Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvalehti Filmihullu vastaan muu maailma

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 9.8.2010 15:10

”Kai tälle joku tautiluokitus on olemassa.” Kulttuurikentällä kohtaa harvoin niin kovaa tekstiä kuin Kari Salmisen Turun Sanomiin kirjoittaman arvostelun tuoreimmasta Filmihullu-kirjasta.

Tässä linkki, pidelkää hatuistanne kiinni.

Filmihullu vuodet 1969-1988 on kirja, johon on koottu lehdessä kyseisenä ajanjaksona ilmestyneitä artikkeleita. Niiden höysteenä on uusia poleemisia tekstejä.

Salmisen kritiikin mukaan Filmihullu on ”latteutta, kiukuttelua, nostalgiaa ja papillista paasaamista täynnä”, mutta ankarimmin hän jyrähtää kahdelle nuoremmalle filmihullulaiselle. Heihin viittaa kritiikin ingressiin poimittu aatos ”kai tälle joku tautiluokitus on olemassa”.

Vaikea on minunkin suhtautua ilmaisuihin kuten ”intelligentsiaa kampittavat loiset” ja ”omahyväiset ja imbesillit elokuvatuottajarääpäleet”, joilla filmihullulaiset nimittelevät todellisia ja kuviteltuja vihollisiaan. Kai ne ovat jotain intelligenttiä huumoria. Kukapa tietää.

Filmihullun poteroituminen on tietysti ennen kaikkea lehden oma ongelma.

Itse kirjasta Salminen löytää hyvääkin – Antti Alasen kynänjäljen ja Jim Jarmuschin haastattelun. Liekö sattumaa, että Alanen on Elokuva-arkiston (nyk. KAVA) erikoistutkijana ja Orionin ohjelmasuunnittelijana saanut muutama vuosi sitten kovia moitteita filmihullulaisten suunnasta. Aiheetta, jos minulta kysytään.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kari Salminen on väärässä. Mikä Filmihullussa mättää on nimen omaan Peter von Bagh. Onko Suomessa ketään muuta kuin Bagh, joka on jokaikisessä haastattelussa ja Filmihulluun kirjoittamassaan jutussa Suomen väärinymmärretyin ja vähiten arvostusta saanut kulttuurikriitikko – ja silti hän on saanut kaikki mahdolliset kunnianosoitukset ja täyttää kaikki kunnioitetun kulttuuri-ihmisen ulkoiset puitteet? Professuuri on myönnetty ja palkintoja on annettu päntiönään (ansioista, olen ensimmäisenä valmis sen myöntämään), mutta silti häntä ei arvosteta riittävästi.

Oli koomista kuunnella Baghin haastatteluja Sodankylän elokuvajuhlien täyttäessä 25 vuotta. Kyl on niin vähän arvostusta tullut ja yhtä taistelua on ollut kun kukaan ei kunnioita, mutta kapinallisia edelleen ollaan… Kuitenkin kyseessä on parhaiten tuettu festiaali, jonka arvoa ei kukaan täysjärkinen kritisoi. Etabloituneet festarit ja sillä sökö. Ja hienot. Vähän kuin Martti Ahtisaari alkaisi selittämään, että kiitosta ei ole kyllä koskaan mistään tullut, vaikka on tuota rauhantyötä tullut tehtyä ihan pirusti – establishmentille keskaria kyllä näytän. Kiusallista.

Filmihullun poikaparat ovat von Baghin ja muiden vanhan kaartin jermujen iloisia aseenkantajia. Baghin jengi sentään (edes) aikoinaan kapinoi edeillisiä sukupolvia vastaan, nyt he kapinoivat ihan mitä vaan olkinukkea vastaan – ja nuoriso on ryhtynyt vanhusten perinteen suojelijaksi ja meriittien muistiipanijaksi. Ennen vanhukset taistelivat ja nuoriso niille vittuili. Nyt nuori mies on hautaan valmis jo.

Kari Salminen jatkaa jo pidempäänkin jatkunutta Filmihullun ryöpytystään myös tämän päivän Aamulehdessä:

”Elokuvasta pidetään parhaiten huolta kirjoittamalla paneutuen ja asiantuntevasti asioista eikä sättimällä muita. Asiantuntijan olisi hyvä olla rakentava esimerkki eikä muskettiaan lataileva kärttyinen tontinvartija – etenkin kun sellaista tonttia ei enää kenelläkään ole.”

