Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvaleikkaajan työstä: Kauko Lindfors ja Miesten välisiä keskusteluja

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 31.1.2013 09:05

Miesten välisiä keskusteluja on taitavan ohjaaja Jarmo Lampelan viimeisin pitkä elokuva. Suomen elokuvaosaajien kärkikaartiin kuuluva, Jussi-palkittu leikkaaja Kauko Lindfors kirjoitti tuotannosta ja ammatistaan pitkän ja erittäin mielenkiintoisen tekstin.

Elokuva on aina ryhmätyön tulos. Leikkaajan tehtävä on vaativimpia. Hän ratkaisee muodon. Usein se nimenomaan pitää ratkaista, ei vain järjestellä ohjeiden tai sopivien kuvien mukaan, kuten maallikko ehkä kuvittelisi.

Suomileffa.fi -sivujen artikkelissaan erästä hanketta (jossa hän korvasi toisen leikkaajan) muistellessaan Lindfors paljastaa jotain hyvin olennaista leikkaajan työn ratkaisevasta merkityksestä elokuvaan.

”Jokaisella leikkaajalla on oma tapansa organisoida materiaali. Ja oma tapa rytmittää. Oma tapa suhtautua näyttelemiseen. Oma tapa mennä kohtauksiin ja oma tapa tulla pois niistä. Ja siinä minä katson kohtauksia ja totean, että ajattelen materiaalista aivan eri tavalla kuin projektin aloittanut leikkaaja. Kyse ei ole arvottamisesta, kyse ei ole siitä, onko joku hyvää tai huonoa. Se nyt vaan oli kovin erilaista.”

Työ on muuttunut valtavasti sitten 1980-luvun. Mekaanisesta on tullut digitaalista, käsin kosketeltavasta bittivirtaa.

”Minä en kaipaa vanhoja leikkausmenetelmiä ja Steenbeckejä. Minun ei tarvitse kokea elokuvaa fyysisenä entiteettinä. Tiedän, että on olemassa leikkaajia, jotka leikkaavat yhtä nopeasti pöydässä kuin minä tietokoneella. Minä en siihen pysty. Olen tavattoman paljon nopeampi tietokoneella”, Lindfors kertoo.

Jännittävää on se, kuinka iso ero on filmiä leikkaamalla oppineiden ja digiajalla kasvaneiden elokuvantekijöiden tavassa käsittää materiaalinsa. Se tietysti vaikuttaa elokuvien koko olemukseen.

”Toki on niin, että kun on aloittanut leikkaamisen pöydässä ajattelee leikkaamista erilailla kuin ne, jotka ovat suoraan siirtyneet non-lineaariseen leikkaamiseen: Avidilla, FinalCutilla, Premierelllä, Lightworksilla tai millä vain tietokoneella [tietokoneohjelmalla] leikkaamiseen. Päätyöni on opettaa äänityötä ja leikkaamista ja tuossa työssä olen huomannut tämän ajattelutavan eron: minä katson ensin materiaalin, mielelläni aivan kaiken. Ja leikkaan päässäni ensin ja vasta sitten alan koota kohtausta tai kohtauksia leikkausohjelman aikajanalle.

Opetustyössä olen huomannut, että ihmiset, jotka aloittavat leikkaamisen suoraan tietokonella leikkaavat eri tavalla: sitä voisi ehkä kutsua yritys-erehdys-menetelmäksi – aletaan kokeilla kaikkea kaikkeen.”

Leikkaajilla on omat käsialansa, Lindforsilla tällainen:

”Haluan korostaa näyttelijän työtä. Katson silmiä. Haen ilmaisua näyttelijän ajatuksen kautta. Ja sehän näkyy juuri silmistä ja katseesta. En mielelläni leikatessani halua ketään mukaan, puhun itsekseni ja näyttelijöille, Me keskustelemme. Olen lempeä heille ja he vastaavat takaisin samalla lempeydellä. Ja kadulla kohdatessamme tervehdin näyttelijöitä. Vaikka olen kohdannut heidät vain leikkausohjelmani ruudulla. He ihmettelevät – kuka tuo oli?”

Lindforsilla on anekdootteja siitä, kuinka materiaalin määrä jumittaa koneet. Digiaikana voi paradoksaalisesti aiempaa helpommin sattua, ettei leikkaajalle vahingossa anneta kaikkea materiaalia mitä piti.

Kuten kävi tavallaan nytkin, mitä koomisimmalla tavalla.

”Leikkasin ja työstin ja ihmettelin elokuvat nimeä. Ja tätä tein, kunnes Jarmo toimitti puuttuvan materiaalin: ne miesten väliset keskustelut ravintolassa.”

Elokuvan sävyt ovat usein leikkaajan käsissä. Jotkut ohjaajat yrittävä kuvata vain juuri sen, minkä tietävät tarvitsevansa. Se vaatii osaamista sekä itseluottamusta ja rohkeutta. Toisaalta suuremmasta määrästä materiaalia voi löytyä sellaisia asian ytimiä, joita sattuma joskus suo. Lindfors kertoo vallasta, joka hänellä oli Miesten välisiä keskusteluja -elokuvan keskushahmoon.

”Mielenkiintoista leikkauksen kuluessa oli myös säädellä kirjailija Mairisaaren [roolissa Juha Kukkonen] mulkkuuden astetta. Ensimmäisessä leikkausversiossa kirjailija oli ilkeämpi ja kaari hänen pehmenemiseensä oli jyrkempi. Kirjailija jopa pani enemmän. Muutamia repliikkeja poistamalla, muutamia kohtauksia lyhentämällä, joitain vastakuvia pidentämällä Mairisaaresta tuli alussa ystävällisempi ja mukavampi.”

Lopputulos miellyttää työn tekijää.

”Miesten välisiä keskusteluja saattaa olla niistä kymmenestä huonosta skarvista [leikkauksesta kuvasta toiseen] huolimatta parhaiten leikkaamani elokuva.”

Miesten välisiä keskusteluja tuli ensi-iltaan perjantaina neljä viikkoa sitten.

Elokuva on omalaatuinen – oikeastaan ennen kaikkea pirteä poikkeus kotimaisten tarjonnassa, jota kohderyhmäajattelu yleensä hallitsee. Lampela ei ole tosiaankaan tehnyt puleerattua tuotetta. Elokuva rönsyilee ja ennen kaikkea harhailee kuin päähenkilönsä Mairisaari, mutta silti sitä katsoo kiinnostuneena ja se antaa ajateltavaa. Voisipa samaa sanoa edes joka toisesta kotimaisesta fiktiosta.

Ensi-iltaviikonloppuna katsojia tuli 117. ”Kehuttu suomalaiselokuva saanut vain 285 katsojaa”, otsikoitiin Ilta-Sanomissa viikko sitten. Helsingissä Finnkinolla on siitä enää yksi näytös koko ensi viikon aikana, maanantai-iltana Kinopalatsissa.

Pakko sanoa: ehkä elokuvaa olisi kannattanut markkinoidakin.

Turha silti syyttää julkisen rahan myöntäjiä marginaalin marginaalin tukemisesta. Elokuva on Lampelan ja kumppanien omakustanne: rahoitus on aiemmista projekteista ja työtä on tehty talkoina. Sellaista on haastavamman ja persoonallisemman elokuvan tuottaminen Suomessa kovin usein.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt