Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Epätasainen mestariohjaaja Takeshi Kitano tekee yllättävän jatko-osan

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 20.9.2010 15:29

Vielä 1990-luvulla Takeshi Kitano oli kiistatta maailman lahjakkaimpia elokuvantekijöitä. Nyt en enää ole varma.

Kitanon ura on ollut harvinaisen epätasalaatuinen.

Esikoisohjaus Violent Cop (1989) syntyi sikäli sattumalta, että alkuperäinen ohjaaja Kinji Fukasaku sairastui ennen kuvauksia. Ennen kaikkea tv-koomikkona tunnettu Kitano otti homman harteilleen. Lakoninen tyyli saattoi syntyä varovaisuudesta – joka tapauksessa se toimi kuin moukari.

Kitanon 1990-luvun levinneimmät elokuvat kertoivat rikollisuudesta – useimmat yakuzasta, japanilaisesta mafiasta. Boiling Point (1990) oli hupaisa, hyvin omituinen ja hetkittäin hervoton kokeilu – sen trailerikin on aikamoinen.

Sonatine (1993) ja Hana-bi – tulikukkia (1995) on yleisesti tunnustettu mestariluokan elokuviksi. Myös hieno ja nostalginen Kids Return (1995) sivusi yakuza-asioita. Näissä kaikissa kovuus ja tinkimätön humanismi olivat harvinaisessa symbioosissa. Kitanon oma kerronnallinen ote hioitui yhä salonkikelpoisemmaksi.

Välillä syntyi ihan muutakin, kuten hiljainen rakkaustarina A Scene at the Sea (1991) sekä myös Suomessa levitetty lempeä Kikujiron kesä (1999), jossa Takeshi teki pilaa yrmeästä elokuvaimagostaan.

Mutta sitten.

Englanninkielinen Brother (2000) oli aika hölmö rikosrutistus – ehkä syynä oli kielimuuri (Kitano ei edelleenkään osaa englantia), ehkä erilaiset näyttelemisen tyylit, mutta kokonaisuus oli alusta loppuun väärillä raiteilla.

Epävirallisen trilogian muodostavat Takeshis (2005), Glory to the Filmmaker (2007) ja Achlles and the Tortoise (2008) ovat omakuvia, kertomuksia taiteen tekemisen vaikeudesta ja joskus sen banaaliudesta. Ne ovat myös sangen pitkäveteisiä, tosin täytyy myöntää, että vain Takeshisin jaksoin katsoa loppuun asti.

Jotkut pitävät hupsusta sokean miekkamiehen seikkailusta Zatoichi (2003), allekirjoittanut ei kummemmin. Nukke-elokuva Dollsia (2002) en ole nähnyt.

Pitkien harharetkien jälkeen Outrage tuntui piristävältä tämän vuoden Cannesissa: se oli suoraviivainen, siekailematon, yliampuvuudessaan koomisen verinen yakuza-mättö, kenties Kitanon vastaus häneen kohdistuviin odotuksiin. Ainakaan se ei kertonut muusta kuin väkivallan tekemisestä ja kierteestä. Varhaisen Kitanon elokuvana se olisi ollut välityö, mutta nyt täytyy sanoa sen olevan parasta Kitanoa sitten toissa vuosikymmenen.

Silti ajattelin, että pähkähullun sadistinen Outrage – joka on monta pykälää rankempi kuin tekijän kaikki aiemmat rikoselokuvat yhteensä – on jonkinlainen kertapurkaus, ohjaajan itseterapiaa.

Mutta ei: toissa viikolla uutisoitiin Kitanon tekevän uransa ensimmäistä jatko-osaa, ja sen nimi on enempää kikkailematta Outrage 2.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Ensimmäisen Outragen voi vielä käydä katsastamassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Se on tiukasti K-18.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Dolls on mielestäni Kitanon 2000-luvun paras elokuva, mutta siinäkin edellisen vuosikymmenen luonteva lakonisuus on taantunut teennäisempään muotoon. Jotain herkkyyttä siinä silti on edelleen.

