Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvakriitikko on aina oikeassa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 12.4.2011 10:16

Ihmiset ovat erehtyväisiä. Kriitikotkin, vaikkei sitä aina halua myöntää. Mutta ei se ole ihan yksinkertainen juttu.

Kirjoitin Ameliesta aikanaan viiden tähden arvostelun. Näin sen Bio Rexissä lehdistönäytöksessä jotenkin liikuttuneessa mielentilassa. (Joo, olin tosi krapulassa.) Voi kuinka tykkäsin, vaikka Rexin penkit olivat niissä tunnelmissa epämukavat.

Katsoin Amelien toisen kerran joskus vuotta myöhemmin, enkä ollut enää niin vakuuttunut. Kolmatta kertaa ei ole tullut, enkä ole pitänyt Jean-Pierre Jeunetin myöhemmistä elokuvista.

Arvio oli aikamoista lepertelyä 22-vuotiaan kynästä. Niistä viidestä tähdestä sain kuulla, etenkin kun ne päätyivät videon kanteen aika isolla. Nyt antaisin Amelielle ehkä kolme tähteä – mutta se pitäisi katsoa uudelleen.

Omakohtaisia esimerkkejä riittää.

Kun näin John Miliuksen uskomattoman Punaisen vaaran ensimmäistä kertaa, meinasin oksentaa kohtaukselle, jossa neuvostomiehityksen aikana vastarintasissiliikkeen perustaneet amerikkalaisteinit teloittavat joukostaan löytyneen petturin sekä vihollissotilaan.

Sittemmin olen oppinut arvostamaan Miliuksen propagandajyräystä, joka kiertää reaganilaisuudenkin ohi reippaasti oikealta. Tietysti luentani on nyt sangen ironinen, mutta on se 1980-luvun viihdyttävimpiä amerikkalaisia elokuvia, no doubt about it.

Performancen näin ensimmäisen kerran suttuiselta, täyskuvalliselta vhs-kasetilta, kun siitä piti kirjoittaa arvio MTV3:n elokuvaesityksen aikaan. Olosuhteet olivat heikot ja taisi olla flunssakin. Tiesin, että teoksen pitäisi olla hyvä. En saanut otetta vaikka kuinka yritin. Pistin sen sitten elokuvan syyksi. Kirjoitin, että se on sekava. Palaaminen Performancen pariin aiheutti lähinnä häpeää, kun se on niin hyvä, ja olin jo mennyt kirjoittamaan jotain niin puolivillaista – voisin syyttää deadline-paineita ja mitä vielä, mutta minä siihen tekstiin nimeni alle laitoin, se meni lehteen ja sain palkkioni. Jälkikäteen katsottuna tuo oli juudastelua, olisihan pitänyt tietää paremmin.

Kun näin Zodiacin, pidin siitä, mutta ei se erityiseltä tuntunut. Ehkä nukuin. Ehkä olin todella väsynyt. En muista. Pidin David Fincheriä jo aiempien näyttöjen perusteella huipputaitavana, ja silti elokuva tuntui tylsältä. Nyt rankkaisin Zodiacin viime vuosikymmenen parhaiden elokuvien joukkoon – ja Fincherin parhaaksi.

Black Swan tuntui toisella kerralla paradoksaalisesti sekä hassummalta että paremmalta kuin ensimmäisellä katselulla. Kova kuin kivi (Coenien) puolestaan nousi toisella katselulla varmasti viiden tähden elokuvaksi. Sen humoristisuus tuli jopa yllätyksenä: pressinäytöksessä oltiin tietysti aika hiljaa ja missasin monet vitsit.

Sellaista se on. Omat odotukset vaikuttavat kokemukseen, samoin olosuhteet. Jonottamisen ja yleisen nöyryyttämisen Cannesissa päivän kolmannen elokuvan katsominen voi olla jo koettelemus sinänsä. Näin Antichristin siellä iltakymmeneltä alkaneessa näytöksessä, jonne jonotin toista tuntia erittäin rankan vatsataudin tehdessä tuloaan, ilmeisesti jo kuumeessa ja ainakin hikisenä. Vesipullo oli tyhjentynyt jonottaessa. Elokuva kyllä iski ja sattui, mutta en tiennyt, mitä siitä ajatella.

Pidin Sinkkuelämän säännöt -elokuvasta enemmän kuin useimmat kriitikot. Yksi syy saattoi olla se, että näin ja koin sen yleisön kanssa – DocPoint-festivaalien näytöksessä, jossa (Maxim 2) oli aivan mieletön tunnelma. Kyllähän se välittyy, kun yleisö tykkää – tai ei tykkää.

Jos mahdollista, katson elokuvat nimenomaan yleisön kanssa. Siinä on aina parempi fiilis.

Kriitikot ovat erehtyväisiä. Sen tiesi jo Joe Morgenstern, joka arvioi Bonnie & Clyden aikanaan Newsweekiin ja kuvaili sitä ääliöille sopivaksi. Viikkoa myöhemmin Morgenstern kirjoitti uuden, positiivisen kritiikin ja sanoi häpeävänsä edellisen viikon mokaansa. Respect. Tänä päivänä ei kriitikko kyllä saisi ainakaan mistään suomalaisesta lehdestä seuraavalla viikolla tilaa ilmoittaakseen, että nyt olisikin uusi mielipide.

Tässä itsestäänselvyys: kriitikon mielipide on aina vain yhden ihmisen mielipide.

Mutta siitä voi myös johtaa ajatuksen, että kriitikko on aina oikeassa. Kun kriitikko kirjoittaa arvionsa, hän on oikeassa: se on hänen mielipiteensä sillä hetkellä. Kritiikki ei ole kuolematon. Se on hetkessä kiinni. Teos näyttää samalle katsojallekin hieman erilaiselta viiden, kymmenen, saati 25 vuoden kuluttua. Samoin kritiikki: siitä tulee aikaansa vasten peilattava teos itsessään.

Siksi kriitikko on aina oikeassa kertoessaan mielipiteensä. Sillä hetkellä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Hyvä Björk: Kysyin tuota yhtä oikeaa mittaria koska sinä sellaiseen tunnut uskovan. Minun mielestäni mittareita on useita, siksi elokuva-arviotkin ovat suhteellisia. Siksi voi kirjoittaa ”kolmen tähden arvion” In a Lonely Placesta, jos osaa perustella arvionsa (ko. arviota en ole lukenut, joten perusteluista en tiedä).

Sinulle ilmeisesti elokuva-arvion kriteeri perustuu siis kirjoittajan ansioluetteloon eikä esim. kirjoitettuun kritiikkiin ja siinä esitettyihin perusteluihin miksi elokuva on hyvä.

Hyvä Ylermi! Keskustelu käy kummaa kehää. En usko ”yhteen oikeaan mittariin”, mikä se sellainen olisi? Se ei kuitenkaan tarkoita, että mistä tahansa voisi sanoa mitä tahansa – ja kaikki olisivat yhtä oikeassa.

Et ole tutustunut kyseiseen esimerkkiin, Hesarin In A Lonely Place –arvioon. Missä siinä oli osattu perustella kolmen tähden (keskinkertainen) arvio, jollei se ollut se, että naistähti muhinoi ohjaajan pojan kanssa? Tästä on kyse.

Jokainen arvio pitää tietysti tehdä ilman ennakkoluuloja, oli kyse uutuudesta tai ”klassikosta”, tai ainakin voittaa ennakkoluulonsa ja antaa teokselle mahdollisuus. Mutta arvio, josta näkee, ettei asiaan ole perehdytty, on turha.

Jos arvio on hyvä, siitä käy ilmi kirjoittajan tiedon taso, kokemus, näkemys, maku. Jos niitä ei saa selville, eikä arviota ole osattu perustella, siitä ei ole mitään hyötyä kellekään. Tällaisia arvioita en haluaisi lukea ainakaan laatumediassa, ilmestyivät ne sitten painettuna tai verkossa. Joku voi nimittäin niihin luottaa katsomisvalinnoissaan – sitä vartenhan ne on kirjoitettu.

Turhaa on myös väittely nimimerkkikeskustelijoiden kanssa, jotka eivät viitsi seisoa ”mielipiteidensä” takana, eivät uskalla laittaa itseään alttiiksi, toisin kuin omalla nimellä kirjoittavien, joiden täytyy vastata sanoistaan. Puskasta on helppo räiskiä.

HB: olet pyytänyt moneen otteeseen ihmisiä kirjoittamaan omalla nimellään, mutta ei tämä ole ainoa blogi jota kommentoidaan nimimerkkien takaa. Syyt voivat olla moninaiset: hakukoneet löytävät omalla koko nimellä kirjoitetut kommentit turhankin hyvin (täältä ikuisuuteen) ja kaikki eivät välttämättä halua esim. työnantajien, puolituttujen ja muiden uteliaiden löytävän joka lausumaansa vaikka niiden takana seisoisikin.

HB: ”Jos arvio on hyvä, siitä käy ilmi kirjoittajan tiedon taso, kokemus, näkemys, maku.”

Siinä tulikin tärkeä sana, ”maku”. Todennäköisesti harva kriitikko haluaa esiintyä makutuomarina, siis jonkinlaisena subjektiivisen mieltymyksensä (ja samalla rajoituksensa) perusteella tuomioita lausuvana vallankäyttäjänä, mutta tästä (myöskin) on kysymys, vaikka tuomionsa osaisi perustellla uskottavin, ”asiantuntevin” ja ”objektiivisin”, sanankääntein. Olisi toivottavaa että kriitikko itse ymmärtäisi tämän rajoituksensa ja että kritiikkejä lukeva yleisö sen ymmärtäisi.

Sehän ei kuitenkaan ole varsinainen puute: miten voisikaan olettaa, että jokainen arvoistaisi samalla tavalla ja kaikkina aikoina edes kaikkea sitä, minkä merkittävyydestä ajan mittaan on syntynyt jonkinlainen yhteisymmärrys. Nicholas Ray ei ole Kinnusen suosikkiohjaaja ja Björkbacka ei pidä von Trierin Antichristista, ja jos tähdillä pitäisi arvostella niin viitoset ja kolmoset menisivät herroilla ristiin. Entä sitten? Miksi tästä pitäisi kiistellä, ainakaan niin naiivilla perusteella kuin että jompikumpi olisi ”väärässä”. Erilaiset mielipiteet vain rikastuttavat keskustelua.

Miksi jollekulle jokin ei ole toiminut, kun se useimmmille toimii, ja päinvastoin — tämä on usein aivan yhtä kiinnostavaa kuin hyvin kirjoitettu konsensus-kritiikki. Tai tieto siitä, miksi sama kriitikko on tullut jostakin elokuvasta toisiin (ei välttämättä yhtään sen enempää lopullisempiin) ajatuksiin. Täysin riippumatta siitä, mitä mieltä itse olen. Joskus voi käydä niinkin hullusti että annan tällaisen kirjoittajan vaikuttaa itseeni ja oma käsitykseni elokuvasta muuttuu. Olenko silloin antautunut väärien voimien, jonkin muun kuin elokuvan ”itsensä” vieteltäväksi, kun yhtäkkiä näenkin teoksen jostakin uudesta kulmasta?

Vielä kommentti ”anything goes” -argumenttiin. En usko että sitä monikaan allekirjoittaa. Tuo parjattu Pajukallion heittokin on ehkä syntynyt sitä taustaa vasten, että elokuva on arvosteltu jo monen monta kertaa, Hesarissakin. Ensi-illan, varsinkin kotimaisen, tapauksessa on varmasti ainakin lyhyissä (tv-)arvioissa syytä pitää kieli keskellä suuta, mutta eikö ole vähän liioiteltua vaatia että kriitikon tehtävä aina muulloin on esittää jokin itsekin epäilemänsä ympäripyöreä lausahdus konsensuksen määrittämän viiden tähden ympärille, jotta katsoja ei menettäisi tilaisuuttaan kokea elämää suurempaa elämystä. Aika moni kuitenkin tsekkaa tänä päivänä kritiikin kirjon ja konsensuksen netistä, ei yksittäisen kriitikon mielipiteellä edes Hesarissa ole enää sellaista merkitystä.

SIRU: Dear, Siru! Oli työnantajasi kuka hyvänsä, niin häntä ei varmasti hirveästi kiinnosta, mitä mieltä olet elokuvasta In A Lonely Place? Kulttuurinen mielipiteenvaihto tuskin ärsyttää muita kuin perussuomalaisia, jos käsittelisimme kovin postmoderneja aiheita…~(;^)~ Olen siis edelleen sitä mieltä, että mikään syy ei ole kovin hyvä syy kirjoittaa nimimerkillä – ainakaan silloin, kun arvostelee, ehkä tiukoinkin sanankääntein, omilla nimillään esiintyviä ihmisiä. Yleensähän ihmiset esittäytyvät kohdatessaan ja ruvetessaan keskusteluun.

NIMIMERKKIKESKUSTELIJA: Makua ei pidä väheksyä, muistaakseni Antti Nylén kohotti sen myös arvoonsa äskettäin esseessään (muistinvarainen väite, kumotkaa, jos näin ei ole). Hyvä maku ei kai ole huono juttu? Eikä sen tarvitse merkitä ”makutuomarina” esiintymistä.

Valtaa yksittäisellä kriitikolla ei hirveästi ole, mutta isolla lehdellä esimerkiksi on vaikutusvaltaa – siksikään ei ole ihan sama, mitä siellä vaikkapa elokuvista kirjoitetaan – tai mistään muustakaan.

”Ray ei ole Kinnusen suosikkiohjaaja” saattaa merkitä sitä, että hän ei ole katsonut montaakaan Rayta, tai että hän on katsonut, mutta ei ole ihastunut. En osaa sanoa. Antichristille annoin kylläkin vain 2 tähteä (ja pääsen taas ”mainostamaan”, että kirjoitin siitä erittäin perusteellisen näkemykseni, joka löytyy myös verkosta. Kinnusen arviota en ole valitettavasti löytänyt).

Emme ehken ole niin eri linjoilla, minä vain valaisen ongelmaa esimerkillä, että vaikkapa Citizen Kanelle annettaisiin yksi (1) tähti – miten sen voisi perustella? Ei tarpeeksi actionia? Seksiä? Väkivaltaa? Viihdettä? Jos elokuvia arvostellaan taiteena, niin vaatimustaso nousee niistä kirjoitettaessa. Valitettavasti, jos elokuvan hyvyys ja huonous on mielipidekysymys, se tarkoittaa sitä, että ”anything goes”, joka mielestäni on aika perussuomalainen kannanotto.

Epäilen, että ongelma on juuri tämä, että taideteoksen erityisyyttä ei tajuta. Puhuin täällä yhdestä elokuvasta ja sen saamasta kohtelusta Pohjoismaiden suurimmassa lehdessä tv-sivulla, joka on tarkoitettu lukijalle katsomissuositukseksi illan elokuvien suhteen. Nyt arvelet – aika summassa, luulisin – että kyseinen elokuva on klassikkona pyörinyt yhtenään telkkarissa. Sen varmaan voi tarkistaa, mutta en usko, että on. Itse muistan sen nähneeni 70-luvulla, ja nyt se on tullut tv-kiertoon meillä viime ja tänä vuonna. Se on siis sillä tavalla harvinaisuus, merkittävä tapahtuma, jos nyt ylipäätään elokuvaa ja elokuvataidetta arvostaa. Tätä vaikutelmaa ei syntynyt sen enempää Peltosen kuin Pajukallion arvostustähdistä ja arvioista. Lapsi heitettiin pesuveden mukana. Mutta ratkaisua tähän ei varmaan synny, ellei katso kyseistä elokuvaa. Oletan, että keskustelijoista monikaan ei tiedä, mistä elokuvasta puhutaan.

Ja jos klassikko olisi pyörinyt telkkarissa usein, niin mikä peruste SE on pudottaa arvostelupisteitä tai -kriteerejä?!!! Jos elokuva, uusi tai klassikko, havaitaan hyväksi, miksi siitä pitäisi puhua ympäripyöreästi? Silloinhan on todella helppo kirjoittaa kiinnostava arvio, kun tietää jonkin hyväksi ja se uusintakatselussakin osoittaa kestävyytensä, tai kun ensi kerran noteeraa vaikkapa Citizen Kanen. (Onko teillä ”mielipiteitä” Citizen Kanesta? Kolme tähteä?) Hesari on kallis lehti, joten itse ainakin toivon, että siellä olisi parhaat arvostelut. Elokuvaharrastajat varmaankin tutkivat useampia lähteitä, ja sehän on hyvä asia, jos niin on.

Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta.

Jokaisella varmasti on omasta mielestään hyvä maku, ei epäilystäkään. Muista, hyvä HB, että elokuvia voi arvioida myös mm. moraaliselta, poliittiselta, sosiologiselta tai vaikka psykoanalyyttiseltä, kantilta muiden muassa. Minä pidän kyllä mm. mainittuja Citizen Kanea ja In a Lonely Placea sekä Antichristia kaikkia enemmän tai vähemmän viiden tähden leffoina. En silti halua tuomita jos joku onnistuu kiinnostavin perusteluin pudottamaan (omasta näkökulmastaan tietysti) mainitut leffat palliltaan. Viittasin noihin poliittisiin ja psykoanalyyttisiin tulkintoihin ajatellen erityisesti Slavoj Zizekin tapaa löytää mm. Titanicista ja muista katastrofielokuvista ja Hollywood-hömpästä kiinnostavia omaa aikaansa ja aatteellisia virtauksia peilaavia juttuja.

Vilkaisin tuota Björkbackan mainostamaa Antichrist-arviota. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta hyvän arvostelun mitta on hyvät perustelut eikä pelkästään omat mielipiteet + viittaukset elokuvahistoriaan.

Noin puolet ko. arvostelusta vaikuttaa enemmänkin Trierin arvostelulta kuin Antichristin arvostelulta, tai paremminkin kirjoittajan mielikuvien Trieristä arvostelulta. Kirjoittaja kompastuu tyypillisiin misogynia-syytöksiin. Samoihin heittoihin joista Trier saa virtansa. Hänhän tykkää provosoida juuri tällaisia tyyppejä jotka kuvittelee olevansa oikeassa ja jotenkin moraalisesti korkeammalla tasolla. Dancer in the Darkin aikaan häntä syytettiin amerikanvastaisuudesta, ja eikös Trier vastannut syytöksiin aloittamalla USA-trilogian teon. Trierin misogynialla pelailu on varsin tietoista. Haastattelussa hän on mm. sanonut että otti Antichristin lähtökohdaksi teesin naisten pahuudesta, johon ei itse usko (hänhän on muuten ollut naimisissa jo toistakymmentä vuotta ja neljän lapsen isä). Lopputeksteistä löytyy muuten myös se ”Research on Misogyny”. Hyvinpähän on Gainsbourgikin palannut Trierin uuteen elokuvaan, tämän kammottavan ”naistenvihaajan” ohjattavaksi. Taitaa olla masokisti, vai mitä?

Sitten revitellään että Trier on valehtelija joka rikkoo dogma-sääntöjä. Hoh hoijaa Björkbacka, tekisit kotiläksysi. Trier ei ole sitoutunut tekemään dogma-elokuvia lopun elämäänsä. Hän on tehnyt kaksi dogma-elokuvaa: Idiootit ja Direktøren for det hele, jossa jälkimmäisessä rikkoi ainakin statiivisääntöä. Muut Trierin leffat ei ole dogmaksi tarkoitettujakaan.

Enkä muuten usko sitäkään väitettä että Antichrist olisi jokin ”ateismin testamentti”. Nopealla googlauksella löysin saman heiton parista englanninkielisestä arvostelusta, mutta Trierin – joka muuten kääntyi katolilaisuuteen Breaking the Wavesin teon aikana – omasta suusta kuulisin sen ennemmin. Aika tarkkaan olen nimittäin Trierin kaikki haastattelut ja kommenttiraidat kuunnellut ja lukenut.

Loppuosahan arviosta on vain Björkbackan omia mielipiteitä joita on koitettu pönkittää viittauksilla aiempiin ohjaajiin ja elokuviin (”Hitchcock teki sen paremmin” – hoh hoijaa).

HB: Työnantajaa voi kiinnostaa, että on aikaa viestitellä virka-aikaan ja jopa ahkeraan.
Kaikille meistä ei näet makseta leffojen katselusta. :)

Kiitos Ylermille, olen tullut luetuksi, enempää arvostelija ei voi pyytää.
Ehkä yhteenvetona kuitenkin ”Bergman teki sen paremmin” kuvaa näkemystäni.

Zizek on kiinnostava, mutta kyllä hänen tv-dokumenttinsakin jo herätti vastaväitteitä. Ehkä valkokangas on vessanpytty, mutta voi se olla muutakin. Mutta toki keskustelunherättämisellä on arvonsa. Ei mikään tyhmä jäbä. Silti: kiinnostavaa voi löytyä Titanicista ja viihdehömpästä, mutta ei se niitä sen vähemmän hömpäksi muuta.

HB: ”arvelet – aika summassa, luulisin – että kyseinen elokuva on klassikkona pyörinyt yhtenään telkkarissa. ”

Ei, vaan tarkoitin, että itse elokuva on arvosteltu monen monituista kertaa, ja arvioita löytyy helposti netistä (vaikka ei juurikaan suomeksi). Ja että elokuva on esitelty Hesarissa ainakin kerran aiemmin, vaikka suppeasti silloinkin (mainitsemasi Peltosen juttu). Mutta ei yksittäisestä tapauksesta kannata keskustella enempää, mainitsin tämän siksi, että se oli tullut esiin, ja koska minusta kriitikolla ei ole velvollisuutta myötäillä kollegoidensa enemmistön ylistävää mielipidettä (varsinkaan tv-esityksen uusinnan kohdalla): jos elokuva ei syystä tai toisesta sytytä, ei itseään silti tarvitse tuntea huonoksi ihmiseksi. Tässä tapauksessa kriitikko olisi epäilemättä voinut käyttää tilan paremmin hyväksi, mutta en moiti häntä siitä, ettei hän tähdittänyt elokuvaa viiden arvoiseksi. Samalla viikolla esitetyn Nuoren kapinallisen kuitenkin tähditti, ilmeisesti se merkitsee hänelle enemmän, ja oli tarpeen tehdä jokin ero.

Mausta: en ”väheksy makua”, vaan tarkoitan, että maku pitää mielestäni ymmärtää subjektiiviseksi, riippumatta siitä, pyrkiikö siihen kytkemään objektivoivia ulottuvuuksia, tai tulkitseeko sen peräti jonkinlaiseksi esteettisen kokemuksen edellytykseksi. Tämä ei tarkoita, että kaikki esteettiset arvoarvostelmat olisivat samanarvoisia tai pelkkiä mielipiteitä, saati merkityksettömiä, vaan ainoastaan sitä, että ne edellyttävät kokevan subjektin. Eikä se tarkoita vain jotakin ”henkilökohtaista”, vaan kiinnittyy laajempiin yhteyksiin, luokkaan, traditioon, sivistykseen, koulutukseen, jne.

Kiinnitys on eri ihmisillä (saati eri aikaan ja eri kulttuureissa eläneillä ihmisillä) erilainen, eikä kiinnityskohtien paremmuudesta kannata kiistellä. Omiaan voi keskustelussa kyllä tuoda esille auttaakseen muita näkemään, miksi jokin on minulle merkityksellistä, mutta on turhan optimistista olettaa ja väärin vaatia, että ”perusteet” kuultuaan muut jakaisivat kokemukseni. Riittää jos edes jotakin merkityksellistä on tullut välitettyä, ja parhaassa tapauksessa myös vastaanotettua.

HB: ””Ray ei ole Kinnusen suosikkiohjaaja” saattaa merkitä sitä, että hän ei ole katsonut montaakaan Rayta, tai että hän on katsonut, mutta ei ole ihastunut. En osaa sanoa. Antichristille annoin kylläkin vain 2 tähteä (ja pääsen taas ”mainostamaan”, että kirjoitin siitä erittäin perusteellisen näkemykseni, joka löytyy myös verkosta. Kinnusen arviota en ole valitettavasti löytänyt).”

Tarkoitin, että minulla ei ole sellaista henkilökohtaista suhdetta Rayn tuotantoon, että jaksaisin tai edes voisin taittaa peistä juuri tästä tähtiasiasta. Olen nähnyt 7-9 Rayn elokuvaa riippuen siitä, lasketaanko joskus teininä nähdyt. Bigger than Life on tehnyt suurimman vaikutuksen. Johnny Guitar ei purrut, vaikka sen tyylinen ekspressionismi periaatteessa nimenomaan voisi. Hieno ohjaaja kyllä, mutta ei omia suosikkejani.

Antichristista en ole arviota koskaan kirjoittanut, joten ei ihme, jos et sitä netistä löydä. Muutenkin kirjoittamistani elokuva-arvioista – tai muista teksteistä – alle prosentti on koskaan päätynyt nettiin. Tosiasiassa en ymmärrä, miksi vaadit minulta linkkiä Antichrist-arviooni, ikään kuin käynnissä olisi joku merkillinen makujen – ei kun siis auktoriteettiviittauksilla tuettujen perustelujen – mittelö. Minua vain on huvittanut, kun aina Trieristä puheen ollen nostat esiin tiukan negatiivisen mielipiteesi juuri tästä elokuvasta, ikään kuin se nyt olisi kovin oleellista.

Ja kun kysyit: Citizen Kanesta sekä pidän kovasti ihan henkilökohtaisella esteettisellä (”mielihyvä”) tasolla että koen sen merkityksen aivan keskeiseksi elokuvan historiassa. Nämähän ovat kuitenkin usein kaksi aivan eri asiaa. Kanesta taisin kirjoittaa ensimmäisen tekstini vasta tänä vuonna, kun Helsingin kaupungin Kulttuurikeskus tilasi elokuvasarjaansa siitä esittelytekstin. Sitä ei valitettavasti ole julkaistu netissä.

HB referoi Ronan McDonaldin ”The Death of the Criticiä” seuraavasti:

”Verkko ja blogit tarjoavat sijan marginaalisille aiheille, joita ei tilan puutteen vuoksi käsitellä printtimediassa. Ongelmana on laajan yleisön kannalta kulttuurisen keskustelun pilkottuminen. Kaikille löytyy kaikkea, mutta kenenkään ajatuksia ei haasteta tai mielenkiinnon alueita laajenneta.”

”Internetin käytön helppous voi kirjoittajan mielestä heikentää sen luotettavuutta. Verkosta puuttuu McDonaldin mielestä vastuullisuus. Laaduntarkkailu, faktojen tarkistus ja itsekorjaavuus ovat itsestäänselvyys julkisesti valvotuissa paperilehdissä.”

Onpa paksua. Nettikirjoittelua aivan syystä parjataan esim. vihakirjoittelusta, roskan jalostamisesta toiston kautta faktaksi, sun muusta, eikä laadukkaan kirjoittelun äärelle pääse ilman vaivannäköä, mutta väittäisin että ”kriitikon kuolema” on yksi niistä hyvistä asioista, joita Internet on saanut aikaan. Tarkoitan tällä sellaisen vallankäytön loppumista, jota aiemmin on harjoitettu asiantuntijuuteen vedoten enemmän tai vähemmän hermeettisessä ilmapiirissä, missä kukaan ei oikeasti ole voinut haastaa kriitikkoa keskusteluun tai edes tarkistamaan julkisesti faktojaan. Sellaisen aika on ohi, minkä voi todeta vaikkapa juuri Hesarin elokuvakritiikkien saamista rivimääristä.

Netistä löytyy foorumeita, jotka helposti pesevät kiinnostavuudessaan, monipuolisuudessaan, asiantuntevuudessaan ja keskustelevuudessaan vanhanaikaisen, yksisuuntaiseen valistusideologiaan perustuneen paperilehtikritiikin. Keskustelua voidaan käydä arvovaltaisen lehden nettisivuilla ja ammattikriitikon avauksella, mutta olennaista on että siihen osallistuu usein sekalainen joukko asiasta kiinnostuneita ja siitä taitavasti ja omaperäisesti kirjoittavia ihmisiä, joista osa tietysti ammattikriitikoitakin. Olennaista on että kuuluvissa ei ole vain yksi ääni.

Otetaan esimerkki aiheesta jota täälläkin on sivuttu: ”von Trier Antichrist” -haun kautta pääsee helposti esim. seuraaville Guardianin sivuille:

http://www.guardian.co.uk/film/movie/129974/antichrist
http://www.guardian.co.uk/film/2009/jul/16/antichrist-lars-von-trier-feminism

Päättäköön kukin itse, saako näiltä sivuilta enemmän kuin vain yhden valtaansa vaikka kuinka ”vastuullisesti” käyttävän makutuomarin (McDonalds: krites) lehtiarviosta.

Selvyyden vuoksi: en aseta vastakkain keskustelufoorumeita/blogeja ja ammattikritiikkiä, enkä väitä että netti parhaimmillaankaan poistaisi tarvetta kirjoittaa hitaammin ja harkitummin, luoda esseistiikkaa, tehdä taidetutkimusta. Tarkoitan vain sitä että asiat eivät ole ollenkaan hullusti vaikka paperilehtiin perustuva journalismi ja siihen perustuva kritiikki-instituutio on kriisissä.

HB: ”Bergman teki sen paremmin”

”As for Lars von Trier, I think he’s a genius, but one who doesn’t always believe in his own genius. He’s always running away when instead he needs to calm down and search inwards, inside himself.” – Ingmar Bergman (http://bergmanorama.webs.com/films/saraband_ss02.htm)

KK: ”Tosiasiassa en ymmärrä, miksi vaadit minulta linkkiä Antichrist-arviooni, ikään kuin käynnissä olisi joku merkillinen makujen – ei kun siis auktoriteettiviittauksilla tuettujen perustelujen – mittelö. Minua vain on huvittanut, kun aina Trieristä puheen ollen nostat esiin tiukan negatiivisen mielipiteesi juuri tästä elokuvasta, ikään kuin se nyt olisi kovin oleellista.”

Hyvä Kalle, en toki vaadi Sinulta yhtään mitään. Toiveita kai voi kuitenkin esittää. Se liittyi tähän heittoosi minulle:

KK: ”Sinun mielipiteesi eli suunnaton tuohtumisesi Antichristista on riemastuttavan (ja samalla pelottavan) paljastava.”

Kun kirjoitat noin mehukkaasti minun A-huomioistani, olisi reilua, että paljastat omatkin korttisi. Koska olet täällä kehunut filmiä, arvelin ja toivoin, että olisit sen arvostellut. Olisin voinut verrata mistä olemme eri mieltä esim. tuon elokuvan kohdalla. Eri näkemykset samasta teoksesta ovat aina kiinnostavia.

Joten viimeisin selvityksesi oli hyvä saada. Kiitos siitä!

Hyvää pääsiäistä!

Only Good Indian! Hyvä intiaani!

”Laaduntarkkailu, faktojen tarkistus ja itsekorjaavuus ovat itsestäänselvyys julkisesti valvotuissa
paperilehdissä.” HB:n tulkintaa ja sovellusta Ronanin tekstistä – ilmeisestikään ei pidä paikkaansa, kuten tämäkin keskustelu todistaa. En ole huomannut, että faktavirheitäkään korjattaisiin esim. Hesarin arvioiden kohdalla, vaikka niistä antaisi palautettakin. Ilmeisesti sitä ei pidetä kovin tärkeänä: ”anything goes”.

”Mutta ei yksittäisestä tapauksesta kannata keskustella enempää, mainitsin tämän siksi, että se oli tullut esiin, ja koska minusta kriitikolla ei ole velvollisuutta myötäillä kollegoidensa enemmistön ylistävää mielipidettä.”

NIMIMERKKIKESKUSTELIJAlla oli niin hyvää asiaa, että sen olisi kehdannut kirjata tänne omalla nimelläkin!

Yksittäisistä tapauksista mielestäni vain nimenomaan pitää keskustella, niin kuin nyt elokuvasta IALP by Ray. Jokainen elokuva, uutuus tai klassikko, pitää katsoa jokaisen erikseen ja uudelleen, onko se hyvä, huono vai keskinkertainen. Onko klassikko säilyttänyt klassikkoutensa, vai ei? Muutenhan mennään juuri kaanoniin ja auktoriteettiuskoon, jos ei oteta kohdalle vaikka Citizen Kanea ja katsota sitä tuorein silmin.

Ja se on tosi vaikeaa? Kuinka moni keskustelijoista on nähnyt hyvän kopion Kanesta, elokuvissa tai dvd:llä? Käsitys ”klassikoista” saattaa muodostua jo siitä, että joutuu näkemään tunkkaisen, roskaisen kopion, joka ei tuo esiin filmin hienoa suunnittelua ja (sitä paljon puhuttua) syvätarkkaa kuvausta. Tietysti se tuo esiin myös sen aikaisen maskeerauksen puutteet – mutta vähemmän häiritseviä vanhan Kanen kaulauurteet ovat kuin vaikkapa koko Benjamin Buttonin epäonnistunut digikauneusleikkailu.

HB: ”Käsitys ”klassikoista” saattaa muodostua jo siitä, että joutuu näkemään tunkkaisen, roskaisen kopion, joka ei tuo esiin filmin hienoa suunnittelua ja (sitä paljon puhuttua) syvätarkkaa kuvausta.”

Eteeni on tullut toisinaan vastaan tilanne, jossa henkilö on nähnyt leffasta suttuisen (ja samalla usein laittoman) kopion, mutta huonolaatuinen kuva tai ääni eivät ole häntä vaivanneet, jos tarina vain on iskenyt. On myös tapauksia, joissa elokuva on tuomittu tylsäksi ja huonoksi pelkästään sen ennakkotiedon pohjalta, että elokuva on mustavalkoinen.

Uskoisin kuitenkin, että kovat elokuvaharrastajat ja ammattikriitikot pystyvät muodostamaan elokuvasta käsityksensä tarttumatta ensisijaisesti esim. kuvassa kiemurtelemaan karvaan. Jos kopio on sangen huono, arvostelijan/ kriitikon tehtävä tietysti on välittää tämä tieto eteenpäin muulle yleisölle. Vaikkapa itse mainitsin aikoinaan arvosteluntapaisessani Kurosawan Dersu Uzalan VHS-version karmeasta pan & scanista.

Muuten, varsin kiinnostavaa keskustelua tässä letkassa. Harmi, että tämän(kin) blogin kirvoittamat keskustelut tuppaavat hiipua päivissä, vaikka aihe ei olisikaan tiukan ajankohtainen.

(anteeksi kilometrin pitkä postaus)

HB: ”- ilmeisestikään ei pidä paikkaansa, kuten tämäkin keskustelu todistaa. En ole huomannut, että faktavirheitäkään korjattaisiin esim. Hesarin arvioiden kohdalla, vaikka niistä antaisi palautettakin. Ilmeisesti sitä ei pidetä kovin tärkeänä: ’anything goes’.”

Niin, onhan tässä perää. Toisaalta kun tämän Rayn elokuvan jäljillä tuli sattuneesta syystä netissä pöristyä, totesin että aika monessa arviossa Pajukallion nostama henkilöhistoriallinen tausta oli mainittu. Hesarin antamassa tilassa sen osuus oli ehkä kohtuuton ajatellen keskivertolukijaa, jonka tuskin voi olettaa entuudestaan tuntevan arvosteltavaa elokuvaa riittävästi jotta tällainen trivianosto tuntuisi perustellulta. Asiantuntijoiden kesken se tietenkin menettelee.

