Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvakriitikon tehtävästä, osa 2

Blogit Kuvien takaa 16.8.2010 09:01
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet vaikeita ainakin Yhdysvaltojen elokuvakriitikoille: monet pitkän linjan ammattilaiset ovat saaneet kenkää ja muilta on vähennetty palstatilaa. Internetin amatööriarviot ovat yhä suositumpia – ovatko kokeneiden kriitikkojen mielipiteet nyt merkityksettömämpiä?

Asiaa voi lähestyä pohtimalla, mikä on kriitikon työn tarkoitus.

Kirjoitin blogissani Roger Ebertin näkemyksestä: kritiikkiä tehdessään hän ikään kuin kirjoittaa kirjettä ystävilleen siitä mitä näki.

Ebertiä karsastavilla on helppo maali: hänen televisio-ohjelmansa peukut ylös/alas -arviotiivistykset ovat syventyvien analyysien ystäville punainen vaate. Tavallaan Ebert on vienyt tähtiasteikko-arviot vielä astetta simppelimpään suuntaan ja netissä miniarvioita kärkkäästi sekä pinnallisesti laukovat fanipojat jatkavat perinnettä. Etevä kirjoittaja Ebert joka tapauksessa on, piti tyylistä tai ei.

USA:n edellinen todellinen julkkiskriitikko, kiistelty Pauline Kael (1919-2001) eli aikaa, jolloin älyllistä kritiikkiä pidettiin enemmän arvossa.

”We read critics for the perceptions, for what they tell us that we didn’t fully grasp when we saw the work. The judgments we can usually make for ourselves”, Kael on sanonut.

Kuten blogimerkintääni seuranneessa debatissa mainittiin, voidaan ehkä erottaa kaksi eri asiaa: arvostelut ja kritiikki. Tällöin arvio (review) on ytimekkäästi ilmaistu mielipide siitä, kannattaako elokuvaa mennä katsomaan vai ei – ehkä vain tuoteseloste. Oikeastaan kaikki Suomessa ammattimaisesti tehdyissä lehdissä julkaistut elokuva-arviot ovat tätä.

Kritiikki puolestaan on esseemäisempää ilmaisua, yritys kiinnittää elokuva laajempiin asiayhteyksiin ja kulttuurikokonaisuuksiin. Kritiikissä on tuhtia analyysiä, mutta myös varaa olla vielä enemmän persoonallinen. Se on mahdollisesti tarkoitettu elokuvan näkemisen jälkeen luettavaksi. Filmihullussa ainakin yritetään tätä, onnistuneesti vai ei, siitä on eri näkemyksiä.

Wikipedian englanninkielisellä elokuvakriitikko -sivulla esitetään jakoa, jossa journalistit ovat arvostelijoita ja vain akateemiset kirjoittavat kriitikoita. Tylsää, koska tällöin arviot/kritiikki unohdetaan taiteenlajina. Se on luovaa työtä, sen muodot ovat monet, tietenkin se voi olla itsessäänkin taidetta.

On vielä se romanttinen ajatus, että kritiikki voisi olla dialogia kriitikon ja teoksen tekijän välillä, mutta kai nyt jokainen fiksu ihminen ymmärtää, että tämän päivän kriitikon suhde on ensisijaisesti lukijaan, ei tekijään.

Joskus suomalaiset elokuvantekijät ovat minullekin puhuneet, kuinka meidän kriitikoiden tulisi muistaa olevamme samalla puolella kuin tekijäväki, elokuvan puolella. Minusta olemmekin. Mutta sen ei pidä tarkoittaa, että huono muuttuisi hyväksi, jos se on kotimaista tai jollain muulla tekosyyllä symppistä.

Yhä törmää siihen, että kritiikkiin pettyneet – joko tekijät tai jonkin teoksen fanit – ovat alttiita eksymään objektiivisuusharhaan. Epämiellyttävä kritiikki johtuisi siis kriitikon liiallisesta subjektiivisuudesta; teos olisi ”objektiivisesti” katsottuna parempi kuin mitä joku siitä sanoi. Minua huvitti suuresti Mika Kaurismäen narina siitä, että eri kriitikot saattavat olla hänen elokuvistaan eri mieltä – että toiset tykkäävät ja toiset eivät. Neuvostoliitossa tätäkään ongelmaa ei ollut.

Kriitikolla tulee olla vahvoja mielipiteitä. Kaikki parhaat kriitikot ovat olleet jopa jollain tavalla asenteellisia, ainakin ärhäköitä. Sillä jos todella rakastaa hyviä elokuvia, ei myöskään siedä väärin tehtyjä elokuvia – ankeasti huonoja, rasittavan tyhmiä tai sellaisia, joiden ajatusmaailma on vaan jollain tavalla aivan sietämätön.

Kun kriitikko kirjoittaa todella hyvin, hänen mielipiteensä elokuvasta saa olla vaikka täysin päinvastainen kuin omani – ja silti luen nauttien.

Tässä vielä asenteellinen mielipide: jokainen suuri kriitikko – oli kyseessä sitten Pauline Kael, David Thomson, Anthony Lane tai (tavallaan) André Bazin tai eksploitaatioelokuvista ja niiden katsomisesta humalluttavan hienosti kertonut Bill Landis – kirjoitti myös itsestään.

Lähemmin tarkasteltuna asia on päivänselvä, sillä se liittyy elokuvakritiikin tärkeimpään tosiasiaan. Jokaisella kriitikolla tulee olla yksi oikea motiivi: aito kiinnostus ja syvä rakkaus elokuvaan.

Siksi kriitikoita tarvitaan.