Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvakriitikon tehtävästä, osa 2

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 16.8.2010 09:01

Viimeiset pari vuotta ovat olleet vaikeita ainakin Yhdysvaltojen elokuvakriitikoille: monet pitkän linjan ammattilaiset ovat saaneet kenkää ja muilta on vähennetty palstatilaa. Internetin amatööriarviot ovat yhä suositumpia – ovatko kokeneiden kriitikkojen mielipiteet nyt merkityksettömämpiä?

Asiaa voi lähestyä pohtimalla, mikä on kriitikon työn tarkoitus.

Kirjoitin blogissani Roger Ebertin näkemyksestä: kritiikkiä tehdessään hän ikään kuin kirjoittaa kirjettä ystävilleen siitä mitä näki.

Ebertiä karsastavilla on helppo maali: hänen televisio-ohjelmansa peukut ylös/alas -arviotiivistykset ovat syventyvien analyysien ystäville punainen vaate. Tavallaan Ebert on vienyt tähtiasteikko-arviot vielä astetta simppelimpään suuntaan ja netissä miniarvioita kärkkäästi sekä pinnallisesti laukovat fanipojat jatkavat perinnettä. Etevä kirjoittaja Ebert joka tapauksessa on, piti tyylistä tai ei.

USA:n edellinen todellinen julkkiskriitikko, kiistelty Pauline Kael (1919-2001) eli aikaa, jolloin älyllistä kritiikkiä pidettiin enemmän arvossa.

”We read critics for the perceptions, for what they tell us that we didn’t fully grasp when we saw the work. The judgments we can usually make for ourselves”, Kael on sanonut.

Kuten blogimerkintääni seuranneessa debatissa mainittiin, voidaan ehkä erottaa kaksi eri asiaa: arvostelut ja kritiikki. Tällöin arvio (review) on ytimekkäästi ilmaistu mielipide siitä, kannattaako elokuvaa mennä katsomaan vai ei – ehkä vain tuoteseloste. Oikeastaan kaikki Suomessa ammattimaisesti tehdyissä lehdissä julkaistut elokuva-arviot ovat tätä.

Kritiikki puolestaan on esseemäisempää ilmaisua, yritys kiinnittää elokuva laajempiin asiayhteyksiin ja kulttuurikokonaisuuksiin. Kritiikissä on tuhtia analyysiä, mutta myös varaa olla vielä enemmän persoonallinen. Se on mahdollisesti tarkoitettu elokuvan näkemisen jälkeen luettavaksi. Filmihullussa ainakin yritetään tätä, onnistuneesti vai ei, siitä on eri näkemyksiä.

Wikipedian englanninkielisellä elokuvakriitikko -sivulla esitetään jakoa, jossa journalistit ovat arvostelijoita ja vain akateemiset kirjoittavat kriitikoita. Tylsää, koska tällöin arviot/kritiikki unohdetaan taiteenlajina. Se on luovaa työtä, sen muodot ovat monet, tietenkin se voi olla itsessäänkin taidetta.

On vielä se romanttinen ajatus, että kritiikki voisi olla dialogia kriitikon ja teoksen tekijän välillä, mutta kai nyt jokainen fiksu ihminen ymmärtää, että tämän päivän kriitikon suhde on ensisijaisesti lukijaan, ei tekijään.

Joskus suomalaiset elokuvantekijät ovat minullekin puhuneet, kuinka meidän kriitikoiden tulisi muistaa olevamme samalla puolella kuin tekijäväki, elokuvan puolella. Minusta olemmekin. Mutta sen ei pidä tarkoittaa, että huono muuttuisi hyväksi, jos se on kotimaista tai jollain muulla tekosyyllä symppistä.

Yhä törmää siihen, että kritiikkiin pettyneet – joko tekijät tai jonkin teoksen fanit – ovat alttiita eksymään objektiivisuusharhaan. Epämiellyttävä kritiikki johtuisi siis kriitikon liiallisesta subjektiivisuudesta; teos olisi ”objektiivisesti” katsottuna parempi kuin mitä joku siitä sanoi. Minua huvitti suuresti Mika Kaurismäen narina siitä, että eri kriitikot saattavat olla hänen elokuvistaan eri mieltä – että toiset tykkäävät ja toiset eivät. Neuvostoliitossa tätäkään ongelmaa ei ollut.

