Eput-elokuva on latteudesta hyveen tekevä tilaustyö
Eput-elokuva on tilaustyö, tuotetta markkinoiva elokuvatuote. Uskoakseni tämä sopii sen keskeisimmälle yleisönosalle. Epuista tullee hitti samaan tapaan kuin vaikkapa henkilöbrändiä mainostavasta Selänteestä.
Dokumenttielokuvana Eput on mielikuvituksetonta ja kunnianhimotonta tusinatavaraa. Se on tuote melko puhtaasti ilman taiteellisia arvoja.
Eput tuntuu keskeneräiseltä, ainakin näin toimittajasta, koska siinä on paljon haastatteluja, joissa ei päästä mihinkään kiinnostavaan, enkä aina pysynyt edes kärryillä, mistä nyt puhutaan. Esimerkiksi kerran Mikko Saarela toteaa keikkamyyjän kummastelleen, ettei kukaan ole aiemmin tehnyt tällaista Suomessa. Öh, mitä Eput teki ensimmäisenä? Ehkei sillä ole väliä tässä kontekstissa, kunhan näytetään suun käyvän ja ääntä tulee.
Eput-elokuva on rakennettu lähtökohdasta, että Eppu Normaali on kiinnostava, ja tämän väitteen varaan voidaan ripustaa 100 minuuttia yhtyeen jäsenten luennoimaa pinnallista Eppu-historiaa jäykässä kronologisessa järjestyksessä. Sekä tietenkin hittibiisien kavalkadi.
Onko Eput fanielokuva? En tiedä. En ole Eppu-fani, vaikka olen kuunnellut bändiä liki 30 vuoden ajan, joskus aikoinaan aktiivisesti ja levyjäkin omistaen. Silti tiesin jo jokaikisen knoppianekdootin, joka elokuvan haastatteluissa kerrotaan. (Olette ehkä kuulleet persekannesta. Sitä elokuvassa ei kehdata näyttää, vaikka tarina kerrotaan.) Älkääkö pelätkö, että musiikkina kuultaisiin muuta kuin suuria, tuttuja hittejä.
Haastattelut alkavat Syrjän veljesten vitsailuilla, ja se on sävy, joka jää. Ei tässä mitään pinnan alta kerrota. Koska haastateltaviakaan ei kiinnosta avautua, ei tärkeyden tunnetta kehity. Vakava ei tarvitsikaan olla, mutta jos kohdehenkilöt / elokuvan tilaajat eivät itse ole heistä kertovassa dokumentissa kovin vakavasti ja antaumuksella liikenteessä, ainakin minulle tulee olo, että miksi helvetissä tätä pitää sitten katsoa, voisin lukea omaan tahtiini wikipediaakin.
Havahduin, kun loppupuolella Martti Syrjän muuten marginaalimerkinnän omaisesti mainitusta alkoholismista sanotaan sen verran, että bänditoveria jännitti aina avata teksti-tv:tä, koska pelkäsi lukevansa tämän kuolleen. Huh! Silloin käydään muutaman sekunnin ajan sillä vilpittömyyden ja kokemuksellisuuden tasolla, jolla hyvä dokumentti olisi alituiseen. Nyt vierailu siellä vaatii järkyttävän asian lipsahduksenomaista esille tuloa. Perään Syrjä kuittaa, että hän neuvoo alkoholisteja juomaan enemmän, koska vain pohjan kautta voi parantua. Ja siinä se, aika iso asia on täten taputeltu yllättävällä loppuhuomautuksella.
Tarinan kaarta ei ole. Kaarihan pilaisi hyvän latteuden. Eput päättyy Ratinan kesäiseen konserttiin, ja Pantse sanoo taustalla, että hän varmaan rakastaa musiikkia vähän enemmän kuin useimmat ihmiset. Joku Epuista – en muista kuka – toteaa, että pikkupojan unelma on toteutunut.
Ohjaaja Saku Pollari on aiemmin tunnettu muun muassa dokumentista Kansalainen Jussila. Tämän elokuvan on kuitenkin ohjannut sama markkinointilogiikka, jolla Eppujen uutta levyä myydään ensi-illan aikaan yksinoikeudella Prismoissa, ja Prisma on toki yksi elokuvan yhteistyökumppani.
Tässä elokuvassa tekijä ei yritä kertoa yhtään mitään, mitä bändin jätkät eivät ääneen sano. Kuvat toistavat jo todettua. Elokuvakerronnalla ei yhdistetä paloja, ei haasteta väitteitä, ei pyritä asian ytimeen. On päätuote Eppu Normaali ja tämä alatuote Eput-elokuva.
Vaikka 40 vuotta kuluu, ajankuvaa ei yritetä tavoittaa. Punkkarit ja teddyt mainitaan. Ramones, Yö ja Dingo mainitaan, hyvin nopeasti. Parhaimmillaan katselukokemus on, kun katsoja itse alkaa luoda mielessään kontekstia kerrotuille asioille ja ilmiöille sekä maailman muutokselle bändin historian aikana. Elokuva sitä ei tee.
Joskus ristiriitaa syntyy itse tuotteen tekemän taiteen sisällöstä ja elokuvan kyvyttömyydestä lähestyä sitä. Aivot menevät mutkalle, kun dokumentissa kuvitetaan Murheellisten laulujen maata tavattoman surullisilla arkistokuvilla spriitä juovista rappioalkoholisteista ja heti perään Martti Syrjä kertoo kappaleen olevan parodiaa. En tajua enää mistään mitään.
Räikeimpiä itsekehuja kaihtamalla yleissävy välttää makeilun, mutta kun näennäinen objektiivisuus ja tulkinnan välttäminen kääntyvät pitkäveteiseksi lässytykseksi, tehdään latteudesta hyvettä.
Tiedän yhden asian: suomirock ei ole näin tylsää.
Muuten pidin Eput-elokuvasta. Jäbät ovat karismaattisia ja musiikki aivan hyvää.