Elokuvaa helvetistä - Aronofsky toi Venetsiaan äärimmäisen painajaisen mother!
Mihin tätä edes vertaisi?
Ensimmäinen kuva on tulkintani mukaan tulkinta Helvetistä, tai ehkä vain ihan tavallisesta ihmisen kuolemasta. Loppu on siis kirjaimellisesti vasta alkua Darren Aronofskyn elokuvassa mother!, joka saa maailmanensi-iltansa tänään Venetsian elokuvajuhlilla. Täällä sai ensi-iltansa myös ohjaajan Black Swan, ja sen abstraktius ei kuulkaas ole mitään tähän verrattuna.
Jennifer Lawrence esittää nuorta vaimoa, joka on muuttanut runoilijamiehensä (Javier Bardem) kanssa syrjäiseen taloon. He kunnostavat sitä ja toivovat lasta. Heillä ei ole nimiä.
Kylään tulee outo, valehteleva mies (Ed Harris) ja hänen ilkeänoloinen vaimonsa (Michelle Pfeiffer). Muukalainen ihailee runoilijaa, runoilija kertoo vaimolleen muukalaisen kertovat kiehtovia tarinoita. Viattomanoloinen vaimo jää ulkopuoliseksi kaikesta. Vieraat eivät lähde pois.
Kellarissakin on jotain pelottavaa, ilmeisesti salaovi jonnekin.
Tunkeilijoita tulee lisää ja runoilija ottaa heidät vastaan. Tapahtuu veriteko. Vaikka mother! on jo määrittynyt surrealismilla leikitteleväksi paranoiatrilleriksi, nyt iskostetaan, että se tapahtuu mielikuvituksessa, ei ”tässä maailmassa”. Ruumis vain hävitetään ja muukalaiset lähtevät.
Runoilijan saatua pitkään kehittelemänsä teoksen valmiiksi alkaa todella tapahtua. Elokuvasta tulee sellainen uni, jossa muukalaiset tunkeutuvat kotiisi, rikkovat ja vievät tavaraa, eivät lähde, eivät välitä ahdingostasi. Porukkaa lappaa sisään kuin jaossa olisi ilmaisia ämpäreitä.
Nyt jengat lähtevät sijoiltaan. Aronofsky tuo yhteen taloon bakkanaalit ja sitten kaikki maailman kauhut. Joukkojen hysterian, hulluuden, sodat, groteskeja rituaaleja, teknoreivit (!?). Veri roiskuu, pää räjähtää. Helvetti ovat toiset ihmiset. Kaiken keskellä sankaritar synnyttää kauniin vauvan.
Tapahtuu yhä kamalampaa, yhä kamalampaa.
Yhteen taloon sijoittuminen ei tarkoita, etteikö mother! olisi myös maailmanloppuelokuva, etenkin raamatullisessa mielessä.
mother!:ista on helppo kirjoittaa. Sitä ei voi spoilata, koska siinä ei ole tavanomaista juonitarinaa, vaan tunnelmia ja tilanteita. Siitä on vaikea kirjoittaa, koska se on metaforaa metaforan perään, tårta på tårta.
En tiedä, onko suuri Hollywood-studio aiemmin levittänyt yhtä totaalista kauhupainajaiselokuvaa. Eipä tällaisia ole tehtykään, ja kerron kohta miksi. Suomen ikärajaksi tulee K-18 (tai sitten jotain on pahasti pielessä), mikä ei kerro koko totuutta. Tällaisesta elokuvasta pitäisi ehkä erikseen varoittaa katsojia, että olettehan nyt ihan varmoja? Vaikka kaikki pikkumetaforat lopussa solmitaan filosofis-uskonnolliseksi metaforaksi, työkalu on nimenomaan uuvuttava järkyttäminen. Ilmeisin tarkoitus on tuottaa tosi paha mieli ja sen jälkeen.. mitä?
Aronofsky todellakin huutaa, että maailma on kuulkaas ihan kamala paikka ja ihminen on ihan paska sekä sen päälle kuolevainen. Oivallus ei ole suuren suuri. Joku Lars von Trier tekee tämän elegantimmin, ja vertauskohdaksi mielessä nousikin Terrence Malick. Mikäli hän tekee hengellis-runollisia elokuvia jumalan suuruudesta, Aronofsky on tehnyt blackmetal-henkisen jyrän ihmisen kohtalosta. (”Syvällisyys” on samaa luokkaa.)
Toivoin katarsista. Aronofsky on ainakin kunnianhimoinen, ja jos katarsis puuttuu ihmisen elämästäkin, niin miksei myös maailmanselityselokuvasta, joka summaa ihmiselämän epätoivoiseksi pyristelyksi? Siitä vain tulee tympeä – ja se on syy, miksei tällaisia äärirankaisevia leffoja juurikaan tehdä, ainakaan yksityisellä rahalla. En voi sanoa ”pitäneeni” mother!:ista, mutta ei kai siitä voikaan ”pitää”, vaikka sitä arvostaisi. Nimen ironisesta (oletan) kirjoitusasusta huolimatta elokuvasta uupui juuri sitä ironiaa ja huumoria, jotka tekevät von Trierin tai vaikkapa Gaspar Noén julmista elokuvista moniulotteisia. Aronofsky on tosikko. Joidenkin kollegoideni mukaan lopussa tuhkasta kiteytyy ei-vain-metafora-vaan-symboli taiteen tekemisestä suhteessa ihmiselämän heiveröisyyteen, ja jos näin on, Aronofsky on poikkeuksellinen suuruuden- ja egohullu.
Niin tai näin, elokuvanystäville mother! on omanlaisuudessaan pakkokatsottavaa, mikäli kantti kestää. Reaktioita ainakin on luvassa: Venetsian lehdistönäytöksen päätteeksi joku huusi italiaksi, että Aronofsky on itse perkele. Buuausta kuului enemmän kuin taputuksia, kumpiakin paljon.