Salmisen kolumnit ovat yleensäkin kärkkäydessään virkistäviä. Tämä ei tosin koske pelejä käsitteleviä kirjoituksia, joissa hän syyllistyy aivan samanlaiseen muiden sättimiseen, josta nyt toruu Filmihullua.

Mitä tulee itse Filmihulluun, pidän kovin surullisena lehden linjakseen omaksumaa marinameditaatiota. Koska lehti julistaa aina olevansa elokuvan asialla, se voisi vaihteeksi alkaa käyttäytymään sen mukaisesti. Suomalaiset elokuvalehdet eivät oikein anna aihetta riemuun, kun vaihtoehtoina ovat höttöisyydestään ja tietämättömyydestään ylpeä Episodi ja ikuista tuomiopäivää elävä Filmihullu.

Ilonaiheitakin Filmihullu toki tarjoaa, ne vain tahtovat peittyä hedelmättömään kiukutteluun.

Kari Salmisen teksti oli ihan virkistävä, ei mitään pyhiä lehmiä tarvitse olla, Filmihullussakaan.
Salmisen teksti oli siis hyvin kriittinen, joten eipä kiistetä Filmihullulta oikeutta siltäkään kriittisyyteen.

Suosittelen kaikille tännekin kirjoittaville sitä, että tarttuvat itse opukseen, siinä on noiden edellä mainittujen lisäksi paljon muitakin hyviä juttuja, kuten Mollbergin haastattelu ym. ym. Kritisoitujen nuorempien kirjoittajien uudet saatesanat tekstikokonaisuuksille ovat nekin ansioikkaita, vaikka filmihullulainen ylilyövä huumori joskus lyökin yli niin kirjassa kuin itse lehdessä.

Sitä vain kysyisin, mitä meillä olisi vakavan elokuvakirjoittelun suhteen, jos meillä ei olisi Filmihullua? Hesariko?

Peter von Bagh ja Antti Alanen ovat suomalaiskirjoittajina raskaan sarjan veteraaneja. Tietävillä miehillä tahtoo olla näkemyserojakin, mitäs kummaa siinä on, mutta minulla on käsitys, että molemmat arvostavat toistensa työtä. Lisäksi voin todistaa, että Alanen viihtyi hyvin tämänkin kesäisillä festivaaleilla, joten ei näillä guruilla mitään välirikkoa ole.

Jokaisesta Filmihullun numerosta löytyy painavaa luettavaa, jos joka toisesta sitten vaikka ylilyöntejäkin. Mutta mikä muu lehti Suomessa uskaltaisi kritisoida esimerkiksi uutta suomifilmiä sillä tavalla suoraan kuin Sakari Toiviainen taannoisessa Filmihullun numerossa? Enkä minä ainakaan halua jäädä paitsi sitä tulevaa numeroa, jossa on Sodankylän 2010 aamukeskustelujen anti… Mikähän taho täällä meidän korvessamme olisi ymmärtänyt harvoin elokuvia julkaisevan, poikkeuksellisen lahjakkaan Terence Daviesin arvoa? Sen rinnalla pieni kritiikki on tosiaan aika pientä.

”I hope you like my film. I have done my best to make it as good as possible. I hope you enjoy it. But, if you don’t – please don’t tell me!” – Terence Davies Sodankylässä 2010 esitellessään lumoavan intensiivisen, säälimättömän elokuvansa Sydän vieraassa talossa – The House of Mirth.

Eloisana puhujana Terence Davies kertoi paljon elokuvien taustoista, mm. sen, mistä elokuvan nimi tulee. No, se tulee Raamatusta, nyt kun kysytte. ”Viisaan ihmisen sydän asuu surutalossa, narrien sydän huvipaikoissa.” Säälimättömäna epookin luokkakuvauksena House of Mirthiä voi kuvata vaikkapa ilmaisulla ”Jane Austen in reverse”…

Että tämmöistä ohjelmistoa syntyy von Baghilta ja Filmihullun vakioporukalta kaikkien ylilyöntien lomassa…~(;^)~

Minulle Filmihullu putoaa samaan sarjaan kuin Episodi. Lukukelvottomia molemmat, olkoonkin täysin eri syistä.

Tällä hetkellä parasta suomalaista elokuvakirjoittelua tuntuu olevan tämä blogi. Kiitos siitä.

Hannu Björkbacka kirjoitti: ”Mutta mikä muu lehti Suomessa uskaltaisi kritisoida esimerkiksi uutta suomifilmiä sillä tavalla suoraan kuin Sakari Toiviainen taannoisessa Filmihullun numerossa?”

