Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvajuhla alkaa, toimittajat karsinoihin

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 13.5.2008 03:44

Cannesin elokuvafestivaalit alkavat keskiviikkona. Avajaiselokuva on Fernando Meirellesin ohjaama Blindness, joka perustuu José Saramagon romaaniin Kertomus sokeudesta.

Sen suomalainen maahantuoja jo vihjasi, ettei elokuvasta välttämättä tulla käyttämään meillä samaa nimeä kuin kirjasta. Miksi? Kai tuo nimi on jotenkin outo – se viittaa selvästi enemmän kaunokirjallisuuteen kuin nykyajan elokuvaan.

Jos Indiana Jonesin vähän irrallista gaalanäytöstä ei lasketa, Steven Soderberghin Che Guevara -elokuvat ovat festivaalin kuumin juttu. Pääosaa esittää Benicio del Toro. Elokuvien valmistuminen oli niin täpärällä, ettei maininta niistä ollut ehtinyt vielä pari viikkoa sitten festivaalin lehdistötilaisuudessa Pariisissa jaettuun esittelyvihkoonkaan.

Niin, Soderberghin elokuvat. Guerilla on Che-paketin ensimmäinen osa ja The Argentine toinen. Kumpikin on kestoltaan yli kaksi tuntia. Suomessa ne saavat ensi-iltansa parin kuukauden välein joskus aivan loppuvuodesta.

Mutta Cannesissa ne esitetään yhtenä neljä- ja puolituntisena pötkönä. Neljä ja puoli tuntia – eikä siinä ole tiettävästi edes väliaikaa. Mitä siitä tulee?

Minulle matka Cannesiin on vasta viides. (Sattumalta myös ekalla kerrallani, 2004, oli ohjelmassa iso Che-leffa, silloin Moottoripyöräpäiväkirjat.)

Olen perillä tiistaina puoleltapäivin. Ja heti saa jännittää, minkävärisen pressikortin festivaali on tällä kertaa myöntänyt. Se ratkaisee, montako tuntia joudun seuraavan puolentoista viikon aikana varaamaan kiinnostavimpiin näytöksiin pääsyn varmistamiseen, eli jonottamiseen.

Huonoin pressikortti on keltainen. Sininen on vähän parempi. Vaaleanpunainen on jo tie onneen, mutta parempiakin sitten on maailman suurten lehtien tähtikriitikoille ja veteraanitoimittajille.

Nokkimisjärjestys on ehdoton ja armoton. Lehdistönäytökset pidetään nimittäin vähän tai aivan liian pienissä saleissa. Niihin otetaan väki sisään kortin värijärjestyksessä, keltaiset viimeisenä. Toimittajat on jaettu teatterisalin edessä pihalla mutkitteleviin metallikarsinoihin kortin värin mukaan.

Moniin näytöksiin paikat loppuvat jo silloin, kun vaaleanpunaiset ovat sisällä ja sinisiä on vasta alettu päästää. Mikään ei auta, kun ovimiehet pistävät portin kiinni – ei kerta kaikkiaan mikään. ”No, no, no, no, no”, sanoo aurinkolasien taakse piiloutunut portinvartija.

Aiempien vuosien stressikokemuksista viisastuneena menin viime vuonna jonottamaan tärkeimpiin näytöksiin ajoissa. Mutta voin kokemuksesta kertoa, että esimerkiksi Menetetty maa on merkittävästi parempi elämys ihan tavallisessa helsinkiläisteatterissa kuin juhlavassa Palais de Festivalissa, jos olet joutunut jonottamaan sisäänpääsyä yli tunnin Rivieran helteessä, suorassa iltapäivän auringonpaisteessa.

Toisaalta ymmärrän kyllä tiukan järjestelmän. Cannesiin saapuu tänäkin vuonna lähes 5000 toimittajaa.

Mitään ongelmaahan tässä järjestelmässä ei ole, kunhan nyt tänä vuonna minullekin vihdoin myönnettäisiin se vaaleanpunainen kortti. Vaaleanpunaisilla ei ole mitään hätää.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Sininen annettiin käteen. No, Blindness-näytöksen jonossa kuulin, että myös laajalevikkisen brittilehden The Timesin toimittaja oli alennettu siniseksi, ja myös pari suomalaiskollegaa on saanut tänä vuonna aiempaa huonomman kortin, joten pitäisi kai olla tyytyväinen. Mitään syitähän alennuksiin tai ylennyksiin ei tietenkään kerrota. Mutta pysyäkseen samalla väritasolla täytyy lähettää festivaalille edellisenä vuonna siitä kirjoittamansa jutut.