Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvaohjaaja Saara Cantell vastaan suomalaiset kriitikot

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 18.4.2013 17:30

Elokuvaohjaaja Saara Cantell purkautui Ylen Kultakuumeen blogiin suomalaisesta elokuvakritiikistä. Cantell aloittaa asian ytimestä: elokuvakriitikoksi tuntuu nykyään aika isoissakin julkaisuissa kelpaavan kuka tahansa, jota vähän leffat niinku kiinnostaa.

Tämä ”sehän on vain viihdettä” -asenne johtaa tietysti kaikenlaiseen tunarointiin.

Mutta eteenpäin.

Pinnallinen elokuvakritiikki -tekstissään Cantell tyrmää suomalaiset elokuvakriitikot sen verran totaalisesti, että hän varmasti uskoo asiaansa.

Lahjakkaan Cantellin näkökulma on kuitenkin lähes narsistinen. (Puran tätä asiaa narsistisesti linkkaamalla tästä vastauksesta lähinnä aiempiin omiin blogikirjoituksiini, jotta ei ainakaan synny mitään objektiivisuusharhaa.)

”Kriitikot itsekin korostavat olevansa vastuussa tekijöiden sijaan taiteen kokijoille: katsojille, kuulijoille ja lukijoille. Tekijöiden kritiikkeihin kohdistuva kritiikki on helppo sivuuttaa katkeroituneena valituksena”, Cantell kirjoittaa – mutta jatkaa:

”Tapasin taannoin elokuvafestivaaleilla Turkissa tšekkiläisen elokuvakriitikon, jonka havainnot näkemistämme elokuvista olivat häkellyttävän tarkkoja ja oivaltavia. Keskustellessamme pidempään selvisi, että hän oli aikoinaan opiskellut Prahan elokuvakoulussa kriitikkolinjalla, rinnakkain ja osin yhdessä tekijäopiskelijoiden kanssa. Ei siis ollut ihmekään, että hänellä riitti ammattitaitoa ymmärtää elokuvakerronnan eri osa-alueita. Tälle kriitikolle oli itsestään selvää, että hän kotimaisista elokuvista kirjoittaessaan tutustui ensin käsikirjoitukseen voidakseen erotella, millä tavoin ohjaaja oli lähtenyt sitä tulkitsemaan.”

Terveisiä vaan Itä-Euroopan ihanille kriitikoille, mutta nyt Cantell on jo pihalla.

Elokuvakriitikko tai -arvostelija (ne ovat hieman eri asioita) on vastuussa lukijalle.

Miksi ihmeessä lukijaa kiinnostaisi, oliko kässäri paljonkin erilainen kuin valmis elokuva?

Se kiinnostaa, jos lukija on myös elokuvan tekijä. Vaikka oletettaisiin, että elokuvakritiikit eivät lukijoita hirveästi kiinnostaisi (uskon kyllä, että kiinnostavat), puhutaan nyt lukijaosuuden promillea pienemmistä osista.

Käsikirjoituksen ja valmiin elokuvan suhde voi olla polttava kysymys, kun käsikirjoituspalkintoja jaetaan. Sitä kritiikki ei ole.

(Elokuva- tai muun taidekoulun erillinen kriitikkolinja lienee sitä paitsi kommunismin aikainen juttu tai sen peruja: ihan sama kuin olisi koulu, josta valmistutaan kirjailijaksi. Absurdia.)

Cantell heittää ilmoille lähteettömiä väitteitä, kuten sen, että kamera-ajoja olisi kutsuttu arvosteluissa zoomauksiksi. Varmaan tällainen moka on jollekulle voinut tapahtua. Cantell nostaa moiset ääliömäisyydet kuitenkin normiksi. Yhtä hyvin voisin väittää, että suomalaisessa elokuvassa ohjaajalle historiallisuus tarkoittaa näyttelijöiden valamista kipsiin, mutta sehän on vain Sibelius.

Cantell toivoisi elokuvakriitikoilta kokemusta elokuvanteosta ja toteaa, että kriitikon pitäisi olla lukenut kirja, jos elokuva sellaiseen pohjautuu.

En ole samaa mieltä. Cantell tuntuu olettavan, että kriitikot ovat pohjimmilaan kuin epäonnistuneita elokuvantekijöitä, mutta ammatti on eri.

Toki on hyvä tuntea keskeiset ja laajasti tunnetut muidenkin taiteenlajien teokset. Yleissisivistys on elokuvakriitikolle äärimmäisen tärkeää. Elokuva on seitsemäs taide, ja sen ymmärtämistä auttaa ratkaisevasti, että tuntee ne taiteen lajit, joista se pohjimmiltaan koostuu.

