Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvakriitikon tehtävästä

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 4.8.2010 09:04

Mitä kriitikon työ oikeastaan on? Amerikan tunnetuin elokuva-arvostelija Roger Ebert on tarjonnut kysymykseen erittäin nasevan ja ainakin allekirjoittanutta miellyttävän vastauksen.

Ebert on arvioinut elokuvia televisiossa, mutta hänen päätyönsä on 1960-luvun lopulta asti ollut Chicago Sun-Times -lehden kriitikkona. Lehdessä hänellä on ollut yli 30 vuoden ajan myös Movie Answer Man -palsta, jossa vastataan lukijoiden kysymyksiin.

Tämän kysymyksen lähetti lapsi, ja löysin kysymyksen ja vastauksen Questions for the Movie Answer Man -kirjasta (julkaistu 1997).

”Q: What is your job like?

A: Like going to the movies and then writing a letter to your friends about what I thought when I was watching the movie and whether they should go. Try it yourself!”

Eli:

”Kysymys: Millaista työsi on?

Vastaus: Kuin kävisin leffassa ja sitten kirjoittaisin ystävilleni kirjeen siitä, millaisia ajatuksia elokuva herätti ja kannattaisiko heidänkin mennä katsomaan se. Kokeile itse!”

Taidatko sen paremmin sanoa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

”I do think it is fair to say that Roger Ebert destroyed film criticism. Because of the wide and far reach of television, he became an example of what a film critic does for too many people. And what he did simply was not criticism. It was simply blather. And it was a kind of purposefully dishonest enthusiasm for product, not real criticism at all…I think he does NOT have the training. I think he simply had the position. I think he does NOT have the training. I’VE got the training. And frankly, I don’t care how that sounds, but the fact is, I’ve got the training. I’m a pedigreed film critic. I’ve studied it. I know it. And I know many other people who’ve studied it as well, studied it seriously. Ebert just simply happened to have the job. And he’s had the job for a long time. He does not have the foundation. He simply got the job. And if you’ve ever seen any of his shows, and ever watched his shows on at least a two-week basis, then you surely saw how he would review, let’s say, eight movies a week and every week liked probably six of them. And that is just simply inherently dishonest. That’s what’s called being a shill. And it’s a tragic thing that that became the example of what a film critic does for too many people. Often he wasn’t practicing criticism at all. Often he would point out gaffes or mistakes in continuity. That’s not criticism. That’s really a pea-brained kind of fan gibberish.” — Armond White

I don’t think you need to have formal training to become a good film critic. All it needs is good taste, brains for original thought and ability to write.

If all critics would be trained “correctly”, whatever that is, there would be only one universally accepted truth which movie is good and which is not. This is of course rubbish. Most probably some Bergman-type utterly boring artistic crap would be deemed “good” meanwhile films that actually manage to entertain big numbers of people, such as Fish Called Wanda, “bad”.

Ennen kaikkea pidin sitaatissa Ebertin mutkattomasta lähestymistavasta asiaan. Ebertin kanssa en ole elokuvista kovin usein samaa mieltä, mutta hänen tekstiään lukee melkein aina mielellään. Erityisen syvällisiä hänen arvionsa eivät ole – eivätkä teeskentele olevansa. Toki Ebert on myös aikamoinen moralisti ja miksei myös Hollywood-hömpän lipunkantaja, mutta kun näiden taipumusten läpi tottuu lukemaan, arvioista voi saada paljon irti.

Elokuvakriitikoiden tärkein tehtävä on tuoda sellaisia leffoja tietoisuuteen mitä ei valtavirrassa välttämättä rummuteta. Niitä joidenkin luttokriitikoiden nostamia leffoja voi sitten käydä katsomassa. Jotkut leffakriitikot toimivat myös toiseen suuntaan eli joidenkin tiettyjen kriitikoiden rummuttamia leffoja voi välttää jos nämä ovat jotain leffaa hehkuttaneet.

Hyvä, että Kalle Kinnunen otti Ebertin esiin – two thumbs up sille! Ja taas ensimmäinen kommentti oli myös ajan tasalla. Eberthän on Inceptionin synnyttämän ”kritiikkisodan” keskellä, kun Armond White hyökkäsi häntä vastaan, ikävän henkilökohtaiseen sävyyn. White haukkui Inceptionin (mikä on minusta ihan oikein), Ebert antoi neljä tähteä (parhaat tähtensä, siis), mikä minusta oli liioittelua, mutta sallittakoon kriitikolle, joka on antanut neljä tähteä myös Jouko Aholan tähdittämälle Herzog-elokuvalla Invincible….