– Ihan kaikki. Ja jopa terävämmin ja paremmin kirjoitettuna. Kyseisen jutun kohdalla pääfilmihullu – Herr Doktor Professor von Bagh – teki tsensä ja Sakari Toiviaisen säälittäväksi ja naurettavaksi. Samalla aukeamalla kun HDP von Bagh kirjoitti ”selityksen” Toiviaisen jutulle. Että kuulkaatten, tuolla aukeaman toisella puolella on sitten niin vakavaa, räväkkää ja kriittistä tekstiä, että oksat pois ja se on otettava vakavasti. Sakari kuulkaa käy kuumana. Ja Sakari on sentään Toiviainen.

No, ehkä tämä Baghin koominen alustus oli syytä kirjoittaa, Toiviaisen jutussa kun ei ollut yhtäänä argumenttia, löysiä väitteitä vain. Kiistakirjoitukseksi tarkoitetulta tekstiltä toivoisi perusteltuja ja teräviä mielipiteitä, eikä velttoa ”kritiikkiä” – jota isä-aurinkoinen keskinäisen veljeyden nimissä yrittää nostaa roskasta loistoon.

Toisista ihmisistä ”loisina” olen kuullut puhuttavan fasistien toimesta. Samoin kuin ehkä äärivasemmistolaisten. Huumoria ei noissa ilmaisuissa ollut.

Panu Höglund kolumnissaan kerran ansiokkaasti totesi, että Jokelan ja Kauhajoen surmaajien blogeissa esiintyneissä teksteissä on ilman muuta yhtäläisyyksiä ääripoliittisten ryhmien argumentointiin. Josta omaa tyyliä on ammennettu. Samantyylistä argumentaatiota Filmihullun nuorilla vihaisilla miehillä?

Filmihullun lyöminen menee tässä debatissa jo aika pitkälle. Olen samaa mieltä siitä, että lehti on hyvin sisäänpäinkääntynyt (mikä taatusti heijastuu myös levikissä). Se on omanlaisensa ja ihailtavan pitkäikäinen instituutio hyvässä ja pahassa. Eikä sillä käsittääkseni ole yhtä linjaa, vaan jokainen kirjoittaja on agendoista vapaa – no, toisaalta käsite ”filmihullulaisuus” lienee helposti ymmärrettävissä kaikille, jotka ovat aviisiin perehtyneet.

Björkbacka Sodankylästä: ”Että tämmöistä ohjelmistoa syntyy von Baghilta ja Filmihullun vakioporukalta kaikkien ylilyöntien lomassa…”

Varmasti hieno festivaali, ainakin oikein hieno ohjelmisto. Mutta mitä tekemistä sillä on käsiteltävän asian kanssa?

Kiitos kysymästä, Kinnunen! Käsittääkseni tämä keskustelu on rönsyillyt siihen suuntaan, että niin Filmihullu kuin siihen kirjoittaneet ollaan leimaamassa Salmisen kirjoituksen myötä. Tähän ei minusta ole syytä. Eikös Sinunkin otsikkosi ollut kaikessa leppoisassa ironisuudessaan hiukan siihen suuntaan johdatteleva, että Filmihullu on maalannut itsensä jonkinlaiseen nurkkaan, jonne me muut, paremmin nykyhetkessä elävät, luomme sääliviä katseitamme?

Sodankylä lienee ehkä paras esimerkki ”filmihullulaisuudesta”. Tiedoksi vain, että sekä Filmihullun konkariporukka (Kaurismäkeä myöten) että nykyporukka (tähtäimessänne olevat nuorehkot toivot) ovat sekä keksineet Sodankylän että saaneet sen kukoistamaan kuluneet vuosikymmenet. Ilman Filmihullua ei Sodankylääkään olisi olemassa.

Nimimerkki Arvostusta vaille jäänyt taas ei ole ehkä huomannut, että Sakari Toiviaisen elokuva-asiantuntemuksen lisäksi on huomattavaa, että hän on erityisesti perehtynyt kotimaiseen uudempaan elokuvaan, esimerkiksi kirjassaan Levottomat sukupolvet – Uusin suomalainen elokuva. Joten hänen sanomisillaan suomifilmistä ON merkitystä.