Mutta: elokuva on se teos, jota kritiikissä käsitellään. Kriitikko kertoo, mitä näki: mitä elokuva käsittelee, miten elokuva on tehty, mihin se liittyy ja ennen kaikkea, onko se onnistunut.

Tässä vaiheessa on todettava, että olen monesta seikasta Cantellin kanssa ihan samaa mieltä.

”Alaan ja aiheeseen perehtyneisyyden ohella kaipaan elokuvakritiikkeihin selkeää persoonallista otetta. Vallitseva pyrkimys muka-objektiivisuuteen, mutta samalla nopeaan hyvä tai huono -arvioon on tympeää. Paljon hedelmällisempää olisi lukea paneutunutta pohdintaa, jossa kirjoittaja asettaisi avoimesti itsensä ja omat mieltymyksensä peliin. Samalla tulisi tunnustettua se turhaan peitelty itsestäänselvyys, ettei elokuvien, kuten ei minkään taiteenlajin kohdalla, ole koskaan teosta, josta kaikki voisivat olla yhtä mieltä.”

Aamen. Kritiikki on subjektiivista (omia ajatuksiani siitä olen käsitellyt The Tree of Lifen ja Klovnin yhteydessä), olkoon se sitä vilpittömästi.

Olen samaa mieltä Cantellin toteamuksesta siitä, kuinka kriitikko usein koettaa pakottaa teoksen itse päättämäänsä muottiin:

”Samoin henkilöhahmon homous, vammaisuus tai etninen tausta ei ole mikään automaattitakuu sille, että elokuva käsittelisi homoutta, vammaisuutta tai rasismia. Ihan yhtä vähän kuin perinteisen romanttisen komedian ensisijainen teema olisi aina heteroseksuaalisuus.”

Kehittyäkseen suomalaisella elokuvakritiikillä on kolme haastetta.

Persoonallisia, hyvä kirjoittajia tarvitaan. Heitä on, pitäisi olla enemmän.

Lehdissä tilaa on melko kitsaasti. Se ei koske missään tapauksessa vain elokuvaa, vaan kulttuuria yleensä. Kirjoitapa asiaan todella syventynyt ja kritiikki 1500 merkkiin eli alle 20 virkkeeseen: ei kovin helppoa.

Niin ilmiselvää kuin se onkin, väitän että suurin ongelma on raha. Elokuvakritiikeistä suurimman osan kirjoittavat freelancerit.

Jotta keskimääräisillä elokuvakritiikkipalkkioilla – puhun ensi-iltakritiikeistä, joista maksetaan enemmän kuin esimerkiksi tv- ja dvd-arvioista – pääsisi Journalistiliiton freelancer-suositustaksoille, pitäisi päivän aikana katsoa neljä pitkää elokuvaa ja kirjoittaa niistä kaikista kritiikit. Toistan: katsoa neljä ja kirjoittaa ne kritiikit.

Ei taida onnistua normaalissa työpäivän mitassa.

Ehkä sitä miettimisaikaakin pitäisi joskus olla. Ajatus siitä, että vaikkapa teoksen pohjana olleen kirjan lukemiseen menneestä ajasta saisi edes nimellisen palkkion on utopiaa.

Kymmenisen vuotta sitten lopetin ensi-iltakritiikkien kirjoittamisen joksikin aikaa käytännössä kokonaan. Se oli harrastelua, ei enää työtä. Kutakuinkin kaikista muista juttuformaateista maksettiin silloisissa medioissani paremmin.

Ei ihme, että ne lahjakkuudet jotka jäävät elokuvakriitikoiksi, jatkavat hommia vain tunteen palosta. Taloudellisesti siinä ei ainakaan ole mitään järkeä.

Niiden medioiden, joihin nyt kirjoitan arvioita, palkkioista ei ole valittamista, mutta tiedän olevani etuoikeutettu. Ajatus, että pääsisin kirjoittamaan 2-3 arviota viikossa järkevällä liksalla on silkkaa utopiaa.

Ettei totuus unohtuisi, luonnontiedettä tämä ei ole: elokuvakriitikko on aina oikeassa.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kritiikin kohteiden sydämistyneet purkaukset on helppo ohittaa subjektiivisina. Kaikenlaisten taidearvostelijoiden työtä tarvittaisiinkin kiihkottomasti ja asiantuntevasti tarkastelemaan erityisiä arvostelukriitikoita. Tehtävä hoidettaisiin käytännössä sivutöinä. Mutta löytyykö näkyvää tilaa tällaiselle?

