Ennio Morricone Suomeen - mitä maestro meille soittaa?
Tänään Ennio Morricone täyttää 87 vuotta. Tänään myös tiedotettiin Morriconen tulosta Suomeen konsertoimaan. Hän esiintyy Helsingin Hartwall-areenalla maaliskuussa.
Ajoitus on musiikissa a ja o: tälle elokuvamusiikin maestron odotetulle ensimmäiselle Helsingin ”keikalle” tuo kaikupohjaa myös tammikuussa ensi-iltansa saava The Hateful Eight. Quentin Tarantino oli taivutellut Morriconea säveltämään musiikin jo edelliseen lännenelokuvaansa Django Unchained, mutta silloin uusia sävellyksiä herui Tarantinolle vain yksi. Tällä kertaa Morricone säveltää koko scoren.
Näin Morriconen ja suuren orkesterin laulajineen viime vuoden helmikuussa Berliinissä. My Life in Music -kiertueen esitys alkoi Lahjomattomien teemalla. Ensimmäisen setin viimeisinä sävellyksinä kuultiin western-klassikoita ja toisena encorena Ecstasy of Gold, ja se tuntui täydellisyydeltä.
Konsertti oli oikein antoisa, spektaakkelimainen ja täsmällinen, mutta melko yllätyksetön: se koostui samoista kappaleista, jotka täyttävät Stockmannilta tai Anttilasta todennäköisesti yhä löytyvät best of -peruskokoelmat. Olin tyytyväinen ja loppuunmyydyn O2-areenan yleisö (ennen kaikkea keski-ikäisiä miehiä) oli silminnähden erittäin tyytyväistä. Siitäkin olin iloinen, että painotus oli eurooppalaisessa elokuvassa: sen parissa Morricone on tehnyt ratkaisevasti uraauurtavampaa duunia kuin Hollywoodissa, vaikka amerikkalaiset toimeksiannot varmasti ovat kartuttaneet pankkitiliä paremmin.
Jos verrataan Morriconen helmikuun 2014 Berliinin konsertin ja lähes päivälleen vuotta myöhemmin Berliinissä pidetyn konsertin biisilistoja, eroa ei juuri ole. Voinemme olettaa, että Helsingissä tullaan kuulemaan samat biisit. (Muun muassa Lontoossa on tämän kevään kiertueella näköjään vedetty encorena myös Here’s to You.)
Morriconen tuotanto on kuitenkin niin laajaa, monipuolista ja hurjaa, että tällainen setti on ennen kaikkea suurta yleisöä mielistelevä hittiputki. Jos maksaa areenakeikasta melkein sata euroa, totta kai pitää kuulla ainakin ne isot biisit.
Olisi aivan turha valistaa 87-vuotiasta maestroa siitä, mitkä biisit hänen urallaan ovat tärkeitä, mutta näin blogiympäristössä voi sentään mehustella niitä vähemmän pliisuja kappaleita, joita olisin toki toivonut kuulevani.
Come Maddalenaa lukuunottamatta esimerkiksi 1970-luvun funkimpi Morricone (ja samalla kauden avantgarde-elokuvasäveltäjä-Morricone) puuttui setistä kokonaan, samoin muille kuin Sergio Leonelle sävelletyt western-teemat. Kappalevalinnat olivat muutenkin pitkälti prestiisielokuvista – ja tarkemmin sanottuna niistä, jotka tämän päivän näkökulmasta näyttävät aikansa prestiisielokuvilta.
Anteeksi dramaattinen makuni, mutta olisimmepa päässeet nauttimaan esimerkiksi näistä (elokuvatkin ovat hyviä tai loisteliaita):
Lopetan, koska voisin näköjään jatkaa ilosanoman levittämistä loputtomiin, vaikka olen kovasti laiskistunut musiikkiasioissa ja taannoin jopa myin Morriconen vinyyligiallosoundtrackejani Otto Talviolle. Nähdään silti Hartwall Areenalla.