Elokuvabloggaaja muistelee: Kuvien takaa täyttää kymmenen vuotta
Blogini Kuvien takaa on aivan kohta kymmenvuotias. Ensimmäiset blogimerkinnät ovat Berliinin elokuvajuhlilta helmikuulta 2008.
Aivan ensimmäisessä pohdin Musta jää -elokuvan mahdollisuuksia Berlinalessa. Se oli ensimmäinen suomalaisedustaja Berliinin kilpasarjassa vuosikausiin. Seuraavaa saatiin odottaa vuoteen 2017, eli Aki Kaurismäen elokuvaan Toivon tuolla puolen.
Toinen blogaus olikin paljon lyhyempi, sellainen joka nykyään julkaistaisiin ehkä Facebook-päivityksenä. Vuoden 2008 alussa FB oli olemassa, mutta se ei todellakaan ollut mikään uutistenjakokanava. Tuon ajan blogausten otsikot eivät ole kovin houkuttelevia, mutta toisaalta logiikka oli monin muinkin tavoin erilaista. Suomen Kuvalehden verkkosisältö ei vielä vuosiin ollut maksumuurin takana. Blogien lukijat kävivät SK:n verkkosivuilla katsomassa, olisiko tullut uutta merkintää.
Tämä, jota nyt luet, on järjestyksessä 1469. Kuvien takaa -blogimerkintäni. Varsinainen säännöllinen blogaaminen alkoi elokuusta 2008, jota ennen käsittelin blogissa Berliinin ohella Cannesin festivaalin. Sieltä käsin kerroin esimerkiksi tekeillä olleesta Rare Exports -elokuvasta. (Muistan tuottaja Petri Jokirantaa kuunnellessani epäilleeni hanketta aika lailla. Muutamaa vuotta myöhemmin kirjoitin aiheesta ensimmäisen kirjani.)
Blogi on määritelmän mukaan verkkopäiväkirja. Siltä varhaiset merkinnät nyt luettuna tosiaan tuntuvat, vanhan päiväkirjan selailulta, aikalaismuistoilta, entisajan minän kirjoittamilta. (Olen havainnut, että omat tekstit tuntuvat tyyliltään ja asenteiltaan omilta ehkä kolmisen vuotta, ja yli viisi vuotta vanhoja lukiessa ei voi välttyä kysymykseltä, että miksi kirjoitin noin. Blogissa asia korostuu. Mielipiteet sinänsä eivät ole välttämättä muuttuneet miksikään.)
Syksyn 2008 aiheita olivat esimerkiksi tuloaan tehnyt 3D-elokuva (näin ensimmäisen modernin 3D-leffani vasta avatussa Flamingossa) ja salaliittoteorioita lietsova älyttömyys Loose Change, joka ällistyksekseni esitettiin valtakunnanverkossa. Stieg Larsson -filmatisoinnit olivat tekeillä ja kerroin blogissa tavanneeni Tukholmassa ohjaajan ja näyttelijät. (RIP Michael Nyqvist.)
Pohdin katsojalukujen uutisointia, joka kiihtyi noihin aikoihin ilmiönä Suomessakin. Muistelin tapaamistani Frank Millerin kanssa Cannesissa 2005, kun tapasin Millerin uudelleen The Spirit -elokuvan lehdistöpäivässä. Todistin läheltä Joaquin Phoenixin sekoamisperformanssia. Blogissa arvioin myös viimeisimmät Bond-, Indiana Jones- ja Batman -elokuvat heti ne nähtyäni.
Blogimuodossa päätäntävalinta aiheista ja tyylistä on oma. Se on hedelmällistä. En ole aktiivisesti ajatellut verkkopäiväkirjan konseptia mitenkään määräävänä. Ei ole edelleenkään mitään määritelmää sille, mitä Kuvien takaa -tekstin pitäisi olla.
Joskus kirjoitan maailman uutisista (joihin tuon oman näkökulman), joskus olen skuupannut jotain itse. Jotkin blogimerkinnät ovat käytännössä elokuva-arvioita. Ihmiset, jotka eivät tiedä mikä blogi on, ovat usein kutsuneet blogitekstejäni kolumneiksi, ja siltähän ne kuulostavat. Yhteistä on ollut vain se, että aihepiiri liittyy jotenkin elävään kuvaan ja toimittajan työhöni. Henkilökohtaisuudella on myös tietyt tarkat rajat.
Suosituimpia tekstejä ovat olleet tiukimmat kannanotot, esimerkkeinä tuo Loose Change -avautumiseni, kritiikkini propagandaelokuvasta Naisen kivitys sekä blogaus, jossa kritisoin Ilta-Sanomien otsikointia, kun suomalaiset pääsivät Oscar-ehdokkaiksi. Toimittaja-kirjailijatuttavani Anu Silfverberg kommentoi joskus Facebookissa jotain kiukkuista ja suosittua tekstiäni, että Kinnunen on parhaimmillaan kun se on vihainen. En voi väittää vastaan, mutta sen väitän, että havainto koskee vain toimittaja-Kinnusta. Hymiö, hymiö.
Comme ci comme ça, olennaisinta blogissa on ollut nimenomaan henkilökohtaisuus. Se voi tarkoittaa arviointia, pientä omaa tulokulmaa, uutisten laajempaa tulkintaa tai sitten kolumnin- tai pakinanomaista revittelyä. Kriittisyydellä on seurauksensa. Olen jopa saanut kuulla suomalaiselta ohjaajalta näkemyksen, että elokuvista ei oikeastaan pitäisi kirjoittaa mitään sen jälkeen kun varsinainen arvio on ensi-iltapäivänä julkaistu.
Ammatillisessa mielessä blogi on ollut erittäin arvokas. Jälkikäteen katsottuna tämä korostui etenkin alkuvuosina. Blogi tarjosi mahdollisuuden kirjoittaa ja kommentoida hetkessä, vaikka pari kertaa päivässä, ilman että pitää odottaa esimerkiksi kolumnivuoroa ja sitten vielä lehden menoa painoon. Vuonna 2008 suoraan (ja vain) verkossa julkaistiin vielä suhteellisen vähän ammattimaista journalistista sisältöä – ja kuten sanottu, some vasta teki tuloaan.
Vaikka ja koska blogi on antanut mahdollisuuden kirjoittaa aiheista, jotka olen itse kokenut kiinnostaviksi, se on ollut keskeisessä asemassa oman freelancer-toimittaja-asemani luomisessa. Suunnitelmallista se ei ole, mutta blogilla olen kertonut maailmalle, kuka olen toimittajana, mitä ajattelen ja mitä ymmärrän. (En tiedä, tajuanko paljoa mistään, mutta ainakin ymmärrän asioita enemmän kuin kymmenen vuotta sitten.)
Vastaavasti bloginpito on kehittänyt ammatillista osaamistani korvaamattomalla tavalla. Monet blogitekstit ovat sivutuotteita, kun olen perehtynyt johonkin asiaan – eräänlaisia itselle kirjoitettuja referaatteja. Joskus olen tiennyt tarvitsevani tulevia kirjoituksia varten jotain, mihin viitata, joten blogimerkintä voi olla alustus tulevalle työlle.
Suosittelen erikoistuneille toimittajille blogaamista tai ainakin avoimien somekanavien käyttöä työvälineinä. Toki aktiivinen bloginpito on joskus myös stressaavaa. Välillä en saa yhtään blogimerkintää valmiiksi pariin viikkoon.
Blogimerkintä syntyy inspiraatiosta, joka voi olla mitä vain aihepiiriin liittyvää. Facebook ja Twitter ovat muuttaneet paljon: itse kokemani, vaikeasti määriteltävä julkaisemisen rima on noussut.
Blogitekstin aloittamiselle, kirjoittamiselle ja vielä julkaisemiselle pitää olla yhä enemmän motiivia, asian ja mielipiteen pitää olla ilmaisemisen ja otsikoinnin ja somessa jakamisen arvoinen. Kontekstoin enemmän, ja se johtaa yhä useampien blogitekstiraakileiden hylkäämiseen.
Sisäinen paine blogin aloittamiselle vuonna 2008 tuli nimenomaan ammatillisesta tarpeesta jakaa tietoa, jota esimerkiksi festarireissuilla sain, sekä kertoa päivän parin viiveellä, mitä olen näkemistäni elokuvista ajatellut. Silloin elokuva-alan kansainväliset ammattilehdetkin olivat verkossa vielä aika heikosti, mikä tuntuu absurdilta nyt, kun pienistäkin kansainvälisistä elokuvauutisista on englanninkielisessä verkossa julkaisemisen kilpajuoksu.
Nyt tuollaisia pikku-uutisia voi kuka tahansa kiinnostunut seurata entistä kätevämmin ja reaaliaikaisemmin somesta, ja jokaisesta festivaalilla maailmanensi-iltansa saavasta odotetusta elokuvasta pukkaa someen kymmeniä näkemyksiä heti, kun lehdistönäytännön lopputekstit alkavat. Siksi koen itsekin, että siinä missä muun työn sivutuotteena syntyneet oivallukset ja mielipiteet sopivat aikoinaan erinomaisesti blogissa julkaistaviksi, nyt sellaiset istuvat ensisijaisesti Twitteriin.
Toinen muutos on henkilökohtaisempi. Blogin arkistoa selaillessa näen nostalgisesti paitsi toimittajanuran kehitystä, myös omaa henkilöhistoriaani. Niihin omiin kymmenen vuoden takaisiin, jopa militantteihin asenteisiin suhtautuu nyt myös huumorilla. Entinen minä, kuten sanottu.
Aika kuluu ja kokemus pakottaa oppimaan. Vuonna 2008 olin Berlinalessa vasta kolmatta kertaa ja pari kuukautta myöhemmin matkustin Cannesiin viidettä kertaa (kylläpä oli siitä konkarimainen olo). Kummallakin festivaalilla olen käynyt joka vuosi, eli ensi kuussa edessä on jo urani kolmastoista Berlinale. Reissut ovat vähemmän jännittäviä (ja huomattavasti vähemmän kosteita).
Blogin tilasi Suomen Kuvalehden verkkosivuille Jyrki Jantunen. Kiitos siitä!
Miksi ja miten ”Kuvien takaa”?
Nimi ei ollut minun eikä Jyrkinkään keksintöä. Nimen löytäminen oli todella vaikeaa ja muistan, että tuon vuoden 2008 Berlinalen vääjäämättä lähestyessä olin sen suhteen pulassa. Kuvien takaa, ehdotti SK:n toimittaja Karri Kokko ja pelasti tilanteen. Parempaa nimeä ei ole vieläkään käynyt mielessäni.
Vuonna 2017 blogilla oli lukijoita mukavasti: yli 220 000 yksilöityä sivun katselua. Hyvä tulos myös huomioiden, että Kuvien takaa on maksumuurin takana (somessa jaetuilla linkeillä pääsee kuitenkin muurin yli).
Myös seuraava blogimerkintä on jo melkein valmis. Siitäkin on tulossa liian pitkä.