Tai sitten on ikävästi käynyt niin, että kaikkien todettavissa olevilla ansioilla ei olekaan enää merkitystä, vaan nimimerkin takaa mutu-tuntumalla kirjoittavan mielipide on muuttunut yhtä arvokkaaksi kuin asiantuntijan? Vai olisiko niin käynyt vain blogikirjoittelussa, jossa enää kolme uskaltaa kirjoittaa omalla nimellään omat mielipiteensä, ja silti kyseessä voidaan väittää olevan ”vuoden paras keskustelu”?

Hannu Björkbacka kirjoitti: ”Nimimerkki Arvostusta vaille jäänyt taas ei ole ehkä huomannut, että Sakari Toiviaisen elokuva-asiantuntemuksen lisäksi on huomattavaa, että hän on erityisesti perehtynyt kotimaiseen uudempaan elokuvaan, esimerkiksi kirjassaan Levottomat sukupolvet – Uusin suomalainen elokuva. Joten hänen sanomisillaan suomifilmistä ON merkitystä.”
– Toiviaisen asiantuntemusta ja ansioita ei kukaan suomalaista elokuvakirjoittamista tunteva järki-ihminen kiistä – ei muuten von Baghinkaan – olen heidän kaikki kirjat lukenut. Mutta kyseinen Toiviaisen kirjoitus on huono ja Baghin erikoinen toiminta sen yhteydessä on naurettavaa, eikä kunniaksi Filmihullu-lehdelle.
Ja vuoden paras keskusteluhan tämä ei missään nimessä ole. ”Koskittaren” kommentin jälkeen olin jo sitä mieltä, ettei olisi koko keskusteluun pitänyt edes osallistua, mutta kun uudestaan haastettiin.

Myönnän kyllä että että en ole Filmihullun maailmaan perehtynyt ja kirjoittamani on mielipide ap jutun ja tiettyjen sitaattien pohjalta. Ja ymmärrän jos jotkut siteeraukset ovat yksittäisiä ylilyöntejä. Lehdellä ja ko. kulttuurilla voi toki olla paljon muita ansioita joista en kovasti tiedä. Hitler-kortin käyttö on nettikirjoittelussa erityisesti mainittu esimerkkinä huonosta kirjoittamisesta ja siihen nyt lankesin.

Mutta kyllä tästä vain tulee assosiaatio sellaiseen ilmiöön kuin esiintyvien taiteilijoiden/näyttelijöiden ylimielisyys ja kuvittelemansa henkinen ylemmyys, vaikkapa Turkan teatterikoulun ajoilta. Jonka absurdiuden esim. näyttelijä Taisto Reimaluoto on julkisesti jälkeenpäin tilittänyt.

Björkbacka: ”Eikös Sinunkin otsikkosi ollut kaikessa leppoisassa ironisuudessaan hiukan siihen suuntaan johdatteleva, että Filmihullu on maalannut itsensä jonkinlaiseen nurkkaan, jonne me muut, paremmin nykyhetkessä elävät, luomme sääliviä katseitamme?”

Ironiaako? Ei kai kukaan Filmihullua lukenut voi tosissaan väittää, etteikö lehden sivuilla usein tarvottaisi pessimismin, voivoittelun ja nostalgian alhossa. Vaan mikäs siinä, kukin tyylillään.

Asiasisältöäkin on, joskus hyvinkin vahvaa sellaista. Jokainen lehden uusi numero tulee kahlattua läpi, vaikkei siihen aina kovin kauan mene.

”Ilman Filmihullua ei Sodankylääkään olisi olemassa.”

Ehkä. Yhtäläisyysmerkkejä en silti vetäisi. Sodankylässä mm. esitetään niitä tuoreita kotimaisia, jotka Filmihullussa on sanallisesti murhattu.

Tuntuu myös siltä, että filmihullulaisten katkeruus kohdistuu siihen, että Suomessa on yliopistollisessa elokuvatutkimuksessa sallittu erilaiset, metodisesti vankemmalla pohjalla olevat angloamerikkalaistyyliset tavat katsoa elokuvaa mitä Filmihullu edustaa – tuo heitto turkulaisiin elokuvatutkijoihin. Filmihulluhan jatkaa ranskalaiselta 60-luvun auteur-koulukuntapohjalta, kun muut ovat menneet läpi niin 70-80-lukujen althusserilais-psykoanalyyttisen ja metodin, cultural studies -kaudet ja uuden bordwellilaisen elokuvamuodon ja uushistoriallisen analyysin. Filmihullulaisten mielestä se, että von bagh on Aallon elokuvaprofessori ei riitä, vaan hänen pitäisi olla myös Turun ja Helsingin yliopistojen elokuvaproffa. Jos näin on, voisi väittää filmihullulaisen 60-luvun kapinoinnin jähmettyneen putinilaiseksi elokuvakirjoittelun kontrolliyritykseksi.