…ja voittanut ainoana elokuvakriitikkona Pulitzer-palkinnon. Armond White, omasta mielestään ”TRAINED”, koulutettu arvostelija, mitä Whiten mielestä Ebert ”is NOT”, voisi kysellä, miksei jotain koulutettua kriitikkoa sitten ole Pulitzerilla heitetty?

Mutta Whiten tahdittomuus ja arvostelukyvyn puute (tässä asiassa!) ei tietenkään poista sitä, että Whiten arvio Inceptionista oli paljon lähempänä omaani, kuin Ebertin thumbs up. Whiten kritiikki peukaloiden ja tähtiarvostelujen popularisoijaa kohtaan on osaltaan ansaittua. Toisaalta Ebert on tehnyt kritiikin merkitykselliseksi suuremmalle yleisölle, josta Whitekin voi olla osaltaan kiitollinen. Vaikkei olekaan.

Luen aina mielelläni Ebertin kritiikit, sillä niissä on aitoja oivalluksia. Lisäksi hän on niin hyvä kirjoittaja, ettei hänen tarvitse iskeä lukijaa halolla päähän sanoakseen jotain. Kalle Kinnunen mielestäni hiukan liioittelee sanoessaan Ebertin olevan ”Hollywood-hömpän lipunkantaja”. Ei kai?

Toinen englanninkielinen kommentoijamme sanoi ymmärtääkseni jotain Bergman-tyyppisestä ikävystyttävästä filmityypistä? Mistä lähtien Bergman on ollut ikävystyttävä? Voi hän olla, mutta parhaimmillaan myös yksi elokuvataiteen huipuista. Virhe on siinä, että taide/viihde eivät välttämättä ole elokuvan suhteen vastakkain, vaan mielenkiintoisessa ristiriidassa. Usein parhaat elokuvat – Psyko, Taksikuski, Canterburyn tarinoita, Citizen Kane, Seitsemän veljeksen morsmaikut – ovat myös erittäin viihdyttäviä.

Kinnusen lainaus summaa varsin hyvin kriitikon ”tehtävän”. (Vaikka tehtäviä tehdäänkin toimistossa, niin kuin eräs kirjailija muistutti.) Arvostelun pitäisi perustellusti kertoa miksi ja millä tavoin elokuva on ansiokas tai heikko, antaa oma katsojan todistuksensa siitä, mitä mielenkiintoista siitä löytyi (mahdollisesti).

Harmi vain, ettei kukaan ole kiinnostunut kirjoittamaan tänne (tai tuonne) Inceptionin kurjuudesta/erinomaisuudesta! Thumbs down, anyone?

Hannu Björkbackalle: Inception Imdb:ssa 9.2/10 125,307 votes, Top 250: #3
En ole nähnyt, kaipa siinä selkeät ansionsa on; mahdotonta kai väittää vastaan.

elokuvan sijoitus imdb:n listalla ei ole suoraan verrannollinen sen laatuun. kyllähän poikabänditkin myivät kymmeniä miljoonia 90-luvulla, tuskinpa niitä kukaan (aikuinen) silti musiikin merkkiteoksiksi laskee. inception on ihan mukiinmenevää hömppää, mutta sitä tuskin muistellaan kahdenkymmenen vuoden päästä taiteenlajinsa suurena uudistajana tai virstanpylvään. kuten ei muuten avatariakaan.

Hyvä Terästotuus!

Nimenomaan silloin, jos ei ole nähnyt filmiä, on hyvä tilaisuus väittää vastaan! Mitään ei ole menetettävänä.

Ymmärtäisin, että ”mahdotonta kai väittää vastaan” ja IMDB:n tilastot siihen liitettynä on ironiaa? Ei kai elokuvan arvo muodostu huutoäänestyksellä? Ketkäs siellä IMDB:ssä saavat äänestää? Asiantuntijat? Elokuva-alan ihmiset? Rekisteröityvät? En tiedä, mutta ainakin, jos mahdollisuus äänestää on vapaa kaikille, niin fanit äänestävät, ehkä myös elokuvaa näkemättömät mutu-tuntumalla? 25 000 000 kärpäsfania ei voi olla väärässä?

”Haukuin” Inceptionin tuoreeltaan Keskipohjanmaassa http://www.kp24.fi/elokuvat
Laajensin vielä perustelujani myöhemmin arvioon, joka löytyy DVD-oppaasta; http://www.dvdopas.fi (siellä KINO eli ensi-iltaosiossa).

Pitempi arvostelu voi olla puuduttava, mutta halusin kuitenkin perustella yksityiskohtaisesti, miksi Inception ei minun mielestäni toimi. Oman kielteisen käsitykseni perusteltuani voisin toivoa, että myös myönteisesti elokuvaan suhtautuisivat viitsisivät eritellä, miksi se nyt on muka niin hyvä. Ja ehkä pyrkiä kumoamaan minun esittämäni näkemykset, että puhuisimme samasta asiasta: toimivatko ”kevennykset”, irtovitsit, Bond-action, ”vakavaksi” tuunatun dreamscape scifi noirin kohdalla? Eikö tyylicocktail sorru ”limboiluun”?

Paljon onnistuneempi aivoaistimustrippi on Powellin ja Pressburgerin Kysymys elämästä ja kuolemasta. Sen fantasia on ihastuttanut keksinnällään monia sukupolvia. Ja vasta viime vuosina on havaittu, miten perustellusti brittimestarien filmi perustuu lääketieteen havaintoihin aivotoiminnasta ja sen häiriöistä. Ilman, että taiteilijat tekivät siitä numeroa, niin hienovaraisesti, ettei siihen tarvinnut kiinnittää huomiota, mutta siellä se kaikki oli nämä vuosikymmenet.

(Lisätietoa: A Matter of Life and Death/Stairway to Heaven, 1946 – ja Oliver Sacksin lääketieteellisessä julkaisussa Lancet kehuma Diane Broadbent Friedmanin kirja AMOLAD The Brain Revealed byt the Mind of Michael Powell, Authorhouse 2008.)

Dalílla ja Magrittella on silmää harhauttavia kuvia. Mutta niiden merkitys, ”taiteellisen vaikutelman” ohella, ei pysähdy tähän efektiin. Toisin Nolanilla. Hänen visuaalisuutensa on sarja temppuja. Kaupunkikuva taittuu saranoillaan, peilejä pystytellään. Sitten hämmästellään, että onpa ihmeellistä ja ai, kuinka peilit heijastavat peilikuvia loputtomiin. So?

Inceptionin suosio niin suuren yleisön kuin kriitikoiden (ihan tolkun ihmisten!) taholta vilpittömästi hämmästyttää ja kummastuttaa minua. Haluaisin ymmärtää tuon ilmiön paremmin, vaikken todennäköisesti omaa mielipidettäni muutakaan.

Suomessa Nolanin filmiä on enimmäkseen kehuttu ja Amerikoissa erityisesti. Itse puolustan viimeiseen saakka muiden oikeutta olla väärässä. Tietysti minunkin täytyy käydä katsomassa elokuva uudestaan. Kerron kyllä, jos mieli muuttuu ~(;^)~.

Mutta mitä Pauline Kael ja Andre Bazin sanoivat kriitikon merkityksestä?

Björkbacka: ”Kalle Kinnunen mielestäni hiukan liioittelee sanoessaan Ebertin olevan ”Hollywood-hömpän lipunkantaja”. Ei kai?”

Kyllä Ebert jakaa jatkuvasti täyttä neljää tähteä sellaisille hetkessä unohtuville Hwood-pläjäyksille, jotka saattavat olla tekijöiden näkökulmasta onnistuneita, mutta joista on mahdoton keksiä muita arvoja kuin suht sutjakka pintakiilto ja turvallisen tuttujen peruskliseiden hieman keskimääräistä virkeämpi viljely.

Arvoisa Hannu Björkbacka,
Käväisin tänään katsomassa Inceptionin, ja lukasin päälle arvostelusi. Elokuva on hyvin tehty, muutamia juttuja jopa mestarillisesti. Näyttelijät ovat hyviä, kuvaus toimiva, vaikka aikalailla aina keskelle kuvaa ja näin vähän tylsää. Kyllä siitä immeiset saavat sitä mitä ovat hakemassa.

