Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Farssi Stalinin kuolemasta – kuin Monty Python tekisi kauhukomediaa

Blogit Kuvien takaa 25.11.2017 14:20
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Yksi vuoden parhaista elokuvista on The Death of Stalin. Näillä näkymin sitä ei nähdä Suomen elokuvateattereissa.

Elokuvan on ohjannut ja yhtenä tiimissä kirjoittanut Armando Iannucci, joka tunnetaan monien erinomaisten brittikomedioiden ja satiirien (Alan Partridge, The Day Today) kirjoittajana sekä Politikan nappula (The Thick of It) -sarjasta. Iannuccin edellinen elokuva In the Loop – silmukka kiristyy oli viimeksimainitun sivutuote.

Iannuccin tunnetuin teos on Yhdysvalloissa tehty menestyssarja Veep, poliittinen satiiri sekin.

The Death of Stalin antaa mitä nimi lupaa. Ollaan vuoden 1953 Moskovassa. Alussa Stalinin lähipiiri istuu illallisella. Mitä Stalin sanoo, se tehdään, oli kyseessä vodkan juonti tai John Fordin lännenelokuvan katsominen. Pakkojuhla jatkuu aamuun.

Jos joku sattuu puhumaan henkilöstä, joka pitäisi jo unohtaa, Stalin toteaa psykopaatin hymynsä takaa, että haluatkos sinulle käyvän kuin hänelle. Illan päätteeksi, Molotovin jo käveltyä autoonsa, Berija ohimennen sanoo Hruštšoville ja Malenkoville, että Molotov on muuten joutumassa pikapuolin jokeen.

Välillä nähdään NKVD:n miesten kiertävän kaupunkia keräten listoilla nimettyjä miehiä. Berija jatkaa yöllä NKVD:n päämajalle kuulustelemaan ja kiduttamaan ihmisiä.

Yöllä Stalin saa vakavan sairaskohtauksen, ja siitä alkaa juonittelu.

Ranskalaiseen sarjakuvaromaaniin ja toki tositapahtumiin perustuva The Death of Stalin on satiiri ja farssi, jonka usein makaaberi sävy on jossain Brianin elämän, Iannuccin tv-sarjojen ja Orwellin Eläinten vallankumouksen välillä. Tarina on hirveä, ihmiset ovat hirveitä, ja usein saa nauraa ääneen. Tämä on komedia pelosta, todellinen kauhukomedia, ja Iannucci ansaitsee jonkin erikoispalkinnon jo siitä, että saa tällaisen kuvion toimimaan.

Roolitus kuulostaa hillittömältä ja on vielä enemmän. Nilkkimäistä Hruštšovia esittää Steve Buscemi, Molotovia Monty Python-mies Michael Palin ja selkärangattomuudellaan kaikki alituiseen yllättävää Malenkovia Jeffrey Tambor. Iannuccin kirjoittama dialogi on tykitystä, joka on sovitettu hienosti kunkin suuhun ja rytmiin. Andrea Riseborough ja Rupert Friend esittävät Stalinin aikuisia lapsia ja Olga Kurylenkolla on eräänlaisen koston enkelin rooli.

Pääkelminä Berijan keskeisessä roolissa on Simon Russell Beale ja varhain sairaskohtauksen saavana Stalinina nähdään Adrian Mcloughlin. Komein sisääntulo on Punaisen armeijan marsalkka Zhukovilla, jota Jason Isaacs esittää ihanan typerällä machismolla.

Iannucci vetää homman hitusen yli, ei läskiksi. Pohjimmiltaan elokuva on kamaridraama, josta voisi olla myös hienoksi näytelmäksi. Elokuvallisuutta on silti siirtymissä (aina välillä jokin tuleva tapahtuma pohjustetaan yllättävällä henkilöesittelyllä toisaalla) ja tietysti näiden mainioiden elokuvanäyttelijöiden ilmaisussa. Huumori on satiiria vallanpitäjistä ja pokkuroinnista yleensä, ei niinkään juuri Neuvostoliiton johdosta – ja tästä tulee mainitsemani yhteys Monty Python-jengin parhaaseen elokuvaan Brianin elämään, jonka piikit eivät osuneet niinkään kristinuskoon ja Jeesukseen vaan vallankäyttäjiin, kaksinaamaisuuteen ja uskonnolla perusteltuun ylemmyydentuntoisuuteen.

Jotain montypythonmaista on myös kohellushetkissä: kuolemaa tekevää miestä kanniskellaan edestakaisin ja kaikki samaan aikaan sekä sydämestään toivovat hänen kuolevan että sanovat maireina ääneen, kuinka kamala tilanne on ja miten ihanaa olisi, jos Stalin saataisiin taas äkkiä kuntoon. Tyypillinen repliikki: onpa hän painava.. mutta tämä ei ole loukkaus, sillä kultakin on raskasta. Kiertoilmaisut ovat mainioita.

Tätä draama ja hyvä komedia ytimessään on, vakavaa tai huvittavaa konfliktia. Sanotaan ja esitetään yhtä, mutta tehdään toista.

Jäin miettimään, kuinka paljon elokuvan emotionaalinen ympyrä ja tietynlainen palkinto perustuu katsojalta edellytettyyn aiempaan tietoon hahmoista. Ainakin minulle vaikutti tuplaten vetävältä jo siinä vaiheessa, kun Buscemin kerrottiin näyttelevän Hruštšovia. Nauratti pirusti jo koko ajatus! Eniten taustatietoa ehkä tarvitaan kuitenkin Berijasta.

Hän jää elokuvassa vain yhdeksi umpikyyniseksi juonittelijaksi, toki sellaiseksi, joka myös kiduttaa ja teloittaa ihmisiä ja mainitaan raiskaajaksi. Kun tietää, että Berija oli historian suurimpia ja kiistattomimpia ihmisen muotoisia paskaläjiä, loppuratkaisu tuntuu jopa katsojan kostonhimoa tyydyttävältä, vaikka kamaluudet jatkuvat. Anteeksi siis mahdollinen juonipaljastus, sinä historiaton moukka, joka sellaisesta valitat, mikäli sinua on: näennäinen huipennus on Berijan listiminen. Näennäinen sikäli, että Iannucci toki kertoo painajaisen vain jatkuvan.

Dramaturgisista syistä se muuten tapahtuu elokuvassa kuukausia aiemmin kuin tosielämässä. Ei haitannut pätkääkään. Vastaavasti monet detaljit ovat hyvinkin tarkkoja, kuten se, että kun Stalin löytyi makaamassa virtsalammikosta, henkilökunta pelkäsi edes ilmoittaa asiasta, eikä paikalle hälytetty Berija vaivautunut tekemään mitään tuntikausiin. Iannucci näyttää, että kaikesta tästä voi tehdä groteskilla tavalla hauskaa.

Venäjällä uutiset elokuvasta on otettu vastaan vihamielisesti.