Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvakriitikko on aina oikeassa

Blogit Kuvien takaa 12.4.2011 10:16
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Ihmiset ovat erehtyväisiä. Kriitikotkin, vaikkei sitä aina halua myöntää. Mutta ei se ole ihan yksinkertainen juttu.

Kirjoitin Ameliesta aikanaan viiden tähden arvostelun. Näin sen Bio Rexissä lehdistönäytöksessä jotenkin liikuttuneessa mielentilassa. (Joo, olin tosi krapulassa.) Voi kuinka tykkäsin, vaikka Rexin penkit olivat niissä tunnelmissa epämukavat.

Katsoin Amelien toisen kerran joskus vuotta myöhemmin, enkä ollut enää niin vakuuttunut. Kolmatta kertaa ei ole tullut, enkä ole pitänyt Jean-Pierre Jeunetin myöhemmistä elokuvista.

Arvio oli aikamoista lepertelyä 22-vuotiaan kynästä. Niistä viidestä tähdestä sain kuulla, etenkin kun ne päätyivät videon kanteen aika isolla. Nyt antaisin Amelielle ehkä kolme tähteä – mutta se pitäisi katsoa uudelleen.

Omakohtaisia esimerkkejä riittää.

Kun näin John Miliuksen uskomattoman Punaisen vaaran ensimmäistä kertaa, meinasin oksentaa kohtaukselle, jossa neuvostomiehityksen aikana vastarintasissiliikkeen perustaneet amerikkalaisteinit teloittavat joukostaan löytyneen petturin sekä vihollissotilaan.

Sittemmin olen oppinut arvostamaan Miliuksen propagandajyräystä, joka kiertää reaganilaisuudenkin ohi reippaasti oikealta. Tietysti luentani on nyt sangen ironinen, mutta on se 1980-luvun viihdyttävimpiä amerikkalaisia elokuvia, no doubt about it.

Performancen näin ensimmäisen kerran suttuiselta, täyskuvalliselta vhs-kasetilta, kun siitä piti kirjoittaa arvio MTV3:n elokuvaesityksen aikaan. Olosuhteet olivat heikot ja taisi olla flunssakin. Tiesin, että teoksen pitäisi olla hyvä. En saanut otetta vaikka kuinka yritin. Pistin sen sitten elokuvan syyksi. Kirjoitin, että se on sekava. Palaaminen Performancen pariin aiheutti lähinnä häpeää, kun se on niin hyvä, ja olin jo mennyt kirjoittamaan jotain niin puolivillaista – voisin syyttää deadline-paineita ja mitä vielä, mutta minä siihen tekstiin nimeni alle laitoin, se meni lehteen ja sain palkkioni. Jälkikäteen katsottuna tuo oli juudastelua, olisihan pitänyt tietää paremmin.

Kun näin Zodiacin, pidin siitä, mutta ei se erityiseltä tuntunut. Ehkä nukuin. Ehkä olin todella väsynyt. En muista. Pidin David Fincheriä jo aiempien näyttöjen perusteella huipputaitavana, ja silti elokuva tuntui tylsältä. Nyt rankkaisin Zodiacin viime vuosikymmenen parhaiden elokuvien joukkoon – ja Fincherin parhaaksi.

Black Swan tuntui toisella kerralla paradoksaalisesti sekä hassummalta että paremmalta kuin ensimmäisellä katselulla. Kova kuin kivi (Coenien) puolestaan nousi toisella katselulla varmasti viiden tähden elokuvaksi. Sen humoristisuus tuli jopa yllätyksenä: pressinäytöksessä oltiin tietysti aika hiljaa ja missasin monet vitsit.

Sellaista se on. Omat odotukset vaikuttavat kokemukseen, samoin olosuhteet. Jonottamisen ja yleisen nöyryyttämisen Cannesissa päivän kolmannen elokuvan katsominen voi olla jo koettelemus sinänsä. Näin Antichristin siellä iltakymmeneltä alkaneessa näytöksessä, jonne jonotin toista tuntia erittäin rankan vatsataudin tehdessä tuloaan, ilmeisesti jo kuumeessa ja ainakin hikisenä. Vesipullo oli tyhjentynyt jonottaessa. Elokuva kyllä iski ja sattui, mutta en tiennyt, mitä siitä ajatella.

Pidin Sinkkuelämän säännöt -elokuvasta enemmän kuin useimmat kriitikot. Yksi syy saattoi olla se, että näin ja koin sen yleisön kanssa – DocPoint-festivaalien näytöksessä, jossa (Maxim 2) oli aivan mieletön tunnelma. Kyllähän se välittyy, kun yleisö tykkää – tai ei tykkää.

Jos mahdollista, katson elokuvat nimenomaan yleisön kanssa. Siinä on aina parempi fiilis.

Kriitikot ovat erehtyväisiä. Sen tiesi jo Joe Morgenstern, joka arvioi Bonnie & Clyden aikanaan Newsweekiin ja kuvaili sitä ääliöille sopivaksi. Viikkoa myöhemmin Morgenstern kirjoitti uuden, positiivisen kritiikin ja sanoi häpeävänsä edellisen viikon mokaansa. Respect. Tänä päivänä ei kriitikko kyllä saisi ainakaan mistään suomalaisesta lehdestä seuraavalla viikolla tilaa ilmoittaakseen, että nyt olisikin uusi mielipide.

Tässä itsestäänselvyys: kriitikon mielipide on aina vain yhden ihmisen mielipide.

Mutta siitä voi myös johtaa ajatuksen, että kriitikko on aina oikeassa. Kun kriitikko kirjoittaa arvionsa, hän on oikeassa: se on hänen mielipiteensä sillä hetkellä. Kritiikki ei ole kuolematon. Se on hetkessä kiinni. Teos näyttää samalle katsojallekin hieman erilaiselta viiden, kymmenen, saati 25 vuoden kuluttua. Samoin kritiikki: siitä tulee aikaansa vasten peilattava teos itsessään.

Siksi kriitikko on aina oikeassa kertoessaan mielipiteensä. Sillä hetkellä.