Siinä varsinaiset arvostelijat huomaisivat, miltä tuntuu olla kritiikin kohteena ja mitä siltä toivoisi. Tasokin siitä nousisi. Kaikki tämä olisi tarpeen, sillä varsinkin päälehtien arvostelijoilla lienee suuri merkitys tekijöille sekä henkisesti että taloudellisesti. Taidekriitikoilla on siis monenlaista vastuuta. Niin olisi vastaavasti arvostelukriitikoillakin.

Arvostelukriitikko voisi pelkällä toiminnallaan tehdä selväksi, että taidearvostelijat eivät ole erehtymättömiä ja aina objektiivisiakaan, mitä heidän varmuutensa tuomioissaan antaa ymmärtää. Kuinkahan paljon heidän suhtautumisensa riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä ja suhteista sekä satunnaisista kokemuksista? Sekä myönteisiä että kielteisiä tuntemuksia meillä ihmisillä on paine päästä purkamaan, jos siihen on tilaisuus ja vapaus.

Arvostelukriitikko voi tasoittaa näitä mahdollisia ylilyöntejä. Tietysti hän luultavasti itsekin joskus sortuu niihin, mutta arvosteluketju täytynee päättää tähän – arvosteluarvostelukriitiikkiä silti voi kuka tahansa aina esittää.

”pitäisi päivän aikana katsoa neljä pitkää elokuvaa ja kirjoittaa niistä kaikista kritiikit”

Heh. Titanicistako se nykyinen buumi alkoi, mutta parikymmentä vuotta sitten tuo neljän elokuvan katsominen oli tuntitolkulla lyhyempi urakka kuin tänään. Eurooppalaiset sentään osaavat vielä tehdä reilun puolentoista tunnin elokuvia, mutta rapakon takaa tulevien keskiarvo huitelee jossain kahden tunnin tuolla puolen (pl. lastenleffat).

———–

Kriitikko, jonka tekstistä ei löydy sanaa minä, tuskin kirjoittaa kovinkaan hyviä arvosteluja. Jokaisella on mielipiteensä ja mieltymyksensä ja jos se ei tule ilmi elokuvan arviossa, niin metsään mennään. Jorinat elokuvan suhteesta tekijän aiempiin teoksiin ja muu akateeminen neppailu eivät kuulu normaalien julkaisukanavien arvosteluihin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kriitikon pitäisi arvioida leffansa sohvaperunan ymmärryksellä kolmen kaljan sievässä, vaan tietysti ymmärtää elokuvaa ja mielellään sen tekemistä. Arvosteluissa noista ulkoelokuvallisista asioista voi mainita, mutta lähinnä sivulauseissa, sillä ne eivät ole arvostelun pihvi. Poikkeuskanavia lukuunottamatta elokuva-arviot eivät ole tutkielmia vaan arvioijan (henkilökohtainen) näkemys elokuvasta.

Minusta Aarne Tarkas oli vain hieman Aki Kaurismäkeä parempi ohjaaja.

Hei,
hauskaa että (provosoiva) kolumnini täyttää tehtävänsä ja herättää keskustelua!
Pari nopeaa kommenttia: miten toive siitä, että kriitikko tuntisi elokuvan pohjalla olevan teoksen tarkoittaisi samaa kuin kriitikoiden mieltäminen epäonnistuneiksi tekijöiksi?! Tämä logiikka ei auennut minulle muuten hyvässä tekstissä. Myös jyrkkyys käsikirjoitukseen tutustumisen suhteen hämmentää. Varmasti totta, ettei lukijaa kiinnosta listaus käsiksen ja valmiin leffan eroista. Mutta kyllähän käsikirjoituksen lukeminen antaisi kriitikolle ihan eri työkalut pohtia ei vain ohjaajan vaan esim. kuvaajan ja äänisuunnittelijan tulkintoja, tyyliä, kerronnallisia keinoja… Teatterikritiikeissähän tekstin ja sen tulkinnan pohtiminen on usein se ydin, jonka ympärille koko kirjoitus rakentuu. Mutta toki tämä kaikki vaatisi aikaa ja resursseja paneutua paljon nykyistä enemmän. Mistä pääsenkin kommentoimaan otsikkoa: en ole suomalaisia kriitikkoja vastaan :-) vaan huolimatonta, ammattitaidotonta ja pinnallista muka-arviointia vastaan. Ja sen rehoittamisestahan ovat yksittäisiä kriitikoita enemmän vastuussa esim. valtamedian kulttuuritoimitusten päälliköt.

Näitä luetaan juuri nyt