Kinnuselle:

”…kukin tyylillään.” Ehkä yhden ihmisen voivottelu ja pessimismi voi tarkoittaa toiselle sitä, että ollaan kriittisiä. Siitäkin kai ”kritiikissä” on kyse, vai? Eivätkö esimerkiksi Kuvien takaa -jutut Muumi-3D-möröistä tai vaikkapa Filmihullusta sisällä lainkaan voivottelua?

Ja nostalgian määritelmäkin taitaa meillä olla erilainen. Jos pidetään uuden elokuvan rinnalla hyvää huolta vanhan elokuvan – ennen Star Warsia tehdyn – kovimmasta ytimestä, on se sitä perustaa, mitä jokaisen kriitikon, arvioitsijan ja tosissaan (muttei tosikkomaisesti) elokuvaan suhtautuvan tulisi vaalia. Vanhan elokuvan tuntemuksessahan erotetaan naiset tytöistä. Uusikaan elokuva ei synny tyhjästä.

Ja itse vetäisin mielestäni hyvällä perusteella edelleen ne yhtäläisyysmerkit. Etkö äsken rauhoittanut keskustelua mainitsemalla sen tärkeän asian, että Filmihullun kirjoitukset ovat riippumattomia ja kirjoittajien omia mielipiteitä? Sama pätee myös Sodankylässä esitettäviin elokuviin. Siellä nähdään esimerkiksi Koivusalon elokuvat, jotka eivät ehkä täysin kiittävää vastaanottoa Filmihullussa(kaan) ole aina saaneet? Suitsuttamasi Paha perhe – mitä Sinulla on täysi oikeus suitsuttaa – nähtiin Ville Virtasen saattelemana myös tänä kesänä Sodiksessa. Aiemmin siellä nähtiin – mielestäni hirveä – Törhösen Raja 1918, jota kehuttiin lehden arviossa – ja samassa lehdessä se silti rutattiin Lauri Timosen (muistaakseni)ryöpytyksessä. Tänä kesänä juhlilla oli – tietysti – sellaisiakin elokuvia meiltä, joita ei Filmihullussa ole ehditty edes arvioimaan. Filmihullun suhtautuminen suomifilmiin ei siis ole yksinomaan tyrmäävä.

Oma tuntemukseni on, että kotimaisia arvostetaan lehdessä, mutta niiden vastaanotto – tietysti – vaihtelee ja vastakkaisia mielipiteitä suvaitaan, niin kuin hyvä onkin. En usko suinkaan, että kaikkia suomifilmejä olisi ”sanallisesti murhattu”, viittaat ehkä nyt viimeisimpään Toiviaisen puheenvuoroon, joka oli Filmihullun ”linjaankin” nähden yllättävä, ja siksi raikas ja kriittisyydessään perusteltu Toiviaisen käsitys, riippumatta siitä, onko samaa mieltä siinä lasketelluista madonluvuista.

Toiviainen muistaakseni lyttäsi Dome Karukosken elokuvat ”lapsellisina”. Luulisin, etteivät kaikki Filmihullun kirjoittajat kaikkina aikoina ole näin synkästi ”Domea” kohdelleet. Juuso
Ala-Kyynyn ansiokkaasti sivustolle 00-luku.blogspot.com keräämistä kotimaisten ”arvioitsijoiden” vuosikymmenen parhaat elokuvat -listoista ilmenee, että kotimaisten puolella Karukosken Tyttö sinä
olet tähti (faneille TSOP, vertaa AMOLAD = A Matter of Life and Death) nousi parhaaseen kymmenikköön 2000-luvun filminä. Itsekin pidän sitä ”Domen” toistaiseksi parhaana, raikkaimpana työnä. (”Miten tämä liittyy..?.” Ei kai mitenkään, tuli vain mieleen.)

Kinnunen: ”Asiasisältöäkin on, joskus hyvinkin vahvaa sellaista. Jokainen lehden uusi numero tulee kahlattua läpi, vaikkei siihen aina kovin kauan mene.” Tarkoitatko siis suomennettuna, että lehti on ihan jees, joskus oikeinkin hyvä ja että sen lukemiseen menee vaihtelevasti aikaa? What else is new?