Kriitikolla tulee olla vahvoja mielipiteitä. Kaikki parhaat kriitikot ovat olleet jopa jollain tavalla asenteellisia, ainakin ärhäköitä. Sillä jos todella rakastaa hyviä elokuvia, ei myöskään siedä väärin tehtyjä elokuvia – ankeasti huonoja, rasittavan tyhmiä tai sellaisia, joiden ajatusmaailma on vaan jollain tavalla aivan sietämätön.

Kun kriitikko kirjoittaa todella hyvin, hänen mielipiteensä elokuvasta saa olla vaikka täysin päinvastainen kuin omani – ja silti luen nauttien.

Tässä vielä asenteellinen mielipide: jokainen suuri kriitikko – oli kyseessä sitten Pauline Kael, David Thomson, Anthony Lane tai (tavallaan) André Bazin tai eksploitaatioelokuvista ja niiden katsomisesta humalluttavan hienosti kertonut Bill Landis – kirjoitti myös itsestään.

Lähemmin tarkasteltuna asia on päivänselvä, sillä se liittyy elokuvakritiikin tärkeimpään tosiasiaan. Jokaisella kriitikolla tulee olla yksi oikea motiivi: aito kiinnostus ja syvä rakkaus elokuvaan.

Siksi kriitikoita tarvitaan.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Parasta kritiikkiä euroopan tasolla löytyy Lumiere Databasesta . Brasilialaisen ohjaajmme Mikan kohdalla näin :

Haarautuvan rakkauden talo (FI)
143 559 myytyä lippua

L.A. Without A Map (FI)
FI / FR / US 1998
96 371 myytyä lippua

Moro no Brasil (PT)
79 243

Brasileirinho (PT)
23 951

Kolme viisasta miestä (FI)
5 599

Sonic Mirror (EN)
4 950

Honey Baby (EN)
3 442

Saimaa-ilmiö (FI)
184

huom !katsojamäärä ja myydyt liput ovat aivan eri asia . Nyt esim . Prinsessa -elokuvaa
tullaan viemään pakkopullana kouluihin . Katsojamäärät kasvavat , lipputulot eivät .
Kyseessä lienee opetuselokuva ?

Taasko joutuu kysymään, onko miljoona kärpästä väärässä? Onko Kolme viisasta miestä huono elokuva tai huonompi kuin varsin mukava Haarautuvan rakkauden talo? Ei ole. Pienen budjetin kevyesti tehty filmi ei välttämättä ole heikompi kuin studiofilmi. Esim. Citizen Kane, Ihmeellinen on elämä tai Bringing Up Baby eivät olleet aikanaan arvostelu- tai yleisömenestyksiä, niiden kestävä arvo on nähty myöhemmin. Itse en uskaltaisi dissata kansainvälisen uran luonutta, arvostettua suomalaisohjaajaa, joka on nyt tekemässä uusintaversiota Kuningatar Kristiinasta pääosassa Sarah Polley!

Pauline Kael kirjoitti New Yorkeriin, joten hänellä oli tarvittaessa sivukaupalla tilaa käytössään.
Siksi hän oli enemmän kuin pelkkä ”reviewer”, lisäksi hän teki pienen kirjan Citizen Kanesta.
Wikipedian rajoitus kriitikosta ”akateemikkona” tuntuu keinotekoiselta. Critic on kuitenkin yleinen nimitys. Ehkä se on eräänlainen arvonimi, joka ”reviewerin” pitää ansaita.

En tiedä, mikä oli esim. James Ageen oppiarvo. Hän oli varsinaiselta ammatiltaan kirjailija ja käsikirjoittaja. (Afrikan kuningatar lienee hänen kuuluisimpansa. Myös Räsynukke (Night of the Hunter) mainitaan hänen teoksekseen, mutta viime aikoina valtaa on saanut kanta, jonka mukaan alkoholismista kärsineen Ageen käsis oli käyttökelvoton ja nerokas ohjaaja Charles Laughton joutui itse kirjoittamaan koko käsikirjoituksen uusiksi.) Agee kirjoitti yleensä lyhyitä luonnehdintoja sanomalehtiin (pitempien esseiden ohessa). Silti hän pystyi niissä sanomaan enemmän painavaa asiaa kuin moni ”akateemikko” kymmenellä sivulla. Kriitikko jos mikä.

Suorasanaisella Pauline Kaelilla oli tiukkoja tilanteita ravintoloissa kohdatessaan ohjaajia, mutta John Simon (ei se Koneen historian kirjoittaja vaan elokuva- ja teatterikriitikko) sai vuonna 1973 näyttelijä Sylvia Milesilta ruokalautasen päähänsä.