Tällaisissa Kitanon kaltaisissa tapauksissa on harmittavinta se, että siinä vaiheessa kun uusien elokuvien taso romahtaa, alkaa myös vanhoja elokuvia helposti katsoa vähän kyynisemmin.

Dolls on tosiaan ainut uudempi Kitano, mistä on jäänyt paras jälkimaku, vaikka aika hämmentävä se enimmäkseen oli.

On totta, että Kitano on epätasainen. Epätasaisuus on usein ihan valtavan paljon mielenkiintoisempaa kuin täydellisyys. Siksi ainakin itse odotan yhä jokaista uutta Kitanon filmiä.

Jos heikoista filmeistä puhutaan, Boiling Point oli mielestäni tarpeettoman tyylitelty ja sisällötön, Brother taas yritti sanoa hirveästi varmaankin jotain rikollisten veljeydestä, mutta koska hahmoja ja tapahtumia on liikaa eikä yksikään niistä erityisemmin tempaise mukaansa, jälki ei vakuuta. Joskin mikään ei voi olla niin huono filmi Kitanolta kuin pähkähullu mutta liikaa yrittävä ja erittäin rasittava komedia Getting Any?

Dollsista pidin. Se ei ole jokaisen pala kakkua ja en ihmettele, jos moni Hana-bitä mestariteoksena pitävä pitää Dollsia huomattavasti heikompana suorituksena kuin aiempia Kitanoita, mutta runollisena episodifilminä pitäisin sitä erittäin onnistuneena, jopa loistavana.

Mutta itse kysymykseen eli ”mitä tästä pitäisi ajatella”:

Tämä Outrage taisi saada aika huonon vastaanoton Cannesissa, jossa sitä ei ilmeisesti täysin ymmärretty jonkinsortin äärimustaksi parodiaksi yakuzoista ja näiden toimintatavoista – näiden viimeisten filmien kokeilevuutta vanhoihin rikosteemoihin yhdistäväksi elokuvaksi. Tai näin olen ainakin käsittänyt. Tuleva Outrage 2 (jos projekti materialisoituu todella) on ilmeisesti ohjaajan itsensä mukaan tyylillisesti ihan erilainen, joten kyllä minua ainakin kiinnostaa erittäin paljon miltä näyttää Kitanon ensimmäinen jatko-osa – vaikken vielä tätä ensimmäistäkään osaa ole nähnyt. Ei liene mahdoton ajatus, että tämä Outrage 2 olisi jatko-osa vain siinä mielessä mitä vaikka Glory to the Filmmaker on jatkoa Takeshis -filmille. Eli lähinnä temaattisesti.

Dolls on tosiaan varsin hyvä (eikä mikään nukke-elokuva, prologia lukuunottamatta). Brother on kömpelö varmasti juurikin kielimuurista johtuen, mutta myös viihdyttävä. Ehdin jo toivoa, että Kitano lopettaa ohjaamisen ja jatkaa näyttelijänä (Blood And Bones vuodelta 2004 oli suvereeni Kitano-show), mutta Outrage oli sen verran kylmä ja tyylipuhdas yakuza-eepos että jatko-osa kelpaa hyvin. Tulin siitä niin hyvälle päälle, että annan anteeksi tuon Takeshis’-sekoilunkin.

violent cop on yhäkin hienoin näkemäni kitano. ja se onkin sitten mulle yksi hienoimpia rikoselokuvia. loppuammuskelu autohallissa on loistava. alku kummallinen mutta vaikuttava: miehen ruokaa pureskevat kasvot pitkässä oudossa otoksessa. elokuvateatterissa cop tuntui maagiselta kokemukselta (katsoin pari kertaa, peräkkäisinä päivinä ja kesti hyvin).

mitä enemmän kitano tunteilee, sitä huonompi se on. tulikukkia oli sietämätön. outragea en ole vielä nähnyt.

Näitä luetaan juuri nyt