärä osoittaa, että meillä on itse asiassa suhteessa varsin hyvä tarjonta.

(Pähkähulluimman salaliittoteorian kuulin taannoin jonottaessani Orioniin erääseen Tarkovski-näytökseen. Yksi hippi selitti kirjoittaneensa Hesarin yleisönosastolle siitä, kuinka Finnkinon ohjelmisto on sanoinkuvaamattoman kurjaa ja hyviä elokuvia näkee vain Orionissa, mutta pahoitteli ettei kirjoitusta julkaistu. Hippi nro 2 siihen totesi, ettei tietenkään, koska Finnkino kuuluu samaan konserniin kuin Sanoma. Hippi nro 1:n suu putosi auki ja hän totesi kuin valaistuksen saaneena: ”niin tietysti”. Illuminati rules.)

No, kenen vika se on, jos suomalainen elokuvateatteritarjonta tuntuu kapealta?

Lyhyt vastaus: yleisön.

Lainaan suoraan Hesarin eilistä juttua (netissä vain maksullisena) Finnkinon myymisestä:

”Suomi on elokuvan tuppukylä Pohjoismaissa”, toteaa Walt Disneyn Suomen levitysyhtiön toimitusjohtaja Juha Mäkelä.

Hän sanoo, että Suomessa käydään elokuvissa keskimäärin noin seitsemän miljoonaa kertaa vuodessa, kun Ruotsissa kävijöitä on vuosittain 15-17 miljoonaa. Tanskassa ja Norjassakin kävijöitä on vuosittain 10-12 miljoonaa, vaikka asukasmäärä on jokseenkin sama.

”Tämä suhde on ollut näin aina, jopa silloin kun Suomessa oli 35 miljoonaa elokuvakäyntiä vuodessa. Ennen syytettiin Suomen hajanaista asutusta. Taitaa kuitenkin olla niin, että meillä elokuvissakäyntikulttuuri on kehittymätöntä, koska ohjelmisto on lokaaleja elokuvia lukuun ottamatta jokseenkin sama.”

Totta joka sana (paitsi että Jussi hän on kaikille).

Rakkaat elokuvanystävät, turpa kiinni siis siitä, että ”Finnkino tuo Suomeen vain roskaa”.

Vielä väsyneempiä ovat itkuvirret elokuvalippujen korkeista hinnoista Suomessa. Eivät hinnat korkeita ole. Ruotsissa ja Ranskassa mennään samoissa hinnoissa. Saksassa on hieman halvempaa, mutta esimerkiksi Berliinissä kaiken elämisen hintataso on merkittävästi meikäläisen alapuolella. Lontoossa leffakäynnistä joutuu pulittamaan liki 15 euroa, 3D-elokuvista jopa noin 20 euroa.

Mistä muusta kahden tunnin intensiiviajanvietteestä maksetaan Suomessa vain kymppi?

Myös elokuvateatterien kunto on ainakin Helsingissä keskimäärin oikein hyvä. Lontoossa ja Pariisissa olen nähnyt keskustan teattereissa niin karmean huonoa, epäskarppia ja hiipuvalla lampulla heijastettua kuvaa ja kuullut niin kurjaa äänentoistoa, että Suomessa sellaista tuskin siedettäisiin hetkeäkään.

Kaiken kaikkiaan Finnkinon liiketoiminnassa on kuluttajan kannalta hyvin vähän moitteen varaa, jos multiplexien yleisten tilojen viihtyvyyttä noin niinkuin esteettisesti ei lasketa. (Siksi firman harkitsematon ylimielisyys vpf-asian kanssa tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta.)

Jaksan luottaa, että näin on jatkossakin. Eniten tarjonta on kiinni asiakkaista. Nyt Helsingissä pyörii monta erilaista todella hyvää elokuvaa: 127 tuntia, Jumalista ja ihmisitä, Kaboom, Kova kuin kivi, Kuninkaan puhe, Somewhere, Taistelija, The Social Network, Vuosi elämästä, Winter’s Bone. Käykää hyvät ihmiset katsomassa niitä, niin takaatte ohjelmiston monipuolisuuden jatkossakin. Ottakaa ystävänne mukaan. Suositelkaa hyvää elokuvaa.

Teistä se on kiinni, ei Finnkinon omistussuhteista.