Itse huomaan, että silloinkin, kun luen vain välittömimmin itseäni kiinnostavat aiheet, aina jää luettavaa myöhempiinkin hetkiin. Minkä takia juuri ne kahdeksi kirjaksi koostetut antologiat ovat aina silloin tällöin hyvinkin paikallaan, vaikka kaikki lehdet olisivatkin jos hyllypinoissa. Lehdessähän on yhden sivun pamfletteja, lyhyitä arvioita ja sitten monen sivun juttuja. Kiitos siitä. Tähän eivät muut lehdet Suomessa pysty. Episodi, anyone?

Elokuvanystävän olisi hullua olla arvostamatta Filmihullua. Tämän rinnalla tietysti tärkeä on seurata ennakkoluulottomasti kritiikin muitakin suuntauksia. Kuten Kari Salminen tänne kirjoittaneen huomioimalla tavalla viikon Aamulehdessä jatkoi keskustelua toivoen Filmihullun toimituksen lukevan tarkkaan Film Commentin Paul Brunickin jutun The Living and the Dead – Online
vs. Old School – sitä voi toivoa kaikilta muiltakin. Olin lukenut tuon kiintoisan jutun jo aiemmin, koska sitä varten ei tarvitse ostaa mainiota amerikkalaislehteä, juttu löytyy Film Commentin netistä http://www.filmlinc.com/fcm/ja10/onlinecriticism.htm

Toinen kiinnostava juttu Brunickilta Film Commentista löytyy osoitteessa http://www.filmlinc.com/fcm/ja10/filmcritusersguide.htm Siihen on koottu kiinnostavat elokuvablogit ja -sivustot. Lista on täydellinen. (Sieltä ei näyttäisi puuttuvan kuin Kinnusen Kuvien takaa, Pöyryn Monadi-Filmi ja Björkbackan Buster Kino…)

Nimimerkki Hmmmmmmm:lle… turkulaisesta kulttuurintutkimuksesta:

Filmihullun heitot turkulaista elokuvantutkimusta kohtaan ovat tosiaan lehden vakioaineistoa. Kun en ole näihin tutkimustuloksiin tutustunut, enpä ota sen vahvemmin kantaa. Ymmärtäisin kuitenkin, että Filmihullun mielestä kyseessä ei ole enää elokuvantutkimus, kun yliopistollinen mielenkiinto kohdistuu kuvalliseen mediaan yleensä, jolloin elokuva jää lapsipuolen asiaan tutkittaessa vaikkapa tv-sarjoja tms. Samasta luulen johtuvan Filmihullun kritiikin Elokuva-arkiston nimenmuutosta kohtaan, se ei ole enä SEA vaan KAVA, kun ”audiovisuaalisuus” on otettu kattavampana terminä käyttöön – ja tietysti syrjäyttänyt elokuvan kuningaspaikalta. Korjatkoon paremmin tietävä, jos olen tässä väärässä.

”Cultural studies” -suuntauksen kritiikissä Filmihullu ei olisi yksin. Vuoden 2007 kirjassaan Death of the Critic brittiprofessori Rónan McDonald (ei siis pelle Ronald!) esittää, että kritiikin (eikä vain elokuvakritiikin) alho ja sen merkityksen (virheellinen) hupeneminen johtuu pitkälti juuri yliopistotutkimuksen suuntaamisesta ympäripyöreään ”cultural studies” -suuntaan, jossa tutkitaan ilmiöitä niitä sen kummemmin arvottamatta.

McDonaldin Death of the Critic on erinomainen polemiikissaan ja myös loistava yhden kirjan johdanto kulttuurikritiikin historiaan. Elokuvakritiikki on siinä toki vain sivuosassa mukana.

Juu, Oikeus, olin paikalla samassa tilaisuudessa kesän Sodankylän juhlilla tämän Uuden Suomen elokuva-arvostelijan kanssa (joka linkin jutun on kirjoittanut) ja kuulin Anssi Mänttärin alkuperäisideasta suoraan hevosen suusta ja pääsin häntä, Mänttäriä, myös eräässä juhlateltan näytöksessä asiasta onnittelemaan.

Vähentääkö tämä jotenkin Sodankylän käytännön toimintaan tarttuneiden ja sitä tähän päivään saakka jatkaneiden filmihullulaisten merkitystä?

Mutta kiitos Oikeudelle kiitoksen antamisesta sinne minne se kuuluu.

Näitä luetaan juuri nyt