Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Epätasainen mestariohjaaja Takeshi Kitano tekee yllättävän jatko-osan

Blogit Kuvien takaa 20.9.2010 15:29
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Vielä 1990-luvulla Takeshi Kitano oli kiistatta maailman lahjakkaimpia elokuvantekijöitä. Nyt en enää ole varma.

Kitanon ura on ollut harvinaisen epätasalaatuinen.

Esikoisohjaus Violent Cop (1989) syntyi sikäli sattumalta, että alkuperäinen ohjaaja Kinji Fukasaku sairastui ennen kuvauksia. Ennen kaikkea tv-koomikkona tunnettu Kitano otti homman harteilleen. Lakoninen tyyli saattoi syntyä varovaisuudesta – joka tapauksessa se toimi kuin moukari.

Kitanon 1990-luvun levinneimmät elokuvat kertoivat rikollisuudesta – useimmat yakuzasta, japanilaisesta mafiasta. Boiling Point (1990) oli hupaisa, hyvin omituinen ja hetkittäin hervoton kokeilu – sen trailerikin on aikamoinen.

Sonatine (1993) ja Hana-bi – tulikukkia (1995) on yleisesti tunnustettu mestariluokan elokuviksi. Myös hieno ja nostalginen Kids Return (1995) sivusi yakuza-asioita. Näissä kaikissa kovuus ja tinkimätön humanismi olivat harvinaisessa symbioosissa. Kitanon oma kerronnallinen ote hioitui yhä salonkikelpoisemmaksi.

Välillä syntyi ihan muutakin, kuten hiljainen rakkaustarina A Scene at the Sea (1991) sekä myös Suomessa levitetty lempeä Kikujiron kesä (1999), jossa Takeshi teki pilaa yrmeästä elokuvaimagostaan.

Mutta sitten.

Englanninkielinen Brother (2000) oli aika hölmö rikosrutistus – ehkä syynä oli kielimuuri (Kitano ei edelleenkään osaa englantia), ehkä erilaiset näyttelemisen tyylit, mutta kokonaisuus oli alusta loppuun väärillä raiteilla.

Epävirallisen trilogian muodostavat Takeshis (2005), Glory to the Filmmaker (2007) ja Achlles and the Tortoise (2008) ovat omakuvia, kertomuksia taiteen tekemisen vaikeudesta ja joskus sen banaaliudesta. Ne ovat myös sangen pitkäveteisiä, tosin täytyy myöntää, että vain Takeshisin jaksoin katsoa loppuun asti.

Jotkut pitävät hupsusta sokean miekkamiehen seikkailusta Zatoichi (2003), allekirjoittanut ei kummemmin. Nukke-elokuva Dollsia (2002) en ole nähnyt.

Pitkien harharetkien jälkeen Outrage tuntui piristävältä tämän vuoden Cannesissa: se oli suoraviivainen, siekailematon, yliampuvuudessaan koomisen verinen yakuza-mättö, kenties Kitanon vastaus häneen kohdistuviin odotuksiin. Ainakaan se ei kertonut muusta kuin väkivallan tekemisestä ja kierteestä. Varhaisen Kitanon elokuvana se olisi ollut välityö, mutta nyt täytyy sanoa sen olevan parasta Kitanoa sitten toissa vuosikymmenen.

Silti ajattelin, että pähkähullun sadistinen Outrage – joka on monta pykälää rankempi kuin tekijän kaikki aiemmat rikoselokuvat yhteensä – on jonkinlainen kertapurkaus, ohjaajan itseterapiaa.

Mutta ei: toissa viikolla uutisoitiin Kitanon tekevän uransa ensimmäistä jatko-osaa, ja sen nimi on enempää kikkailematta Outrage 2.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Ensimmäisen Outragen voi vielä käydä katsastamassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Se on tiukasti K-18.