Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvat, tähdet, junketit ja journalismi

Blogit Kuvien takaa 5.3.2010 11:51
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla alkoi tänään mielenkiintoinen artikkelisarja siitä, miten kaupalliset tahot yrittävät vaikuttaa kulttuuritoimittajiin. Ensimmäisenä vuorossa oli elokuvajournalismi ja junketit.

Aihe on hyvä. Olen mielelläni kertonut siitä kysyttäessä ja muun muassa luennoinut näistä aika vähän tunnetuista käytännöistä tammikuussa Aalto-yliopistossa.

Suurten elokuvien julkisuusrumbaa pyöritetään teolliseen tapaan. Niinhän ne isot elokuvatkin tehdään. Money, money, money.

Juttu kaipaa kuitenkin hieman tarkentamista.

Esa Mäkisen artikkelin (luettavissa kokonaisuudessaan Hesarin maksullisesta arkistosta) lähtökohtana tuntuu ainakin kainalolaatikon sävyn mukaan olevan, että elokuvien kansainväliset pressipäivät eli junketit ovat jonkin sortin huvimatkoja.

Freelancerina olen usein matkustanut junketteihin suomalaisten elokuvalevittäjien maksamilla lipuilla.   Elokuvaan erikoistuneista suomalaistoimittajista reissaan eniten ulkomailla – esimerkiksi festivaaleilla tosin ihan omalla kustannuksella.

Oma kokemukseni matkoista talentteja (pr-toimistojen elokuvantekijöitä tarkoittava, vähän huvittava termi) kohtaamaan ei aivan vastaa käsitystäni huvittelusta.

Ensimmäinen fakta on se, että junkettimatkoilla majoitus ei yleensä kuulu reissuun. Se on menoerä jota matkan maksaja (yleensä levittäjä) haluaa välttää, jos suinkin mahdollista.

Lähes aina olen nähnyt elokuvan etukäteen Suomessa. Se ei ole mahdollista joidenkin samaan aikaan kaikkialla maailmassa ensi-iltansa saavien, vasta juuri sitä ennen valmistuvien ”megaelokuvien” kohdalla. Melkein kaikista muista kyllä saadaan Suomeen filmikopio ajoissa. Jos ei saada, sitten pitää matkustaa näytökseen edellisiltana ja yöpyä.

Kun majoitus voidaan välttää, lennetään perille ihan tavallisten bisnesmatkustajien tapaan aikaisin aamulla (eikä tule kiire, sillä starat nukkuvat pitkään ja Suomesta on kahden tunnin aikaero Lontooseen). Takaisin tullaan iltakoneella. Työpäivä on pitkä, ja siitä kaksi kolmasosaa kuluu liikennevälineissä, lentokentillä ja -koneissa.

Siinä näkee yleensä Heathrowin kolmosterminaalia, metron, lounaan (maksa itse), Dorchester-hotellin ovimiehet, pr-firman tutut naamat, tuttuja toimittajia, talentit – ja Heathrow Express-pikajunan. Huviretki it ain’t.

Mäkinen kirjoittaa, että haastattelut tehdään junketeissa, jotka ovat yhtä kuin ryhmähaastatteluja. Ne eivät ole välttämättä synonyymejä. Tehokkuuden vuoksi junketteja kyllä hallitsevat ryhmähaastattelut pyöreän pöydän ääressä (termi: round table).

Lisäksi on poikkeuksetta myös one-one-oneja, eli kahdenkeskisiä haastatteluja.

Niitä riittää vain harvoille – viiden miljoonan asukkaan Suomi on listan häntäpäässä -, mutta itse olen nimenomaan junketeiksi määritellyissä tilanteissa haastatellut kahden kesken esimerkiksi Jacques Audiardia, Michael Cainea, Milos Formania, Peter Morgania ja Quentin Tarantinoa, ihan nyt muutamia arvostamiani henkilöitä listatakseni.

Eivätkä ne varsinaiset round table- eli ryhmähaastattelutkaan ole yhdestä muotista. Normaali toimittajamäärä on kuusi, festareilla ja Lontoossa joskus enemmän, muissa kaupungeissa lähes poikkeuksetta vähemmän. Olen ollut jutussa mainitun Penélope Cruzin läkähdyttävässä puolen tunnin round tablessa, joka oli tähden oikkuilun ja toistaitoisten pr-henkilöiden vuoksi katastrofi: hotellihuoneeseen tungettiin yli 20 toimittajaa. Siinä ei nähty pyöreää tai muutakaan pöytää, eikä kaikille riittänyt tuoleja. (Kirjoitin tilanteen luonteen kyllä juttuunkin.)