Mutta mutta mutta, kyllä, olen pitkälti samoilla linjoilla kanssasi. Nolanin paras elokuva on Batman Begins, ja pitkälti siksi, että käsiksen on tehnyt David S. Goyer. Käsis siinä on paljon jäsennellympi, käänteet toimivat ja näyttelijöille on tilaa. Action on myös ainutlaatuista ja uskottavaa, jännite pysyy eikä tunnu yhdentekevältä. Goyer on mielestäni ollut myös Guillermo del Toron parhaan leffan käsiksen takana, eli Blade II:n. Tässä myös actionille ja hahmoille on tilaa, ja näitä kaikkia hyödynnetään tehokkaan luovasti: niin kuin saksa pelaa futista, eli suoraan kohti päämäärää. Inception niin kuin Dark Knight on pömppöösi ja jäsentymätön, vaikka hienoja osioita sisältääkin. Nolan yrittää liikaa ja siksi ilma loppuu näyttelijöistä, toiminnasta tulee vain rutiinia ja dramaturgian käänteet menevät sössöksi. Inceptionin toiminta on niin kaukana Casino Royalen menosta, jota katsoessa oikeasti jännittää.

Matrix onnistuu mestarillisesti Inceptionin kaltaisen maailman kuvaamisessa. Käänteet paljon tehokkaampia, samoin hahmot, action, musat, kuvaus jne. Matrixin käsiksen ideakin – elämme valheessa ja itsepetoksessa, jossa asemamme on patterin kaltainen – on nerokkaan hyvin toteutettu. Vai pitäisikö tätä kysyä seppolehdoilta ja Puolan edelliseltä johdolta?

Luulen, että tuo Kinnusen mainitsema Ebert-sitaatti alussa koskee elokuvakirjoittajia, joita amerikkalaiset kutsuvat termillä ”reviewer”, niitä arvioitsijoita, jotka päivälehdissä tai blogeissa kertovat, onko elokuva hyvä vai huono ja antavat tykkäämisestään tähtiä. ”Critic”-merkityksessä kriitikon käsite lienee laajempi ja edellyttää elokuvan asettamista elokuvahistorialliseen viitekehykseen.

Aiemmin kyseltiin Andre Bazinin ja Pauline Kaelin kantoja kriitikkouteen. Bazinista löysin luonnehdinnan Kirsi Kinnusen ja Sakari Toiviaisen suomentamasta Bazin-kirjasta Elokuvan lajit (Love 1990). Sen alkulauseen lopussa lukee ”Ja aivan erityisen antoisa, uskallanko sanoa jopa esikuvallinen, Bazin on kirjoittaessaan elokuvista, joissa ei ole mitään erityisen hääviä. ´Toisarvoiset´ elokuvat muistuttivat välineen todellisista mahdollisuuksista. Hän liikkui alueella, jossa elokuvan – ja elokuvan vastaanoton – koko skaala väreili. Bazin oli yhtä täsmällinen ja vangitseva kirjoittaessaan metropolien ja takamaiden elokuvasta, supertuotannoista kuin kotielokuvaan rinnastettavista tallenteista. Hän auttoi ymmärtämään. Ellei tämä ole elokuvakritiikin kaunein tehtävä, olen ymmälläni”. Näin Bazinista kirjoitti tietysti Peter von Bagh.

Pauline Kaelin kuoleman vuonna 2001 jälkeen julkistettiin seuraavana vuonna kirjana hänen viimeinen haastattelunsa, Afterglow (Francis Davis, Da Capo Press 2002). Sen lopusta muutama poiminto Kaelin ajatuksista elämänsä lopulla:

”Tällä hetkellä on hyviäkin kriitikoita… Mutta vallalla on massamentaliteetti… On vaikea olla kriitikko massakulttuurissa. Sitä kirjoittaa niin paljosta roskasta, että voi ruveta halveksimaan aihettaan – monelle on käynyt näin… Mutta kriitikot eivät tee oikeutta sille, mitä näkevät. He eivät tunnu olevan herkkiä sille, mitä on valkokankaalla….

… en ollut niin innostunut Liekehtivästä tornista kuin muut. Ja Liekehtiviä torneja ilmestyy lisää koko ajan. Ne, jotka televisiossa viime viikolla innostuivat The Patriot –elokuvasta innostuvat tällä viikolla X-menistä, ja seuraavalla viikolla jostain muusta. Mutta jos kirjoittaa kriittisesti, pitää tehdä jotain muutakin kuin vain innostua. Pitää tutkia sitä, mikä on silmien edessä. Se mitä näemme on rappiolla oleva elokuvateollisuus, ja se rappio menee aina vain huonompaan suuntaan.”

Näitä luetaan juuri nyt