Suomessa samanlaista intohimoa arvostelijoiden ja tekijöiden välille ei synny, mutta uskon, että nykyisetkin ohjaajat arvostelunsa lukevat. Kaikki julkisesti luovat kaipaavat palautetta ja arvostelut ovat sen parhaimmin artikuloitu muoto. Suomessa myös pienillä markkinoilla kaikella julkisuudella on merkitystä, kun elokuva haluaa huomiota. Jos ensifilmi tyrmätään tai otetaan hyvin vastaan, sillä on todennäköisesti vaikutusta menestykseen kaverisuositusten ohella (esim. Tyttö sinä olet tähti). Toisaalta, jos elokuva ei menesty, lohdutusta voi saada edes hyvistä arvosteluista…

Kun Rauni Mollbergin Ystävät, toverit lytättiin lehdistössä, Molle osti ilmoitustilaa hyville arvioille. Samoin kävi hänen viimeisen teatterielokuvansa Paratiisin lapset (1994) kohdalla, josta tosin oli vielä vaikeampi hyviä arvosteluita löytää. Kun iltalehdet olivat otsikoissaan jo kutsuvierasensi-iltapäivänä lööpänneet ”fiaskosta”, oli tunnelma Bristolissa käsin kosketeltava. ”Tämä on elämäni vittumaisin päivä”, sanoi akateemikko minulle – olin elokuvassa avustajana – ennen kuin hänen piti nousta puhujapönttöön alustamaan ensi-iltaa. Arvosteluilla on merkitystä!

Jostakin syystä ne hyvät tähdet laitetaan näkyville vieläkin filmien lehtimainoksiin. Ja jollei suurimmista lehdistä löydy, niin naistenlehtien ja verkkoblogienkin kehut kelpaavat. Monadi-Blogin keskusteluissa tuskailtiin, että mitä merkitystä niillä tähdillä on. Ovathan ne kiinnostavia ja nopealla silmäyksellä käteviä, mutta jos ei lue, mitä tähtien alla lukee, ei taida tulla hullua hurskaammaksi, kun ei saa käsitystä kirjoittajan perusteluista elokuvan suhteen, eikä lukijalle – oudon arvostelijan kohdalla – selviä kirjoituksesta mahdollinen asiantuntemus.

Tähdillä on merkitystä, kun niitä ovat isot lehdet – kuten Hesari – ruvenneet käyttämään, ja yleisesti kaikkialla muuallakin, netissä ja lehdissä. (Omassa päälehdessäni niitä ei laiteta arvosteluihin.) Niiden epämääräisyys ja vertailukelvottomuus vain häkellyttää.

Arvostelujen merkitys ja painoarvo on Amerikoissa noussut keskustelunaiheeksi verkossa ja radio-ohjelmissa Inceptionin aiheuttaman arviohajonnan vuoksi. Enimmäkseenhän elokuva sai – jo ennen ilmestymistään – suotuisat ennakkoarviot. Sittemmin jokunen merkittävä taho, kuten New York Times ja Salon.com sekä yhtenä äänekkäimmistä New York Pressin (pieni media) Armond White ovat, hyvin perustellen, tyrmänneet filmin.

Varsinainen sota syntyi, kun Armond White sanoi radiossa (ohjelma löytyy podcastina /Film Film slashin sivuilta), että Roger Ebert (joka kehuin Inceptionia) on käytännössä tuhonnut oikean kritiikin thumbs upeillaan. Popularisoinnissa on populismin vaara, mutta White ei kerännyt sympatiaa, kun jatkoi, että ”I am a trained critic, Ebert is not…”

Armond Whiten mielestä Ebert on päässyt arvovaltaiseksi pelkästään saamansa aseman turvin. Johon Ebert – sentään ainoa Puitzer-palkittu elokuvakriitikko – totesi, että ”Armond is a TRAINED film critic. I’m NOT. I scramble by on three years of grad school in English, 42 years of experience and 35 of teaching.”

Koska Ebert on hyvä arvostelija, mutta toisinaan alentaa rimaa (Invincible, Inception) ja kun Armond Whitekin on hyvä arvostelija, mutta joskus käsittämätön (kehuu Transformersia sekä Jason Stathamin ja Spielbergin kaikkia filmejä) – oman oman järjen käyttö sekä sallittua että välttämätöntä. Suosikkini David Thomsonkin on ruvennut viime aikoina höpöksi, esimerkiksi Guardianissa Inceptionista kirjoittaessaan.

Jos reviewer ja critic ovat jako, niin mihin teoreetikot pistetään, nuo aidot akateemikot. Luin viime viikolla David Bordwellin kiinnostavaa kirjoitusta Inceptionista. Yhtään paremmaksi se ei elokuvaa tehnyt, mutta se on varmasti kiinnostavaa niille, jotka yrittävät ottaa Nolanin filmin vakavissaan.
Keskustelu Bordwellin ja hänen tutkijavaimonsa välillä löytyy http://www.davidbordwell.net/blog/?p=9692

Ai, niin! Kalle Kinnuselle piti ensiksi todeta, että hyvä kirjoitus kritiikistä, kiitos siitä!~(;^)~

Kiitos hyvästä jutusta. Joulukuussa edesmennyt Robin Wood, joka oli akateemisen elokuvatutkimuksen tienraivaaja, piti itseään kuitenkin ensi sijassa kriitikkona. Hän erotteli muistaakseni viisi elokuvakirjoittajan tyyppiä: 1) Journalisti (raportoi ja haastattelee elokuva-alan ihmiset ja ilmiöt), 2) Arvostelija (kirjoittaa päivänkritiikkiä kattavasti), 3) Kriitikko (syventää ja etsii kestäviä arvoja), 4) Tutkija (kirjoittaa esimerkiksi elokuvan historiaa), 5) Teoreetikko (kiteyttää yleistyksiä esimerkiksi ilmaisumuodoista). Kaikkia tarvitaan, ja sama henkilö saattaa olla kaikkea tätä.

; ) The Observatory has regularly collected data on admissions to films distributed in Europe since 1996.

Reindeer spotting on niin hyvä dokkari että odotan sille jo jatkoa .

Olisi hyvä kiinnittää huomiota tähän elokuvakriitikkojen ja elokuva-alan yleisen markkinointi- ja mainostuskoneiston yhteensulautumiseen. Tuntuu että oikeasti kriittiset kriitikot alkavat olla vähemmistössä tämän uuden ’merkonomikriitikko’ – sukupolven astuessa esiin. Kirjoitustaitoakaan ei näillä kriitikoilla tunnu olevan vaan kirjoitetaan kuten puhutaan, niinku.

Hyvää tekstiä elokuvakriitikon tehtävästä. Ebertin populisitinen tapa kirjoittaa elokuvista on ollut omasta näkökulmastani innostava; sellaista tekstiä olisi hauska suoltaa itsekin. Kryptiset ja pitkäpiimäiset vaahtoilut mistä tahansa asiasta eivät palvele kuin ehkä tutkijaluonteita, jotka tahtovat etsiä syyn vaahtoamiselle ja ihastella tuon vaahdon rakennetta.

”Kuten blogimerkintääni seuranneessa debatissa mainittiin, voidaan ehkä erottaa kaksi eri asiaa: arvostelut ja kritiikki.”

Tähän on pakko kommentoida, että joskus näidenkin raja on häilyvä. Samoin kuin esimerkiksi kolumni voi (ainakin joissain pienissä paikallislehdissä) lipsahtaa pakinan puolelle, kritiikki voi muuttua arvosteluksi.

Muuten, miten oikeastaan kirjoittaa kovin syvällisesti mistään, jos toimituksen puolelta pyydetään koko ajan vain typistetympää tekstiä? Ennen tätä ns. 2000-luvun lamaa myin erääseen lehteen n. 500-1000 sanan mittaisia juttuja, mutta taloustilanteen kiristyessä toimituksessa katsottiin, että 1/4 pituudesta riittäisi. Lehdelle oli kannattavampaa myydä mainostilaa sivuiltaan kuin ostaa edes arvosteluntynkää johonkin sivun kulmaan. Lukijoille vaikutti olevan ihan sama, oliko lehdessä mitään kulttuuritekstiä ollenkaan. Ole siinä nyt sitten innostunut ja yritteliäs kirjoittaja.

(Verkossa voi ainakin olla tällaisista kahleista vapaa ja palautteen saaminen on helpompaa. Haittapuolena on, ettei rahapalkkaa välttämättä tipu.)