Toisaalta olen junketeissa myös haastatellut kymmeniä isoja nimiä Oliver Stonesta ja Vincent Gallosta Kevin Baconiin kolmin kesken ja ajan kanssa jonkun fiksun (omiani parempia kysymyksiä keksivän) toimittajan kanssa.

Olennaisinta ja ehkä eniten kysymyksiä herättävää yksityiskohtaa Mäkinen ei kuitenkaan korosta.

”Elokuvan suomalainen levittäjä maksaa toimittajan lennot ja majoituksen hotellissa. Suomalainen levittäjä maksaa myös haastattelupaikasta. Hinnat ovat 1500 eurosta ylöspäin per toimittaja”, hän kirjoittaa.

Jutussa listataan, että Helsingin Sanomien, Yleisradion, Aamulehden ja STT:n toimittajat eivät saa ottaa vastaan ilmaisia lentoja ja majoitusta.

Mutta: kun HS:n tai aivan minkä tahansa lehden toimittaja, vaikka minä freelancerina, on lopulta lennätetty paikan päälle – kuka sitten maksaakaan – tai osallistuu junkettiin esimerkiksi festivaaleilla, tuo haastattelupaikkamaksu on edelleen tosiasia.

Toimittajan tuolista round tablessa tai tavoitellusta one on onesta maksaa nimenomaan elokuvan levittäjä/maahantuoja Suomessa – joka myös päättää, minkä medioiden edustajat näitä haastattelupaikkoja saavat.

Toisin sanoen, kun Helsingin Sanomissa on amerikkalaiselokuvaan liittyvä tähden haastattelu, kyllä siitäkin on levittäjä pulittanut haastattelut organisoivalle pr-firmalle pitkän pennin.

(Tämä koskee kaikkia elokuvia, joiden Suomen tai koko Pohjoismaiden oikeudet on ostettu ennen haastatteluhetkeä. Sääntö ei koske niitä festivaaleilla esitettäviä uutuuksia, joita ei ole vielä ostettu. Suomalaistoimittaja voi saada tuollaisenkin elokuvan tiimoilta haastattelun, sillä pr-toimistossa sekin toki katsotaan elokuvan tunnettuuden luomiseksi. Myös vuosien varrella syntyvät luottamussuhteet ao. firmoihin auttavat. Esimerkiksi tänään ilmestyneessä Suomen kuvalehdessä on Colin Firth -haastatteluni, jonka sain Venetsian elokuvajuhlilla ennen kuin A Single Man oli ostettu Pohjoismaihin Svensk Filmindustrin, jota Suomessa edustaa FS Film, levitettäväksi. Kukaan ei maksanut siitä, että sain kyseisen haastattelun, paitsi kulissien takana tietysti elokuvan myyntiagentti brittiläiselle pr-yhtiölle ylipäänsä haastattelujen järjestämisestä. En kuitenkaan keksi yhtään syytä, miksi lopullinen juttu olisi erilainen, jos se olisikin tehty suomalaisen levitysyhtiön mandaatilla. Venetsian festivaalimatkan maksoin muuten itse, kuten muutkin festarireissut.)

Pelkkä haastattelupaikka kustantaa levitysyhtiölle yleensä paljon enemmän kuin mahdollinen hotelli ja lennot-yhdistelmä junkettikeikalle. En tiedä tarkoittiko Mäkinen, että pelkkä yksi haastattelu maksaa 1500 euroa ja ylöspäin. Kyllä ja ei. Ne maksavat alkaen 500 euroa per talentti eli haastateltava. 1500 euroa on kova muttei mitenkään ennenkuulumaton hinta, sellaista pyydetään suurimpien tähtien roundtableistakin joskus.

Tietysti kun junketti usein sisältää esimerkiksi neljän-viiden talentin (ohjaaja, käsikirjoittaja, monta näyttelijää) peräkkäiset haastattelut, pakettihinta voi olla jopa muutama tonni.

Useimmat junkettimatkoja tehneet toimittajat eivät tiedä näistä kustannuksista mitään. Tietysti ne käyvät hiljalleen ilmi, kun tekee näitä töitä pidempään.