Keskusteluun heittämäni Trier-kommentti oli eittämättä elitistinen. Kotimaisen elokuvan kritiikkiä on turha googlata Guardianista, eli kotimaista päivälehtikritiikkiä tarvitaan ainakin kotimaisen elokuvan (kuten muun taiteen) noteeraamiseen, vaikkei se aina tekijöiden mieleen olisikaan. Mutta onko tässä menty eteen- vai taaksepäiin niistä ajoista, kun Mollbergilla oli tarvetta julkaista Hesarissa puolustuspuhe maksetulla ilmoituksella? Tai kun Olli Mustonen julisti, ettei konsertoi Helsingissä niin kauan kuin Heikinheimo kirjoittaa?

Kriitikon kuolema, toden totta. Jos hintana on ollut auktoriteetin hajaantuminen, maun pirstoutuminen, McDonaldin mainitsema ”epävarmuus”, se on epäilemättä ollut kaikkiin taidemuotoihin välttämättä kuuluvan uudistumisen tarpeen ja niissä ja varsinkin niiden tulkinnassa tosiasiallisesti aina vallitsevan heterogeenisyyden kannalta voitto. Mutta vähentyneiden palstamillimetrien valossa, onko liudentuminen, keskittyneen ja vakavamielisen huomion menetys, ollut (kotimaisen) taiteen (ja erityisesti elokuvan) tappio?

Oli miten oli, itse olen sen verran ikäloppu että elokuvien katsojana luen tätä nykyä mieluummin tiukkaa ja persoonallisesti niksautettua näkökulmakirjoittelua kuin oikeaoppista ja laveaa elämänkertaepiikkaa (eiväthän nämä tietenkään ainoat vaihtoehdot ole vaikka joskus siltä tuntuu), siksi konsensuksesta poikkeaminen (myöskin ja ehkä erityisesti) kiinnostaa. Mutta kun näkökulmakirjoitus on vaikea laji, ja vaatii aika ”ison pään”, sitä näkee laadukkaasti kirjoitettuna varsinkin suomeksi vähän, ymmärrän kyllä jos vähitellen aletaan huudella perusteellisemman kirjoittelun perään. Hesarissahan Pentikäinen vastikään linjasi että toimittajien näkökulmakirjoittelua tullaan vähentämään, ja täytyy sanoa, ettei siinä ainakaan journalismi menetä mitään.

Palatakseni blogin aiheeseen, ”kriitikko on aina oikeassa”, sehän ei oikeastaan tarkoita mitään. Kaikki sen allekirjoittavat sitä taustaa vasten, että arvostukset ovat suhteellisia ja muuttuvat henkilön ja kulttuurisen kontekstin muuttumisen myötä. Mutta miksi juuri ”aina oikeassa”, eikä ”aina väärässä”, mikä muutoksen vääjäämättömyyden vuoksi olisi yhtä loogista? Tässä skenessä kriitikot, jotka millään merkityksellisellä tavalla erottuvat muista, eivät oikeastaan profiloidu mitenkään.

Koko kysymyksenasettelu on vanhanaikainen mutta kriitikoille tietysti varsinkin netin tuoman ikuisuuden vuoksi kiusallinen aihe, etenkin, jos se kytkeytyy vain kritiikin yleisarvosanaan eikä ollenkaan perusteluihin.

Joka tapauksessa ehdottomasti on kannatettavaa, jos kritikko ja etenkin ehdottomuuteen taipuvainen kriitikko ymmärtää olevansa subjektiivinen, tai jopa asenteellinen. Intohimo, rakkaus elokuvaan, kaikessa sokeudessaankin, on kestävä peruste. Sen vuoksi lukija (ehkä myös tekijä) sietää niin elliptistä snobbailua kuin lepertelevää lavertelua, ja toivottaa ykköset viitosten ja viitoset ykkösten seassa yhtä lailla tervetulleiksi kuin yllätyksettömän yksimielisen palautteen.

lars von trierin antichrist kuvittaa horkheimerin ja adornon valistuksen kritiikkiä. siinä se, koko elokuva, yhdellä lauseella summattuna

Terveiset Sloveniasta!

Zeta ja Indian: kohtuutonta tietysti tarttua vain poikkeaviin huomioihin, mutta nain akkipaata se lienee sallittua. En ymmarra, miksi ”asiantuntijoille” juoru menisi lapi sen kummemmin kuin ”taviksille”? Eikohan Hesarin tv-sivu ole tarkoitettu tavallisille lukijoille (ei niin, etta arvostelijat, toivottavasti asiantuntijat, sen kummempia olisivat).

Sama juttu huonojen kopioiden suhteen: arvostelijat ja asiantuntijat eivat ole ongelma, he ovat varmasti niita hyviakin kopioita nahneet, mutta kyse on yleisosta, joka ei erikseen hakeudu parhaan kopion aareen vaan tulevat toimeen silla mita dvd-kaupasta tai televisiosta tulee. Myos Sodankylan filmijuhlilla viime kesana haastomani David Robinson valitteli Keatonin Kenraalin korkeintaa tyydyttavaa, hailakahkoa kopiota. Robinson oli omilla Pordenonen festivaaleillaan nayttanyt loistokopion, joten sellainen maailmalta olisi ollut saatavissa. Toki hinnalla. Naytos, kuten mainitsin, oli menestys, mutta mika silmanavaaja se olisi ollut nuorelle, ensikertalaiselle Keaton-yleisolle, jos elokuvan huikea, taas se ”syvatarkka” kuvaus olisi ollut tarkkaa ja kirkasta…

Näitä luetaan juuri nyt