Hyvä tarkennus Antti Alaselta Robin Woodin selkeästä erittelystä. Inception-elokuvan synnyttämässä pienessä kriitikkosodassa New York Pressin Armond White edustaa kantaa, jonka mukaan Roger Ebert olisi ”thumbs up” reviewer ja hän itse varsinainen critic. Kuitenkin molemmat, ainakin verkossa, ovat esillä melkeinpä samanpituisin elokuvakritiikein, ja molemmat ovat kirjoittaneet kirjoja. Ehkä on kysymys kriitikon asenteesta kirjoittamiseensa ja sen kohteeseen?

Tuossa tein sen taas, puhuin vain kriitikosta yleismerkityksessä. Suomalaisessa puheessa arvovarausta ei juuri ole, arvostelija kuulostaa ihan kunnialliselta, kun taas ”reviewer” on ”critic”:n rinnalla jotenkin arkisempi ja vähäpätöisempi…

Tässä linkissä on lisäkeskustelua eroista ja sananselitystä http://blogcritics.org/culture/article/critic-and-reviewer-a-difference-in/

(Sopinee tässä yhteydessä sanoa, että olinpa yllättynyt kun viikonlopun Hesari julkistu uutuuskirjalistan ja siellä oli Antti Alasen (toim.) Elokuva ja psyyke Minerva-kustantamolta. Sehän on ilmestynyt ja kolme vuotta sitten! Mutta annas olla, kyseessä onkin Elokuvan ja psyyken paluu! Elokuvan ja psyyken poika! Kirja on siis saanut jatko-osan ilmeisesti psykoanalyytikkojen kokoontumisajojen uusien aiheiden myötä. Mahtavaa, maltan tuskin odottaa lokakuuta, jolloin Minervalta sanottiin kirjan ilmestyvän.

(Verkossa voi ainakin olla tällaisista kahleista vapaa ja palautteen saaminen on helpompaa. Haittapuolena on, ettei rahapalkkaa välttämättä tipu.)

– ja kun rahapalkkalla äännät , on ”kritiikkisi” mennyt jo vähintään toisenkin pään läpi – itsesensuurisi lisäksi – ja kahleet sen kun kalkattaa

Kun joka lehdellä nykyisin on jo nettisivutkin, on palautteen antaminen lehtiarvostelijalle yhtä helppoa kuin verkkokriitikollekin. Tämmöiseen blogiin sitten taas kyllä sukeutuu helpommin varsinainen keskustelu!

En usko, että toimitukset arvostelijan sanomisiin herra paratkoon puuttuisivat, kyllä valinta tehtävään on ratkaisevaa, tai erillisen jutun tilaus, luottamusta pitää sen jälkeen olla, puolin ja toisin. En usko, että olen poikkeus – ehkä olen – mutta yhteistyö oman toimitukseni kanssa on sujunut aina hyvin, eikä sensuuri ole saksinut. (Olen siis free, mutta käytännössä tehnyt 20 v samaan lehteen kaikki e-arviot.)

Minnukan ja Hannu Björkbackan kommenteihin:

Lehtiä on ja toimituksia on niin moneen lähtöön, että on hienoa, jos onnistuu löytämään ja saamaan niiden joukosta pitkäaikaisen ja hyvän yhteistyökumppanin.

Tarkennan vielä sen verran, että omalle kohdalleni ns. arvostelutekstin lyhentämistä jonkun muun kuin itseni puolesta on osunut toimittaja-aikani varrella (10 v.) sentään vain kerran. Muiden tekstien kanssa onkin ollut vähän eri juttu.

”Olisi hyvä kiinnittää huomiota tähän elokuvakriitikkojen ja elokuva-alan yleisen markkinointi- ja mainostuskoneiston yhteensulautumiseen. Tuntuu että oikeasti kriittiset kriitikot alkavat olla vähemmistössä tämän uuden ’merkonomikriitikko’ – sukupolven astuessa esiin. Kirjoitustaitoakaan ei näillä kriitikoilla tunnu olevan vaan kirjoitetaan kuten puhutaan, niinku.”

Missä tämä tarkemmin ottaen ilmenee. Netissä? Minusta näyttää että kriitikoilta vaan vähenee tila. Ja samat tyypit monissa paikoissa jatkaa, Aamulehti, Turun Sanomat, Iltasanomat, jne, kuten ennenkin. No mielummin näkisin Ilta-lehdessä Kangassalon arviot kun näitä Riskalan nuoleskelujuttuja.