Toisaalta tiedän, että ainakin Itä-Euroopassa lehdet itse ovat joskus maksaneet näitä haastattelupaikkoja, kun levitysyhtiö on pihistellyt.

Cannesissa 2007 eräs toimittaja vaiennettiin hänen kysyessään Death Proofin lehdistötilaisuudessa Quentin Tarantinolta, tietääkö ohjaaja, että (round table-) haastattelusta hänen kanssaan pyydetään 1500 dollaria. Keskustelun vetäjä – joka edusti siis Cannesin festivaalia, ei mitään pr-firmaa – pyysi välittömästi seuraavaa kysymystä. Ilmeisesti asia oli liian raadollinen ääneen lausuttavaksi.

Kaiken tämän takana on suurten pr-yhtiöiden valta (sekä ahneus) – ja ennen kaikkea elokuvatähtien kultti. Pr-yhtiöt organisoivat junketit ja tähtien julkisuuden kunkin elokuvan osalta.

Jos tähdistä halutaan haastattelujuttuja, vaihtoehtoja junkettijärjestelmälle ei ole. (Jos on, kertokaa minulle.) Amerikkalaiset näyttelijät täsmentävät jo sopimuksiinsa paitsi kuvauspäivien, myös pr-päivien määrän. Vain anglosaksisen maailman (ja ehkä Ranskan) suurimmat mediat voivat saada tähdiltä ja kuuluisilta ohjaajilta joskus jopa ihan talentin kotona tai illallisella tehdyn haastattelun.

En tiedä, eroaako kuvio välttämättä kauheasti siitä, että James Ellroy lennätetään Suomeen, ja meikäläinen kirjakustantamo tietää, että ykkösluokan liput ja hotellisviitti kannattaa maksaa, kun keskeisistä medioista saadaan ihan varmasti nyt kivasti tilaa.

Entä voiko junketeista ja talenteista sitten kirjoittaa kriittisiä juttuja?

Totta kai. Tietysti sitä harvoin lähtee kurjasta leffasta juttua tekemään. Mutta kyllähän sen toki mielellään kertoi, että Russell Crowe oli juro ja omahyväinen, siis maineensa kaltainen. Henkilökuvassa oli syytäkin mainita, että Lady in the Water – jota junketti markkinoi – on Paul Giamattin uran huonompia elokuvia. Jutusta tuli mielestäni parempi, kun kerroin mielipiteeni, ettei Kunniattomat paskiaiset ole välttämättä ihan niin suurenmoinen kuin Tarantino itse uskoo.

Eikä kriittisyys ole kai vähentänyt työmahdollisuuksiani. Yksikään levitysyhtiön työntekijä ei ole tullut siitä narisemaan. He ovat itse asiassa aika fiksuja. Monet saattavat (epävirallisesti) itsekin myöntää jostain elokuvastaan, että olihan tämä nyt lopulta aika heikko.

Siitäkään ei ole pahemmin valitettu, että joistain jutuista on tullut paljon pienempiä kuin oli arvioitu. Jos talentti on yhteistyöhaluton tai yhtäkkiä päättää, että kymmenen minuutin haastatteluaika saa riittää, syyttäköön itseään. Jos levitysyhtiö on tarjonnut haastatteluja, mutta päädyn istumaan sadan muun toimittajan kanssa älyvapaaseen tiedotustilaisuuteen, ei siitä tule isoa juttua, vaan hyvin pieni juttu. Näinkin on käynyt matkalla, jonka pelkät lennot veivät puoli vuorokautta. Se oli freelancerille aika paska reissu. Olen varmasti kirjoittanut joskus vuosien varrella merkitykseltään aika yhdentekeviäkin juttuja, mutta markkinointikoneen mielistelevää palturia tyhjästä tuottavaksi osaksi ei ole tarvinnut ryhtyä.

Tosiasia on, että vaikka levitysyhtiöt ja pr-toimistot pyörittävät pyöreiden pöytien toimittajarulettia, päätösvalta jutun koosta ja julkaisuajankohdasta on lopulta lehdellä. Ainakin toistaiseksi. Ehkä olen ollut onnekas, kun olen saanut kirjoittaa lehtiin, joilla on suoraselkäinen meininki ja kriittinen ote.

Ja vielä: tiedän hyvin mielipiteitteni olevan niin kärkkäitä, että jäisin varmasti välittömästi kiinni, jos lepertelisin sellaista, mitä en ole oikeasti mieltä.