Festivaalihurmosta ja uupuneita kriitikkoja

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vuosi 2008 ei jää Cannesin elokuvajuhlien historiaan erityisen merkittävänä, mutta ei anti huonoakaan ollut. Ehkä mestariteoksia vain odotetaan ja vaaditaan innolla, vaikka kaikki sisimmässään tietävät, ettei viime vuosienkaan festivaalien valikoimassa ole ollut musertavan ylivoimaisia teoksia.

Vai onko? Festivaalin aikana kävijät joutuvat sellaisen elokuvatulvan riepottelemiksi, ettei kaikkea pysty jäsentelemään heti, eikä moni uskalla tehdä kovinkaan rajuja kannanottoja, ainakaan intoilla.

Viimevuotinen voittaja, romanialainen 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää sai festivaalin aikana toki kehuja, mutta vasta myöhemmin se uskallettiin nostaa ansaitsemaansa arvoon.

Festivaalin aikana Cannesissa udellaan kovasti toisilta, mitä mieltä elokuvista ollaan. Oman mielipiteen muodostaminen ei näytä olevan helppoa – toisaalta kolmen tai neljän vakavan ja vaativan elokuvan katsominen saman päivän aikana on varsin raskasta aivotyötä.

Ja aina välillä käy niin, että jokin elokuva jää Cannesissa taidejärkäleiden varjoon, ja sen todellinen laadukkuus on hahmotettavissa vasta, kun se asettuu tavallisessa levityksessä olevien tusinadraamojen rinnalle. Uskon, että James Grayn Two Lovers saa myöhemmin väkevämpää nostetta. Nyt siitä pitivät todella paljon kai ainoastaan muutamat amerikkalaiset ja minä.

Myös Charlie Kaufmanin esikoisohjaus Synecdoche, New York näytti saavan aliarvostavan vastaanoton. Se esitettiin aikaisin perjantaiaamuna, jolloin uupumus ja stressi alkavat 10 päivän festarihumun jälkeen saada puhdin loppumaan reippaimmistakin.

Elokuva on hieno, mutta rakenteeltaan niin epätavallinen, että epäilen monien kuulemieni negatiivisten kommenttien johtuvan lähinnä katsojien otteen herpaantumisesta. Ihan aamutuimaan ei moni välttämättä ole valmis nielemään Kaufmanin hurjaa ja persoonallista yritystä selittää ihmiselon suuret kysymykset kahdessa tunnissa.

Laatuongelmia tuotti tänä vuonna myös se, että muutamat elokuvat oltiin saatu esityskuntoon vasta hetki ennen festivaalia. Tai ei oltu saatu – Che esitettiin selvästi keskeneräisenä, myös Blindness palannee leikkauspöydälle, ja Clint Eastwood ei ollut osannut päättää, onko hänen uutuuselokuvansa nimi The Changeling vai The Exchange.

Trendille on syynsä. Tekijät voivat hioa elokuviaan nykyään aivan viime hetkeen asti, sillä filmikopiota ei tarvitse teettää, kun vaihtoehtona on digitaalinen projisointi. Clintin elokuvan osalta ongelma oli ratkaistu laittamalla digikopion alkuteksteihin sen ranskalainen nimi, L’echange.

Jokaiselle jotakin
-palkintoja

Jonkinasteisesta päättämättömyydestä kertoo sekin, että pystien jakaminen sunnuntai-iltana toteutettiin jokaisella jotakin -periaatteella.

Sean Pennin johtama tuomaristo jakoi palkinnot tasaisesti niin, että mahdollisimman moni elokuva sai jonkin tunnustuksen.

Silti palkintoja vaille jäi esimerkiksi animaationa toteutettu dokumentti Waltz for Bashir. Sabran ja Shatilan verilöylystä kertova elokuva sai jurylta vain sanallisia kehuja. Se oli kilpasarjan elokuvista niitä harvoja, joiden Suomen tai Pohjoismaiden oikeudet ostettiin välittömästi.

12 Cannes-päivän jälkeen ei tee mieli katsoa elokuvia ihan heti. Normaalirytmiin palautuminen vie aikansa, ja keho vaatii lepoa.

Virittelen silti huomiseksi kuvasarjan Cannesin katutason todellisuudesta – ei siis punaiselta matolta.